Siirry pääsisältöön

The Diamond Age (Neal Stephenson)

Teknologia ja yhteiskunta vaikuttavat aina toisiinsa. Ilman e-pilleriä ei olisi ollut sellaista feminististä liikettä kuin oli; ilman autoja ei olisi lähiöitä. 

Mutta kun teknologia edistyy siihen pisteeseen, että kaikki tarpeemme on äärimmäisen helppo tyydyttää, miten yhteiskunta sopeutuu tähän? Kun nanokoneet voivat rakentaa mitä vain minimaalisella kustannuksella, mitä tapahtuu valtioille?

Toiset uskovat, että lopputulos on täysautomatisoitu luksusavaruushomokommunismi. Mutta toiset ovat kyynisempiä. Joutilaisuus johtaa apatiaan. Eikö olisi uskottavaa, että runsaudensarvet johtavat ilottomaan hedonistiseen dekadenssiin?

Stephenson on mielipiteiltään selvästi kyynisemmällä puolella, mutta hän ei pysähdy tähän pisteeseen. Loppujen lopuksi yhteiskunnat ovat aiemminkin sopeutuneet teknologisiin muutoksiin. Miksei niin kävisi tässäkin tapauksessa? Ja jos rajaton vapaus johtaa moraalin rappioon, niin ehkä pärjäävimmissä yhteiskunnissa ryhdetään vapaaehtoisesti rajoittamaan niitä vapauksia.

Niinpä Diamond Agen tulevaisuudenkuvassa yksi menestyneimmistä yhteiskunnista on Neo-Viktoriaanit: valtioidenjäljeisen ajan yhteisö, jonka jäsenet noudattavat vikroriaanisen ajan Englannin käyttäytymiskoodeja ja ihanteita. Toinen menestyvä yhteisö on konfutselaiset, jotka noudattavat tiukasti Mestarin oppeja. Molemmissa yhteisöissä on tiukat standardit, joiden ansiosta yksilö voi elää moraalisempaa ja siten mielekkäämpää elämää.

Tarinan varsinainen juoni on aika pitkälle Pygmalion siirrettynä tulevaisuuteen. Pieni proletyttö saa käsiinsä tekoälyn ohjaaman e-kirjan, Nuoren Neidin Kuvitetun Oppaan, jonka tarkoitus on kasvattaa neo-viktoriaanisia tyttöjä saavuttamaan täysi potentiaalinsa.Hän kasvaa kirjan opastamana mielenkiintoiseksi henkilöksi samalla kun yhteiskunnassa hänen ympärillään tapahtuu valtavia muutoksia.

Hyvin mukaansatempaava kirja, pidin suuresti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version