Siirry pääsisältöön

Peak (Anders K. Ericsson)

Huiput olivat ennen surkeita. 

1920-luvulla kaksinkertaista volttia uimahypyissä pidettiin "liian vaarallisena", ja sen kieltämistä urheilukilpailuissa harkittiin. Nykyisin parhaat seiskaluokkalaiset urheiluluokan oppilaani tekevät kolminkertaisia voltteja. 1970-luvulla piin desimaalien muistamisen ennätys oli 500 numeroa. Viisi sataa! Pienellä harjoituksella kuka tahansa pystyy muistamaan 500 desimaalia! Nykyinen ennätys on yli 100 000 desimaalia. 

Miksi ennen sitten oltiin niin huonoja? Lähinnä siksi, ettei harjoittelun merkitystä ymmärretty ennen yhtä hyvin kuin nyt. Paavo Nurmi oli ylivoimainen, koska hänellä oli tiukka harjoitusrutiini ja hän mm. kellotti omia juoksujaan - mikä oli täysin ennenkuulumatonta siihen aikaan

Ericsson on asiantuntija asiantuntijuudessa. Hän tuli tunnetuksi Malcolm Gladwellin tiivistäessä Ericssonin tutkimuksen "10 000 tunnin säännöksi", jonka mukaan huipulle pääsemiseen vaaditaan 10 000 tunnin harjoittelu. Todellisuudessa 10 000 tunnin sääntö ei ole mikään oikea sääntö - se oli vain keskiarvo huipputason viuluopiskelijoiden harjoittelumääristä 20-vuotiaana. Puolet siis oppi alle 10 000 tunnissa. Lisäksi Ericsson muistuttaa, että viuluopiskelijoita on hyvin paljon ja alalla on todella kova kilpailu. Vähemmän kilpailuilla aloilla pääsee selvästi alle 10 000 tunnin harjoittelulla huipulle. Todellinen opetus ei olekaan mikään tietty tuntimäärä vaan se, että harjoittelu aina parantaa taitoja - kattoa ei ole tullut vastaan.


Harjoittelu ei ole sama asia kuin kokemus. Ihmiset olettavat, että kokemus tarkoittaa taitoa: että 20 vuotta autoillut tyyppi ajaa paremmin kuin 5 vuotta autoillut. Mutta tämä ei pidä paikkaansa: kun taito muuttuu automaattiseksi, se ei enää parane toistokertoja lisäämällä. Ericsson erottaakin kolme erilaista harjoittelun muotoa:

  1. Naiivi harjoittelu, jossa toistetaan vain samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Aluksi naiivin harjoittelun avulla oppii taitoja, mutta melko nopeasti vastaan tulee piste, etteivät taidot enää parane. 
  2. Tavoitteellinen harjoittelu (purposeful practice), jossa harjoittelija asettaa tavoitteita itselleen ja miettii tapoja, miten nämä tavoitteet voi saavuttaa. Tässä pitää astua mukavuusalueelta pois ja haastaa itsensä jatkuvasti. Tavoitteellinen harjoittelija yrittää tunnistaa, mistä vaikeudet johtuvat, jos tuntee niinsanotusti kohdanneensa muurin. Hän kokeilee erilaisia tapoja joko voittaa vaikeudet tai keksiä keino kiertää muuri.
  3. Tarkoituksellinen harjoittelu (deliberate practice): sama kuin yllä, mutta tarkoituksellisessa harjoittelussa otetaan myös oppia huippuosaajilta ja opiskellaan tiettyä taidon osa-aluetta kerrallaan, sen sijaan että yritettäisi vain tulla "paremmaksi". Yleensä tarkoituksellista harjoittelua varten tarvitsee opettajan, joka osaa antaa välitöntä palautetta.

Ericsson toistaa monta kertaa, että lahjakkuus ei ole tärkeää. Kukaan ei opi harjoittelematta. Lähes kaikki ymmärtävät, että myös huippuosaajat harjoittelevat paljon, mutta silti useimmat ajattelevat, että huiput ovat vielä harjoittelun lisäksi jollain tavalla synnynnäisesti lahjakkaampia kuin keskinkertaiset tai melko hyvät. Mutta Ericsson todistelee toistuvasti, ettei tämä pidä paikkaansa: vain harjoittelu ratkaisee. Jos lahjakkuus olisi tärkeää, niin oletettavasti jo melko nuorista harjoittelijoista näkisi, kuka tulee saavuttamaan huipun, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Huippu-urheilijoita ei osata erottaa vain melko hyvistä, kun he ovat vielä nuoria. Tämän on saanut moni rekrytoija kokea karvaan kokemuksen kautta: erityisesti jääkiekon, jalkapallon ja koripallon tapaisissa rahakkaissa lajeissa yritetään jo nuorena rekrytoida kaikkein lupaavimmat osaajat, mutta ammattilaisrekrytoijatkin osuvat hyvin usein harhaan.


Lahjakkuuden selkeimpänä esimerkkinä pidetään "ihmelapsia" ja "idiot savanteja", jotka vaikuttavat osaavan hämmästyttäviä taitoja aivan synnynnäisesti tai ainakin hyvin pienellä harjoituksella. Todellisuudessa niin ihmelapset kuin idiot savantit ovat aina harjoitelleet ihan tajuttomasti. Vaikka ihmelapset voivat olla nuoria, he ovat harjoitelleet omaa lajiaan enemmän kuin lähes kukaan osaisi arvata. Tässäkin on kyse siis puhtaasta harjoituksesta.


On totta, että harjoittelun alkuvaiheessa lahjakkuudella voi olla väliä. Esimerkiksi älykkäämmät ihmiset saavuttavat shakin tai gon tapaisissa peleissä keskitason nopeammin kuin vähemmän älykkäät. Sitten kuitenkin älykkyyden merkitys katoaa hyvin nopeasti, eikä suurmestaritasolla ole enää mitään korrelaatiota ÄO:n ja shakkitason välillä. Go-mestarit ovat keskimäärin keskiälyisiä.


Eli lahjakkuudella ei ole väliä, vain harjoituksella. Eikä ikinä ole liian myöhäistä: vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. Ericsson mainitsee kirjassaan keski-ikäisen miehen, joka aloitti golfin peluun ja päätti saavuttaa mestaruustason. Tarkoituksellisen harjoittelun avulla hän saavutti päämääränsä. Toinen esimerkki kertoi 70-vuotiaasta, joka tahtoi oppia karatea. Hän aloitti nollasta, mutta 74-vuotiaana saavutti ruskean vyön tason - sitten hän harmi kyllä muutti pikkukaupunkiin, jossa ei ollut karatedojoa. 


Jos tarkoituksellinen harjoittelu on sitten niin loistavaa, mikseivät kaikki tee sitä koko ajan? No, ainakin siksi, ettei se ole kivaa. Pitää olla hyvin motivoitunut, jotta sitä jaksaa. Jos soittelee kitaraa kavereiden kanssa, on se hauskaa, mutta jos yrittää oppia loistavaksi kitaransoittajaksi, pitää koko ajan harjoitella juuri niitä asioita, joissa on kaikkein huonoimmillaan, uudestaan ja uudestaan. Tämä on puuduttavaa ja ikävää. Kovinkaan moni ei sitä jaksa. 


Näin opetusalan ammattilaisena minua kiinnosti, miten tätä kaikkea voisi hyödyntää koulussa, ja Ericsson puhuukin aiheesta kirjan lopussa. Tärkeä rooli taitojen oppimisessa on henkisten mallien (mental representation) hankkimisessa. Nämä ovat mielikuvia siitä, miten jokin asia tehdään. Esimerkiksi tanssijalla on selkeä mielikuva erilaisista liikkeistä, joihin hänen kehonsa pystyy; shakinpelaaja taas tunnistaa nopeasti, millaiset nappula-asemat ovat hyviä ja mitkä huonoja. Tällaisten mallien hankkiminen ei tapahdu itsestään. 


Ericsson suositteleekin, että kouluopetuksessa keskityttäisiin tällaisten mallien hankkimiseen. Tiedot eivät ole kovin tärkeitä siinä, vaan taidot. Jos oppilas opettelee ulkoa, miten eduskunta toimii, hän ehkä oppii jotain, mutta hän ei välittömästi osaa tulkita tämän tiedon pohjalta politiikan uutisia. Jos taas oppilas on koulutyönä tehnyt kansalaisaloitteen tai jos koulussa on pyöritetty eduskunta-larppia, saa oppilas paremman mallin siitä, miten politiikka toimii. Tiedot tulevat kuin itsestään siinä sivussa.
Ideaalitapauksessa tehtävät olisivat aina ns. lähikehityksen vyöhykkeellä, eli hyvin haastavia, mutta mahdollisia. Epäonnistuminen tehtävissä pitäisi olla ihan normaalia: jos oppilas onnistuu aina, ovat tehtävät selvästi liian helppoja.


Peak oli tajuttoman hyvä kirja, joka oli vieläpä hyvin helppolukuinen. Oppimisesta, psykologiasta ja opettamisesta kiinnostuneille vahva suositus.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalainen savotta

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä on kirjoitettu vuonna 1320. Se jakautuu kolmeen osaan: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Helvetissä on 34 laulua, muissa 33, yhteensä siis 100. Yhden laulun pituus on suunnilleen seitsemän sivua, joten koko teoksella on mittaa reilut 700 sivua. 
Kirja on suomennettu kahdesti: Eino Leino käänsi sen vuonna 1912 ja Elina Vaara vuonna 1963. Tyyni Tuulio on tehnyt teokseen kattavan selitysosion, joka löytyy Vaaran käännöksen lopusta.
Luimme Jumalaista näytelmää Tiiliskivien ystävät -lukupiirissämme syyskuusta 2018 maaliskuuhun 2019. 
HELVETTI Laulut 1–7
Dante eksyy metsässä, pelästyy petoeläimiä ja kohtaa Vergiliuksen. Tämä kertoo Danten kuolleen rakastetun Beatricen lähettäneen hänet opastamaan ja suojelemaan Dantea. Ja suojelu onkin ehkä tarpeen, sillä portilla odottavat kuuluisat sanat: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää". Vaara on suomentanut tämän "heittäkäätte, sisälle kävijät, pois kaikki toivo", mikä ärsytti minua su…

Alastalon savotassa

FB-lukupiirissämme "Tiiliskivien ystävät" tartuimme tällä kertaa kotimaiseen teokseen: huhtikuusta lokakuuhun 2019 luettavanamme oli Volter Kilven Alastalon salissa vuodelta 1932. Tätä tajunnanvirtateosta pidetään yleisesti "Suomen Ulysseksena". Senkin kaikki tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään (tarkasti ottaen kuuteen tuntiin "jonain lokakuisena päivänä") ja sitäkin pidetään sekä todella vaikeana että hyvin merkittävänä teoksena. Täydellinen meidän lukupiirimme tarkoituksiin, siis!

Luku 1 (Alastalo ottaa vieraita vastaan) & luku 2 (Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.)
Kirjan alussa tapaamme nimihenkilö Alastalon, jonka luokse ihmisiä saapuu laivalla. Miljöö käy hyvin selväksi: tässä ollaan saaristossa ja laivat ovat selvästi tärkeässä osassa tarinaa. Ainakin minun silmiini Alastalo vaikuttaa rehvakkaalta, reteeltä ja lipevältä: ei välttämättä erityisen miellyttävältä hahmolta. Ehkä tämä on laajemminkin saaristolaisisäntien tapa, m…

Gileadin dystopiat (Orjattaresi, Testamentit)

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale (1985; suomennettu nimellä Orjattaresi 1986)

Syystä tai toisesta en ole ikinä lukenut The Handmaid's Talea. En edes ole katsonut sitä TV-sarjaa. Olen harkinnut kirjaan tarttumista varmaan 20 vuotta, mutta aina se on jäänyt. Mutta nyt vihdoin kun Atwood julkaisi jatkoa kuuluisalle dystopialleen, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja vihdoin lukea sekä klassikkoteoksen että sen jatko-osan.

Olin aluksi vähän pettynyt. Niin monet ovat kehuneet Orjattaresi maasta taivaaseen, että odotukseni olivat hyvin korkealla. Kun kirja olikin sitten vain "oikein hyvä", tunsin jonkinlaista ärtymystä. Tämänhän piti olla ihan huippu! Ei pelkkä "hyvä" riitä! Olin kuin liian fiksun lapsen vanhempi, joka on pettynyt, kun bilsan kokeesta tulee "vain" kahdeksan puoli. Minun täytyi oikein muistuttaa itseäni arvioimaan kirja sen omien ansioittensa perusteella eikä kohonneita odotuksiani vasten.

Kirjassa on muutamia asioita, jotka es…