Siirry pääsisältöön

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

(Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse. 
Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".)



Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin versionkin ehkä puoliksi joskus, joten tarina on tuttu.

Laineen leffa on tavallaan hyvin uskollinen kirjalle: melkein joka kohtaus on ahdettu leffaan ja repliikit on poimittu sanasta sanaan kirjan sivuilta. Toisaalta leffa on erittäin epäuskollinen kirjan hengelle. Laineen versiossa sotilaat olivat tosiaan "aika velikultia"; he välillä vähän valittivat, mutta olivat kuitenkin varsin sankarillisia. Kirjassa sankaruutta ei juurikaan löytynyt. Melkein kaikki hahmot olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja/tai kusipäisiä. Heidän etenemistään sotajoukkona kuvailtiin resuiseksi ja epämääräiseksi, eivätkä he olleet kovinkaan innokkaita mihinkään sotatoimiin. Valittamiseen ja ryöstelyyn he olivat sitä innokkaampia.  Yritän kuvitella, millaista tämän lukeminen olisi ollut silloin 50-luvulla. Tämä on tuntunut varmaan järkyttävän rienaavalta kirjalta.

Rahikainen oli selkeimmin erilainen hahmo kirjassa kuin leffassa. Muistaakseni hän vaikutti leffassa vähän sellaiselta käytettyjen autojen kauppiaalta, myyntimies Jethrolta: lievästi filunki, mutta kuitenkin ihan kunnon tyyppi. Kirjassa Rahikainen vaikutti borderline-psykopaatilta, joka ei välittänyt mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnistaan ja oli jatkuvasti valmis valehtelemaan, huijaamaan ja varastamaan. Kuvaavaa on, että Petroskoissa Rahikainen ryhtyi välittömästi parittamaan kaupungin naisia.

Koskela ei myöskään vaikuttanut minusta niin selkeän ihannejohtajalta kirjassa. Etenkin kirjan alkupuolella Koskela on tosi haluton johtamaan. Hän ei halua pitää kuria silloinkaan kun kuri olisi tarpeen, hän ei delegoi vaan hoitaa hommat itse. Tämä ei ole varsinaisesti hyvän johtajan käytöstä.

Rokka on tietysti sankari, mutta hänessäkin on jotain todella outoa. Rokan tappamisinto on aika häkellyttävä. Hän suorastaan iloitsee siitä, että pääsee ampumaan vastustajia. Rokka ei kuitenkaan vaikuta varsinaiselta psykopaatilta, mutta ehkä jotain itsetuhoisuutta hänessä on nähtävissä, kun hän aina tarjoutuu lähtemään kaikkein vaarallisimpiin paikkoihin.

Ainoa hahmo, josta yksiselitteisesti pidin, oli Lahtinen. Hän on jatkuva vastarannankiiski, joka kuitenkin tekee kaikki hänelle osoitetut tehtävät valittamatta. My kind of guy. Lahtisen kuoleman jälkeen kirja muuttui selvästi mielenkiinnottomammaksi.

Eri hahmot puhuvat tunnetusti eri murteita. Tämä oli aika nokkela keino: jokaiselle hahmolle syntyi näin oma ääni. Yksittäisistä lauseista oli välittömästi tunnistettavissa, kuka puhuu.

Olin lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogian jo aiemmin, ja se on aivan huikea. Tiesin siis odottaa paljon, ja kirja täytti odotukset. Tuntematon sotilas on loistava kirja. Harmi, ettei nykyisin varmaan oikeastaan kukaan lue kirjaa ennen kuin on nähnyt elokuvan, koska tämä voisi iskeä paljon lujempaa, mikäli ei tuntisi tarinaa valmiiksi. Linna tappaa henkilöitään hyvin surutta ja yllättäen. Vaikkapa Lehdon kuolema olisi varmasti tajuttoman vaikuttava kohtaus, jos sitä ei tietäisi odottaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...