Siirry pääsisältöön

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

(Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse. 
Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".)



Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin versionkin ehkä puoliksi joskus, joten tarina on tuttu.

Laineen leffa on tavallaan hyvin uskollinen kirjalle: melkein joka kohtaus on ahdettu leffaan ja repliikit on poimittu sanasta sanaan kirjan sivuilta. Toisaalta leffa on erittäin epäuskollinen kirjan hengelle. Laineen versiossa sotilaat olivat tosiaan "aika velikultia"; he välillä vähän valittivat, mutta olivat kuitenkin varsin sankarillisia. Kirjassa sankaruutta ei juurikaan löytynyt. Melkein kaikki hahmot olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja/tai kusipäisiä. Heidän etenemistään sotajoukkona kuvailtiin resuiseksi ja epämääräiseksi, eivätkä he olleet kovinkaan innokkaita mihinkään sotatoimiin. Valittamiseen ja ryöstelyyn he olivat sitä innokkaampia.  Yritän kuvitella, millaista tämän lukeminen olisi ollut silloin 50-luvulla. Tämä on tuntunut varmaan järkyttävän rienaavalta kirjalta.

Rahikainen oli selkeimmin erilainen hahmo kirjassa kuin leffassa. Muistaakseni hän vaikutti leffassa vähän sellaiselta käytettyjen autojen kauppiaalta, myyntimies Jethrolta: lievästi filunki, mutta kuitenkin ihan kunnon tyyppi. Kirjassa Rahikainen vaikutti borderline-psykopaatilta, joka ei välittänyt mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnistaan ja oli jatkuvasti valmis valehtelemaan, huijaamaan ja varastamaan. Kuvaavaa on, että Petroskoissa Rahikainen ryhtyi välittömästi parittamaan kaupungin naisia.

Koskela ei myöskään vaikuttanut minusta niin selkeän ihannejohtajalta kirjassa. Etenkin kirjan alkupuolella Koskela on tosi haluton johtamaan. Hän ei halua pitää kuria silloinkaan kun kuri olisi tarpeen, hän ei delegoi vaan hoitaa hommat itse. Tämä ei ole varsinaisesti hyvän johtajan käytöstä.

Rokka on tietysti sankari, mutta hänessäkin on jotain todella outoa. Rokan tappamisinto on aika häkellyttävä. Hän suorastaan iloitsee siitä, että pääsee ampumaan vastustajia. Rokka ei kuitenkaan vaikuta varsinaiselta psykopaatilta, mutta ehkä jotain itsetuhoisuutta hänessä on nähtävissä, kun hän aina tarjoutuu lähtemään kaikkein vaarallisimpiin paikkoihin.

Ainoa hahmo, josta yksiselitteisesti pidin, oli Lahtinen. Hän on jatkuva vastarannankiiski, joka kuitenkin tekee kaikki hänelle osoitetut tehtävät valittamatta. My kind of guy. Lahtisen kuoleman jälkeen kirja muuttui selvästi mielenkiinnottomammaksi.

Eri hahmot puhuvat tunnetusti eri murteita. Tämä oli aika nokkela keino: jokaiselle hahmolle syntyi näin oma ääni. Yksittäisistä lauseista oli välittömästi tunnistettavissa, kuka puhuu.

Olin lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogian jo aiemmin, ja se on aivan huikea. Tiesin siis odottaa paljon, ja kirja täytti odotukset. Tuntematon sotilas on loistava kirja. Harmi, ettei nykyisin varmaan oikeastaan kukaan lue kirjaa ennen kuin on nähnyt elokuvan, koska tämä voisi iskeä paljon lujempaa, mikäli ei tuntisi tarinaa valmiiksi. Linna tappaa henkilöitään hyvin surutta ja yllättäen. Vaikkapa Lehdon kuolema olisi varmasti tajuttoman vaikuttava kohtaus, jos sitä ei tietäisi odottaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo