Siirry pääsisältöön

Myyttiä ja legendaa ja mitä näitä onkaan (Antiikin myytit)

Olen lukenut Paavo Castrénilta jo muutaman antiikkia käsittelevän kirjan, joten tartuin myös hänen pari vuotta vanhaan kirjaansa Antiikin myytit (Otava 2017). Täytyy sanoa, että petyin kyllä tämän kirjan kanssa.


Ensinnäkin kirjan rakenne oli outo. Kirja esitteli ensin kreikkalaisia jumaltaruja ja loppuosassa roomalaisia legendoja. Nämä kaksi myyttityyppiä ovat kuitenkin luonteeltaan niin erilaisia, että niistä olisi ollut paljon järkevämpää tehdä erilliset kirjat.

Toisekseen Castrén kertoo myytit yllättävän tylsästi ja yhteenvedonomaisesti. Aivan liian monessa tarussa hän toteaa tyyliin "sitten sankari surmasi hirviön", kertomatta mitään yksityiskohtia. Jos ei ole kuullut tarua ennen, on siitä joskus vaikea saada otetta. Mutta kun tulee kyse henkilöistä, Castrén luettelee heidän koko sukuluettelonsa, niin isän kuin äidin puolelta. Se tekee lukemisesta haastavaa, kun nimiä vilisee, mutta lähes kaikki niistä ovat suht merkityksettömiä tarinan kannalta. Ihan tulee flashbackejä siihen kevääseen, kun luin Raamatun. Ymmärrän toki, että Castrén haluaa kirjan toimivan myös lähdeteoksena, mutta silloin olisi ollut parempi piirtää vaikka sukutauluja. Näitä on muutama, mutta vain kirjan alussa, nekin epätäydellisiä ja vähän oudoista henkilöistä valittu.

Siitä pääsemmekin kolmanteen ongelmaan: kirja on huonosti toimitettu. Valitin tästä samasta asiasta jo Castrénin aiemman kirjan Uusi antiikin historia kohdalla, eikä mikään ole parantunut. Teksti muuttuu loppuosassa välillä kaksipalstaiseksi ilman mitään logiikkaa, koko kirja loppuu oudosti kesken kaiken ilman mitään loppusanoja, henkilöistä puhutaan ennen kuin heitä on esitelty, jotkut myytit kerrotaan käytännössä kahdesti jne. Koko kirja olisi vaatinut lisää työtä.

Tulen varmaan kyllä käyttämään tätä lähdeteoksena, enkä kadu kirjan hankkimista, mutta olen hyvin ärsyyntynyt silti. Tässä oli aineksia hyvään kirjaan, mutta niistä tehtiin selvästi liian kiireesti vain keskinkertainen teos.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version