1920-luvulla kaksinkertaista volttia uimahypyissä pidettiin "liian vaarallisena", ja sen kieltämistä urheilukilpailuissa harkittiin. Nykyisin parhaat seiskaluokkalaiset urheiluluokan oppilaani tekevät kolminkertaisia voltteja. 1970-luvulla piin desimaalien muistamisen ennätys oli 500 numeroa. Viisi sataa! Pienellä harjoituksella kuka tahansa pystyy muistamaan 500 desimaalia! Nykyinen ennätys on yli 100 000 desimaalia.
Miksi ennen sitten oltiin niin huonoja? Lähinnä siksi, ettei harjoittelun merkitystä ymmärretty ennen yhtä hyvin kuin nyt. Paavo Nurmi oli ylivoimainen, koska hänellä oli tiukka harjoitusrutiini ja hän mm. kellotti omia juoksujaan - mikä oli täysin ennenkuulumatonta siihen aikaan
Ericsson on asiantuntija asiantuntijuudessa. Hän tuli tunnetuksi Malcolm Gladwellin tiivistäessä Ericssonin tutkimuksen "10 000 tunnin säännöksi", jonka mukaan huipulle pääsemiseen vaaditaan 10 000 tunnin harjoittelu. Todellisuudessa 10 000 tunnin sääntö ei ole mikään oikea sääntö - se oli vain keskiarvo huipputason viuluopiskelijoiden harjoittelumääristä 20-vuotiaana. Puolet siis oppi alle 10 000 tunnissa. Lisäksi Ericsson muistuttaa, että viuluopiskelijoita on hyvin paljon ja alalla on todella kova kilpailu. Vähemmän kilpailuilla aloilla pääsee selvästi alle 10 000 tunnin harjoittelulla huipulle. Todellinen opetus ei olekaan mikään tietty tuntimäärä vaan se, että harjoittelu aina parantaa taitoja - kattoa ei ole tullut vastaan.
Harjoittelu ei ole sama asia kuin kokemus. Ihmiset olettavat, että kokemus tarkoittaa taitoa: että 20 vuotta autoillut tyyppi ajaa paremmin kuin 5 vuotta autoillut. Mutta tämä ei pidä paikkaansa: kun taito muuttuu automaattiseksi, se ei enää parane toistokertoja lisäämällä. Ericsson erottaakin kolme erilaista harjoittelun muotoa:
- Naiivi harjoittelu, jossa toistetaan vain samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Aluksi naiivin harjoittelun avulla oppii taitoja, mutta melko nopeasti vastaan tulee piste, etteivät taidot enää parane.
- Tavoitteellinen harjoittelu (purposeful practice), jossa harjoittelija asettaa tavoitteita itselleen ja miettii tapoja, miten nämä tavoitteet voi saavuttaa. Tässä pitää astua mukavuusalueelta pois ja haastaa itsensä jatkuvasti. Tavoitteellinen harjoittelija yrittää tunnistaa, mistä vaikeudet johtuvat, jos tuntee niinsanotusti kohdanneensa muurin. Hän kokeilee erilaisia tapoja joko voittaa vaikeudet tai keksiä keino kiertää muuri.
- Tarkoituksellinen harjoittelu (deliberate practice): sama kuin yllä, mutta tarkoituksellisessa harjoittelussa otetaan myös oppia huippuosaajilta ja opiskellaan tiettyä taidon osa-aluetta kerrallaan, sen sijaan että yritettäisi vain tulla "paremmaksi". Yleensä tarkoituksellista harjoittelua varten tarvitsee opettajan, joka osaa antaa välitöntä palautetta.
Ericsson toistaa monta kertaa, että lahjakkuus ei ole tärkeää. Kukaan ei opi harjoittelematta. Lähes kaikki ymmärtävät, että myös huippuosaajat harjoittelevat paljon, mutta silti useimmat ajattelevat, että huiput ovat vielä harjoittelun lisäksi jollain tavalla synnynnäisesti lahjakkaampia kuin keskinkertaiset tai melko hyvät. Mutta Ericsson todistelee toistuvasti, ettei tämä pidä paikkaansa: vain harjoittelu ratkaisee. Jos lahjakkuus olisi tärkeää, niin oletettavasti jo melko nuorista harjoittelijoista näkisi, kuka tulee saavuttamaan huipun, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Huippu-urheilijoita ei osata erottaa vain melko hyvistä, kun he ovat vielä nuoria. Tämän on saanut moni rekrytoija kokea karvaan kokemuksen kautta: erityisesti jääkiekon, jalkapallon ja koripallon tapaisissa rahakkaissa lajeissa yritetään jo nuorena rekrytoida kaikkein lupaavimmat osaajat, mutta ammattilaisrekrytoijatkin osuvat hyvin usein harhaan.
Lahjakkuuden selkeimpänä esimerkkinä pidetään "ihmelapsia" ja "idiot savanteja", jotka vaikuttavat osaavan hämmästyttäviä taitoja aivan synnynnäisesti tai ainakin hyvin pienellä harjoituksella. Todellisuudessa niin ihmelapset kuin idiot savantit ovat aina harjoitelleet ihan tajuttomasti. Vaikka ihmelapset voivat olla nuoria, he ovat harjoitelleet omaa lajiaan enemmän kuin lähes kukaan osaisi arvata. Tässäkin on kyse siis puhtaasta harjoituksesta.
On totta, että harjoittelun alkuvaiheessa lahjakkuudella voi olla väliä. Esimerkiksi älykkäämmät ihmiset saavuttavat shakin tai gon tapaisissa peleissä keskitason nopeammin kuin vähemmän älykkäät. Sitten kuitenkin älykkyyden merkitys katoaa hyvin nopeasti, eikä suurmestaritasolla ole enää mitään korrelaatiota ÄO:n ja shakkitason välillä. Go-mestarit ovat keskimäärin keskiälyisiä.
Eli lahjakkuudella ei ole väliä, vain harjoituksella. Eikä ikinä ole liian myöhäistä: vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. Ericsson mainitsee kirjassaan keski-ikäisen miehen, joka aloitti golfin peluun ja päätti saavuttaa mestaruustason. Tarkoituksellisen harjoittelun avulla hän saavutti päämääränsä. Toinen esimerkki kertoi 70-vuotiaasta, joka tahtoi oppia karatea. Hän aloitti nollasta, mutta 74-vuotiaana saavutti ruskean vyön tason - sitten hän harmi kyllä muutti pikkukaupunkiin, jossa ei ollut karatedojoa.
Jos tarkoituksellinen harjoittelu on sitten niin loistavaa, mikseivät kaikki tee sitä koko ajan? No, ainakin siksi, ettei se ole kivaa. Pitää olla hyvin motivoitunut, jotta sitä jaksaa. Jos soittelee kitaraa kavereiden kanssa, on se hauskaa, mutta jos yrittää oppia loistavaksi kitaransoittajaksi, pitää koko ajan harjoitella juuri niitä asioita, joissa on kaikkein huonoimmillaan, uudestaan ja uudestaan. Tämä on puuduttavaa ja ikävää. Kovinkaan moni ei sitä jaksa.
Näin opetusalan ammattilaisena minua kiinnosti, miten tätä kaikkea voisi hyödyntää koulussa, ja Ericsson puhuukin aiheesta kirjan lopussa. Tärkeä rooli taitojen oppimisessa on henkisten mallien (mental representation) hankkimisessa. Nämä ovat mielikuvia siitä, miten jokin asia tehdään. Esimerkiksi tanssijalla on selkeä mielikuva erilaisista liikkeistä, joihin hänen kehonsa pystyy; shakinpelaaja taas tunnistaa nopeasti, millaiset nappula-asemat ovat hyviä ja mitkä huonoja. Tällaisten mallien hankkiminen ei tapahdu itsestään.
Ericsson suositteleekin, että kouluopetuksessa keskityttäisiin tällaisten mallien hankkimiseen. Tiedot eivät ole kovin tärkeitä siinä, vaan taidot. Jos oppilas opettelee ulkoa, miten eduskunta toimii, hän ehkä oppii jotain, mutta hän ei välittömästi osaa tulkita tämän tiedon pohjalta politiikan uutisia. Jos taas oppilas on koulutyönä tehnyt kansalaisaloitteen tai jos koulussa on pyöritetty eduskunta-larppia, saa oppilas paremman mallin siitä, miten politiikka toimii. Tiedot tulevat kuin itsestään siinä sivussa.
Ideaalitapauksessa tehtävät olisivat aina ns. lähikehityksen vyöhykkeellä, eli hyvin haastavia, mutta mahdollisia. Epäonnistuminen tehtävissä pitäisi olla ihan normaalia: jos oppilas onnistuu aina, ovat tehtävät selvästi liian helppoja.
Peak oli tajuttoman hyvä kirja, joka oli vieläpä hyvin helppolukuinen. Oppimisesta, psykologiasta ja opettamisesta kiinnostuneille vahva suositus.
Kommentit
Lähetä kommentti