Siirry pääsisältöön

Dyyni-kronikat: Dune, Dune Messiah, Children of Dune (Frank Herbert)


Kuten monet muutkin, luin Dyynin jo myöhäisteini-iässä, ja se oli silloin täyttä rautaa. Jatko-osia en ikinä lukenut aiemmin, mutta nyt scifi-lukupiirissämme tuli haasteeksi lukea kolme ensimmäistä Dyyni-kirjaa. Kestikö Dyyni aikaa, olivatko jatko-osat mistään kotoisin?

I. 

Dyyni on edelleen täyttä rautaa. 

Kun luin kirjan teini-ikäisenä, en malttanut laskea sitä käsistäni. Siinä oli kaikkea tajuttoman makeeta: aavikkoplaneetta, hiekkamatoja, aavikon fremeneitä taistelemassa keisarin eliittijoukkoja vastaan, Bene Gesserit -noitia ja niiden lähes-yliluonnollisia psykologisia taitoja. Ja kaiken tämän päälle vielä mukaansatempaava tarina, jossa oli juonittelua ja seikkailua. Tässä oli kaikkea, mitä hyvältä SF/F-kirjalta voi vaatia.

Nyt, 20 vuotta vanhempana, nautin kirjasta edelleen täysillä. Se käsittelee kiinnostavalla ja uskottavalla tavalla uskontoa, politiikkaa, ekologiaa ja psykologiaa. Mystiset elementitkin tuntuivat oleelliselta ja luontevalta osalta tarinaa. Worldbuilding on erittäin syvää.

Dyyni on mestariteos. Tämä kannattaa lukea uudelleen, mikäli edellisestä lukukerrasta on aikaa. Jos et ole ikinä lukenut kirjaa, niin kannattaa nostaa se lukulistan kärkipaikoille - ja ehkä lopettaa tämän arvion lukeminen tähän, jottei tule turhia spoilereita.

II.


Dune Messiah ei puolestaan ikinä tunnu pääsevän vauhtiin. Tässä esitellään uusia puolia Dyynin maailmasta. Kiinnostavin osuus oli Paul, joka toimii keisarina hyvin häikäilemättömästi, jopa despoottisesti, mutta ei omaa etuaan tavoittelen. Hän ennaltanäki ensimmäisessä kirjassa kammottavan jihadin, joka kylvää kauhua ja kuolemaa ympäri galaksia hänen nimissään. Nyt toisessa kirjassa tämä jihad on täydessä vauhdissa, eikä Paul ole onnistunut pysäyttämään sitä. Vaikka hän on keisari, ei hän pysty estämään kohtaloa ja zeitgeistia toteutumasta. Rautanyrkkinen hallinto on kuitenkin keino estää vielä pahemmat tulevaisuudenkuvat toteutumasta. Dune Messiahin tunnelma on fatalistinen ja lannistava. Tämä on kirja vallasta ja voimattomuudesta. Ensimmäisistä sivuista lähtien on selvää, ettei tämä tarina tulee päättymään millään tasolla onnellisesti. 

Moni lukija on ilmeisesti pettynyt Messiahiin, koska he ajattelivat Paulin olevan sankari. Nämä henkilöt eivät ehkä lukeneet Dyyniä kovin huolellisesti: Dyyni ei todellakaan pääty onnellisesti, vaan enintään päähenkilöille tyydyttävällä tavalla. Dyynissä oli kylvetty kaikki ne siemenet, jotka puhkeavat synkkään kukkaan Messiahissa. 

Erittäin hitaasta alustaan huolimatta Messiah oli lopulta oikein hyvä jatko Dyynin tarinalle, joka johdatti eeposta selvästi kolmatta osaa kohti, muttei kärsinyt ns. toisen kirjan syndroomasta vaan toimi pätevästi omana teoksenaankin.

III.

Children of Dune nostaa keskipisteeseen nimensä mukaisesti Paulin lapset Leton ja Ghaniman. Paul Muad'dibin sisko Alia toimii sijaishallitsijana Paulin lasten ollessa teknisesti vielä alaikäisiä. Mutta vaikka lapset ovat vain kymmenen vuotta vanhoja, heidän sisässään on lukemattomien sukupolvien verran kokemuksia, joihin he pääsevät käsiksi mystisin keinoin.

Tämän tarinan teema on vallan ja vaurauden korruptoiva vaikutus. Alia muuttuu ensin tyranniksi ja sitten joksikin vielä pahemmaksi. Mystinen Saarnaaja saapuu aavikolta syyttämään papistoa ja kansaa Muad'Dibin opetusten unohtamisesta, eikä ihan aiheetta. Ja jopa itse planeetta alkaa kärsiä vauraudesta: Arrakiksella on sadetta eikä vettä tarvitse enää pihistellä, mutta madot muuttuvat yhä harvinaisemmiksi.

En pitänyt Childrenistä yhtä paljon kuin Messiahista. Juonessa oli pari käännettä liikaa ja sen seurauksena koko kirja tuntui aivan liian pitkältä. Sata sivua ja muutama sivujuoni pois, niin kirja olisi paljon parempi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...