Siirry pääsisältöön

The Diamond Age (Neal Stephenson)

Teknologia ja yhteiskunta vaikuttavat aina toisiinsa. Ilman e-pilleriä ei olisi ollut sellaista feminististä liikettä kuin oli; ilman autoja ei olisi lähiöitä. 

Mutta kun teknologia edistyy siihen pisteeseen, että kaikki tarpeemme on äärimmäisen helppo tyydyttää, miten yhteiskunta sopeutuu tähän? Kun nanokoneet voivat rakentaa mitä vain minimaalisella kustannuksella, mitä tapahtuu valtioille?

Toiset uskovat, että lopputulos on täysautomatisoitu luksusavaruushomokommunismi. Mutta toiset ovat kyynisempiä. Joutilaisuus johtaa apatiaan. Eikö olisi uskottavaa, että runsaudensarvet johtavat ilottomaan hedonistiseen dekadenssiin?

Stephenson on mielipiteiltään selvästi kyynisemmällä puolella, mutta hän ei pysähdy tähän pisteeseen. Loppujen lopuksi yhteiskunnat ovat aiemminkin sopeutuneet teknologisiin muutoksiin. Miksei niin kävisi tässäkin tapauksessa? Ja jos rajaton vapaus johtaa moraalin rappioon, niin ehkä pärjäävimmissä yhteiskunnissa ryhdetään vapaaehtoisesti rajoittamaan niitä vapauksia.

Niinpä Diamond Agen tulevaisuudenkuvassa yksi menestyneimmistä yhteiskunnista on Neo-Viktoriaanit: valtioidenjäljeisen ajan yhteisö, jonka jäsenet noudattavat vikroriaanisen ajan Englannin käyttäytymiskoodeja ja ihanteita. Toinen menestyvä yhteisö on konfutselaiset, jotka noudattavat tiukasti Mestarin oppeja. Molemmissa yhteisöissä on tiukat standardit, joiden ansiosta yksilö voi elää moraalisempaa ja siten mielekkäämpää elämää.

Tarinan varsinainen juoni on aika pitkälle Pygmalion siirrettynä tulevaisuuteen. Pieni proletyttö saa käsiinsä tekoälyn ohjaaman e-kirjan, Nuoren Neidin Kuvitetun Oppaan, jonka tarkoitus on kasvattaa neo-viktoriaanisia tyttöjä saavuttamaan täysi potentiaalinsa.Hän kasvaa kirjan opastamana mielenkiintoiseksi henkilöksi samalla kun yhteiskunnassa hänen ympärillään tapahtuu valtavia muutoksia.

Hyvin mukaansatempaava kirja, pidin suuresti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muinaissuomalaisten jäljillä (Homo Fennicus & Matka muinaiseen Suomeen)

Usein valitan, että tietokirjat eivät ole tarpeeksi tietopitoisia, vaan niissä on tarpeetonta fiilistelyä, muisteluita kirjoittajan elämästä tai muuta sälää. Tätä ongelmaa ei totisesti ollut Valter Langin kirjassa Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoriaa (SKS 2020, suom. Hannu Oittinen. Alkuteos Läänemeresoome tulemised 2018). Tämä on tiukkaa tietoa alusta loppuun. Homo Fennicus varmasti löytää paikkansa yliopiston kurssikirjastosta, sillä voisin kuvitella tämän sopivan erittäin hyvin arkeologian kurssikirjaksi. Lang aloittaa kertomalla erilaisista teorioista, joita on lähes 200 vuoden aikana esitetty itämerensuomalaisten saapumisesta nykyisille asuinalueilleen. Lang esittelee nämä teoriat aika nopeasti ja siirtyy niitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin hyvin nopeasti, joten jos ei tunne näitä teorioita jo aikaisemmin edes jollain tavalla, niin tämä osuus on aika raskas. Mutta tämä oli oikeastaan kirjan kevyimpiä osuuksia, sillä sitten Lang sukeltaa syvälle arkeol...

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...