Koska pidin Gene: an Intimate Historysta niin paljon, päätin lukea myös Mukherjeen aikaisemman kirjan. Se kertoo nimensä mukaan syövän tai oikeastaan syöpätutkimuksen historian.
Kuten monilla muillakin, niin minullakin on vahva muistikuva lapsuudesta: vierailu sairaalassa tapaamassa kuolevaa isoisääni, jolla oli syöpä - tässä tapauksessa haimasyöpä. Syöpä on tauti, johon hyvin monella on henkilökohtainen suhde. Aina on joku sukulainen, joka on kuollut syöpään; joku tuttu tai läheinen (tai itse), joka on kamppaillut syöpää vastaan.
Muistan myös lapsuudestani, kuinka vielä silloin 80-luvulla puhuttiin "lääkkeestä syöpään". Ajatus oli, että joku päivä löydämme taikaluodin: lääkkeen, rokotteen tai vastaavan, jonka avulla kukistamme syövän ihan niin kuin isorokkokin kukistettiin.
Tämä oli syöpätutkimuksen tila 70-luvulla. Mukherjeen kirjasta huomasi, kuinka alkeellista meno on ollut ihan muutamia vuosikymmeniä sitten. Syövän suhteen tutkijat olivat ihan pimennossa - vielä 70-luvulla ajateltiin, että kaikki syövät johtuvat viruksista. Kai "parannuskeino syöpään" kuulosti siinä tapauksessa ihan loogiselta.
Mutta kävikin ilmi että syövät ovat monimutkaisia geneettisessä koodissa tapahtuneita muutoksia, jotka saavat solut kasvamaan hallitsemattomasti. Eri syövät johtuvat eri geenimuunnoksista, eikä syöpään voi löytää mitään yhtä parannuskeinoa.
Murherjeen kirja keskittyy syöpätutkimuksen historiaan ja vasta ihan lopussa vastaa niihin kysymyksiin, joista olin kiinnostunut. Miten kasvain tekee omia verisuoniaan? (Koska solunjakautumista ohjaava ras-geeni saa myös lähistön verisuonet kasvamaan jakautuvan solun suuntaan) Miksi syövällä on selkeät vaiheet? (Koska täysimittaiseen syöpään ei riitä yksittäinen geenivirhe; kasvaimessa pitää tapahtua uusi geenimutaatio, jotta se siirtyy uuteen vaiheeseen) Miksi syöpä joskus lähettää etäpesäkkeitä, joskus ei? (Koska tietyn geenimuunnoksen pitää tapahtua, jotta syöpäsolu lähtee liikkeelle). Tällaisista prosesseista olin toivonut kuulevani paljon tarkemmin, mutta ne ohitetaan aivan liian nopeasti.
Sen sijaan saamme kuulla syöpätutkijoiden tarinoiden jokaisen yksityiskohdan. Eikä siinä mitään, ne tarinat ovat ihan hyviä, mutta tasapaino syövän mekanismien selittämisen ja syöpätutkijatarinoiden välillä ei ole ihan sitä, mitä olisin toivonut. Lisä-ärsytysta syntyy kirjan USA-keskeisyydestä. Kyllä syöpätutkimusta tehtiin Euroopassakin, mutta siitä ei tässä kirjassa paljon kerrota.
Näistä tarinoista opin, että syöpätutkimus ja syöpähoitotutkimus ovat olleet aivan erillään toisistaan. Hoitokeinoja on kokeiltu antiikista asti. Aluksi ainoa keino oli leikata kasvain pois, mutta se auttaa varsin harvoin yksinään. 1900-luvun alussa keksittiin, että ehkä pitää leikata enemmän, ja siitä alkaa kirjan puistattavin osuus, kun Mukherjee kuvaa "radikaalin kirurgian" edustajien leikkausmenetelmiä aika yksityiskohtaisesti. Ehkä liiankin, riippuen lukijan mielenlaadusta. Jos mielikuvat kuten "potilas vuosi verta niin paljon, että hänelle tehtiin verensiirto hänen omasta verestään" aiheuttavat heikotusta, niin tämä ei ehkä ole kirja sinua varten.
Useimmat edelleen käytetyt hoitomuodot kuten säteilyhoito ja kemoterapia on kehitetty jo 1900-luvun alkupuolella. Silloin ei syövän syntymekanismeista tiedetty mitään, mutta sinnikkäiden (ja snadisti epäeettisten, näin nykynäkökulmasta) kokeilujen avulla hoitotutkijat löysivät keinoja tuhota kasvaimia ja etäpesäkkeitä. Vaikka syöpätutkimus eteni, se ei pitkään aikaan johtanut uusiin hoitoihin. Vasta 2000-luvun puolella onnistuttiin kehittämään lääkkeitä, jotka hyödyntävät ymmärrystämme syövän geneettisistä syistä.
Syöpäkirjassa käsitellään luonnollisesti tupakkaa aika paljon. 40-luvulla kukaan ei ajatellut tupakan aiheuttavan syöpää. Muutama tutkimus tehtiin aiheesta, mutta kukaan ei oikein ollut kiinnostunut niiden tuloksista. Kun asiaa ryhdyttiin kunnolla tutkimaan, pomppasi yhteys silmille, mutta tupakkateollisuuden disinformaatiokampanjoiden johdosta tupakan käyttö ei kuitenkaan vähentynyt. Siksi vuosikymmenien ajan syöpäkuolemat vain kasvoivat, vaikka hoidot kehittyivät: keuhkosyövän yleistyminen teki tyhjäksi kaikki lääketieteen saavutukset. Vasta tupakoinnin väheneminen 1990-luvun jälkeen sai syöpätilastot laskuun.
Kokonaisuudessaan kirja oli ihan hyvä. Ei samanlainen mestariteos kuin The Gene, mutta kuitenkin kelpo teos.
Kommentit
Lähetä kommentti