Siirry pääsisältöön

Myyttiä ja legendaa ja mitä näitä onkaan (Antiikin myytit)

Olen lukenut Paavo Castrénilta jo muutaman antiikkia käsittelevän kirjan, joten tartuin myös hänen pari vuotta vanhaan kirjaansa Antiikin myytit (Otava 2017). Täytyy sanoa, että petyin kyllä tämän kirjan kanssa.


Ensinnäkin kirjan rakenne oli outo. Kirja esitteli ensin kreikkalaisia jumaltaruja ja loppuosassa roomalaisia legendoja. Nämä kaksi myyttityyppiä ovat kuitenkin luonteeltaan niin erilaisia, että niistä olisi ollut paljon järkevämpää tehdä erilliset kirjat.

Toisekseen Castrén kertoo myytit yllättävän tylsästi ja yhteenvedonomaisesti. Aivan liian monessa tarussa hän toteaa tyyliin "sitten sankari surmasi hirviön", kertomatta mitään yksityiskohtia. Jos ei ole kuullut tarua ennen, on siitä joskus vaikea saada otetta. Mutta kun tulee kyse henkilöistä, Castrén luettelee heidän koko sukuluettelonsa, niin isän kuin äidin puolelta. Se tekee lukemisesta haastavaa, kun nimiä vilisee, mutta lähes kaikki niistä ovat suht merkityksettömiä tarinan kannalta. Ihan tulee flashbackejä siihen kevääseen, kun luin Raamatun. Ymmärrän toki, että Castrén haluaa kirjan toimivan myös lähdeteoksena, mutta silloin olisi ollut parempi piirtää vaikka sukutauluja. Näitä on muutama, mutta vain kirjan alussa, nekin epätäydellisiä ja vähän oudoista henkilöistä valittu.

Siitä pääsemmekin kolmanteen ongelmaan: kirja on huonosti toimitettu. Valitin tästä samasta asiasta jo Castrénin aiemman kirjan Uusi antiikin historia kohdalla, eikä mikään ole parantunut. Teksti muuttuu loppuosassa välillä kaksipalstaiseksi ilman mitään logiikkaa, koko kirja loppuu oudosti kesken kaiken ilman mitään loppusanoja, henkilöistä puhutaan ennen kuin heitä on esitelty, jotkut myytit kerrotaan käytännössä kahdesti jne. Koko kirja olisi vaatinut lisää työtä.

Tulen varmaan kyllä käyttämään tätä lähdeteoksena, enkä kadu kirjan hankkimista, mutta olen hyvin ärsyyntynyt silti. Tässä oli aineksia hyvään kirjaan, mutta niistä tehtiin selvästi liian kiireesti vain keskinkertainen teos.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...