I.Oikeuskäytäntö oli Ruotsissa 1600-luvulla Euroopan huippuluokkaa. Käräjät jakoivat oikeutta paikallistasolla, vaikeammat tapaukset siirrettiin hovioikeuksien ratkaistavaksi. Oikeus pyrki etsimään totuutta. Syyttömän rankaisu tai syyllisen vapauttaminen olisivat pahoja asioita, jotka langettaisivat Jumalan vihan koko valtakunnan ylle. Siksi oikeudet halusivat todisteita. 1600-luvulla ei tietenkään ollut rikosteknistä tutkintaa, joten todistelu oli oikeudenkäynneissä tärkeässä roolissa. Todistajiin ei kuitenkaan noin vain luotettu ja oikeudet punnitsivat tarkkaan todistajien luotettavuutta.
Tällaiset tarkat oikeusistuimet olivat aika pulassa, kun eteen tuli noituuden kaltaisia juttuja, jotka eivät miltään osin pohjautuneet mihinkään todelliseen. Noituuteen uskottiin kyllä, mutta todisteita sellaisesta on tietysti varsin hankalaa saada. Siksi oikeusistuimet aika usein määräsivät syytetyn etsimään itselleen myötävannojia - 12 hyvämaineista ihmistä, jotka vannovat, että syytetty on ihan kunniallinen tyyppi. Tämä on nykyajan näkökulmasta vähän erikoisen kuuloista, ja jo 1600-luvulla myötävannomista pidettiin arkaaisena ja keskiaikaisena, mutta noituustapauksiin se soveltui. Myötävannominen antoi tuomioistuimelle hyväksyttävän syyn unohtaa koko hankala noitajuttu.
II.
Kun puhutaan noitaoikeudenkäynneistä, on tärkeä erottaa kaksi hyvin erilaista tapausta. Perinteinen noituudesta syyttäminen liittyy vahingoittamistaikuuteen: noita on lukenut loitsun tai kirouksen, jonka seurauksena uhrille käy jotain pahaa. Tyypillinen esimerkki olisi noitana tunnettu mies, joka kirosi tilallisen karjan, ja seuraavalla viikolla pedot olivatkin raadelleet useita lauman yksilöitä.
1400-luvulla Euroopassa syntyi kuitenkin uudenlaisia noitaoikeudenkäyntejä, joissa syytteenä oli noitasapattiin osallistuminen. Noitasapatti on jonkinlainen juhla, jossa noidat bailaavat Saatanan seurassa ja harrastavat seksiä paholaisen kanssa. Näitä noitavainoja oli eri puolilla Eurooppaa 1400-1600-luvuilla. Ruotsiin ne tulivat hyvin myöhään, vasta 1660-luvulla. Ruotsalainen versio noitasapatista oli matka "Blåkullaan" eli jonkinlaiseen demoniseen kartanoon. Blåkullaan lennettiin yleensä jollain eläimellä, mutta joskus jonkin esineen tai jopa ihmisen päällä. Blåkullalla ei ollut mitään vakiintunutta sijaintia, vaan jokainen kertoi sen olevan vähän eri paikassa. Ruotsin noitavainojen huippuvuodet olivat 1668-1676, lähinnä Taalainmaalla ja muualla Pohjois-Ruotsissa.
Toisin kuin yleensä kuvitellaan, eivät noitavainot lähteneet liikkeelle liikaa Noitavasaraa lukeneista papeista tai tuomareista. Päinvastoin oppinut eliitti oli yleensä epäileväinen näitä tarinoita kohtaan. Noitahysteria oli ruohonjuuritason ilmiö. Blåkulla-tarinoihin liittyi olennaisesti lasten kuljettaminen noitasapattiin, joten suurin hysterian levittäjä olivat pienten lasten vanhemmat. Kirjassa kerrotaan myös kahdesta tapauksesta, jossa koko hysteria lähtee liikkeelle esiteini-ikäisten lasten kertomuksista. Kyseessä oli selvästi näiden lasten keino saada ja käyttää valtaa, ja se upposi Pohjois-Ruotsissa kuin veitsi voihin.
Kun hysteria kasvoi tarpeeksi suureksi, tarttui se myös tapausten selvittelyä varten asetettuihin noitakomissioihinkin. Satoja teloitettiin. Teloituksia kuitenkin rajoitti se, että Ruotsin tarkan oikeuskäytännön vuoksi tarvittiin todisteita, eli käytännössä noituudesta syytetyn piti tunnustaa tekonsa. Yllättävän moni tunnustikin. Varsinaista kidutusta noitakomissiot eivät käyttäneet, mutta kaikenlaista muuta painostusta kyllä. Vähän hatarammalla mielenterveydellä varustetut ihmiset saattoivat tällaisissa olosuhteissa tunnustaakin vaikka mitä.
III.
Noitasapattijutut olisi helppo kuitata sillä, että ihmiset olivat ennen oppimattomia ja ehkä muutenkin vähän yksinkertaisia, mutta tarina ei ole näin yksinkertainen. Blåkulla-juttuja oli kerrottu aiemminkin, mutta vielä 1640-luvulla ne yleensä kuitattiin suoralta kädeltä kuvitelmiksi ja uniksi. Vasta 1660-luvulla yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttui ja Blåkulla-tarinoihin alettiinkin suhtautua vakavasti.
Mikä muuttui? Tähän ei vaikuttaisi olevan mitään yksinkertaista selitystä Lappalainen tarjoaa useita osaselityksiä, kuten holhoojahallituksen aikaisen poliittisen sekasorron, mutta tämä tuntuu vähän kaukaa haeltulta. Toiseksi selitykseksi Lappalainen ehdottaa antikatolilaisuuden hiipumistam josta seurasi uuden "hyvän vihollisen" etsiminen. Ruotsi oli 1600-luvulla hyvin puhdasoppisen protestanttinen maa, jossa suvaitsemattomuutta ja ilotonta moralismia pidettiin hyveinä. Puolan kuningas vaati Ruotsin kruunua itselleen, joten koko vuosisadan alun ajan katolilaisuus oli suurin mörkö. Kun Puolan kanssa tuli rauha 1660-luvulla, ei katolilaisuus enää tuntunut yhtä pelottavalta. mutta tiukka poikkeavuuden kyttäys ei kadonnut minnekään. Niinpä epäluulo jumalattomuutta kohtaan purkautuikin noitahysteriana.
Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi hysteria tarttui vain Pohjois-Ruotsiin. Etelässä tapauksia ei juuri ollut. Blåkulla-jutut tunnettiin Suomessakin, ja niitä on muutama kirjattu ylöskin, mutta toisin kuin Ruotsissa, täällä niitä ei uskottu. Tämä on tosi kiinnostavaa. Sama valtakunta, samat vuodet, samat jutut, mutta Ruotsissa syntyi noitahysteriaa ja -vainoja, mutta Suomessa ei. Ahvenanmaalla oli yksi tunnettu noitahysterian purskahdus, mutta muuten Suomi säästyi vainoilta.
Ruotsissakin järjen ääniäkin oli, erityisesti kun tarinoita vain tuli ja tuli. Monet pitivät Blåkulla-matkoja Saatanan luomina illuusioina, mikä on ainakin jossain määrin selväjärkisempi teoria. Kun noitahysteria levisi Tukholmaankin 1670-luvulla, epäilijät pääsivät niskan päälle, eikä noitavainoja enää jatkettu. Blåkulla-tarinoihin suhtauduttiin jatkossa taas unina ja illuusioina.
IV.
Kuten mainittu, Suomen noitaoikeudenkäynnit liittyivät yksinomaan vahingoittamisnoituuteen. Lappalainen luettelee tapauksen toisensa jälkeen, jossa joku on kironnut toisen ja muutamaa päivää myöhemmin kirouksen kohteelle onkin tapahtunut jotain pahaa. Usein nämä kiroajat tunnettiin yleisesti noitina ja he käyttivät tätä mainettaan hyväkseen pelotellakseen ihmisiä.
Nämä noidat olivat tyypillisesti aika huonossa asemassa: laitapuolen kulkijoita, maankiertäjiä, muuten vain epämääräistä porukkaa - sellaisia, joita nykyisin kutsuttaisiin "syrjäytyneiksi". Noidan maineesta oli hyötyä yhteisön ulkopuolelle jääneelle: toisaalta jätettiin rauhaan ja välttyi häiriöiltä, toisaalta sai tienattua tekemällä taikakeinoja maksusta. Alkoholisoituneet "noidat" saattoivat uhata taloa kirouksella, ellei annettu viinaryyppyä.
V.
Pohjoisen noidat tuntuukin sisältävän kaksi eri kirjaa: Blåkulla-noitavainoista kertovan ja Suomen noitajutuista kertovan. Molemmat osuudet olivat omalta osaltaan sinänsä kiinnostavia, mutta yhteys niiden välillä oli vähän heikko. Olisin myös toivonut syvempää sosiologista pohdintaa siitä, miksi noitavainot rajoittuivat Ruotsissa lähinnä varsin pienelle maantieteelliselle alueelle. Miksi ja miten Taalainmaa erosi Skånesta tai Suomesta tässä suhteessa? Kirja esittää tämän kysymyksen pariin kertaan, mutta varsin hajanaisesti ja lyhyesti, eikä tarjoa mitään kunnollista vastausta. Voi olla, ettei mitään vastausta ole löydettävissäkään, mutta asian analyysiin olisi voinut käyttää enemmän sivuja.
Kommentit
Lähetä kommentti