Himosavottaaja

Himoshoppaajan salaiset unelmat on Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan ensimmäinen kirja vuodelta 2000. Siitä on tehty elokuva vuonna 2009. Himoshoppaaja-sarja on tällä hetkellä jo kahdeksan kirjan mittainen. 

Himoshoppaajan salaiset unelmat kuuluu chick lit -genreen, ja oli ainakin minulle ensiksi mieleen tuleva esimerkki genrestä. Vaikka Bridget Jonesin päiväkirja onkin sinänsä tunnetumpi ja varhaisempi, tuntuu Himoshoppaaja edustavan chick litiä vielä paremmin.

En ole lukenut aiemmin chick litiä lainkaan. Olen toki nähnyt Bridget Jones -leffan ja olen kuullut genren konventioista kulttuurisen osmoosin myötä, mutta itse kirjoihin en ole tutustunut. Näinollen tämän minisavotan myötä sukellan ihan uuteen maailmaan.

Himoshoppaajan salaisissa unelmissa on noin 350 sivua ja 24 lukua.

----

1. luku

Himoshoppaajan salaiset unelmat alkaa kolmella viestillä luottokorttiyhtiöltä, joissa vaaditaan maksun suorittamista mahdollisimman pian. Seuraavat viisi sivua päähenkilö vain tutkii Visa-laskuaan. Tämä pohjustaa hyvin kirjan idean: päähenkilö Rebecca Bloomwood on pienessä talouslehdessä työskentelevä rivitoimittaja, joka on pahoissa veloissa shoppaushimonsa vuoksi.

Kirja kerrotaan kokonaan Rebeccan näkökulmasta, suuri osa tekstistä on Rebeccan sisäistä puhetta, välillä melkein ajatusvirtaa. Ei tämä niin kaukana Ulysseksesta ole sittenkään.

Sisäiseen puheeseen liittyvät myös kirjan nimen mukaiset salaiset unelmat. Ne alkavat hyvin pian ekassa luvussa. Rebecca ajautuu jatkuvasti haaveilemaan: kun pomo pyytää hänet puheilleen, hän on varma, että hän saa ylennyksen. Siitä alkaa fantasiajakso, jossa Rebecca haaveilee, mitä tekee ylennyksen saatuaan. Eikä ylennystä sitten tietenkään tule.

2. luku

Luvun alussa Rebecca antaa erinomaisen neuvon elämään:

"Jos on [Financial Times] kainalossa, voi jutella maailman tyhjänpäiväisimmistä asioista, ja sen sijaan että luulisivat tyhjäpääksi ihmiset uskovat, että tässä on raskaan sarjan älykkö, jos kiinnostavat laajakantoisemmatkin asiat."

Paremmin kiteytettyä kuvausta signaloinnista ja kontrasignaloinnista ei tule mieleen.

Toisessa luvussa mennään ekaa kertaa ostoksille. Ja siitä onkin oksat poissa. Tähän mennessä kirjassa ei ole kuvailtu oikein mitään. En tiedä, miltä päähenkilö tai hänen työtoverinsa näyttävät. Työpaikka ei taidettu kuvailla sanallakaan. Mutta kun Rebecca huomaa Denny & Georgen alennusmyynnin - OSTOSPORNOA.

"Katseeni pyyhkii huonetta. [...] Painettua samettia, helmikirjailtua silkkiä, kirjailtua kašmiria, kaikissa huomaamaton teksti 'Denny and George'. Niitä on joka paikassa. En tiedä mistä aloittaisin. Taidan saada paniikkikohtauksen."

Ja kun hän löytää unelmiensa huivin:

"Se on silkkisamettia, siihen on painettu vaaleammansinisiä kuvia ja siellä täällä on hohtavia helminappeja.[...] Minun on pakko koskettaa sitä. Minun on pakko saada käyttää sitä."

Kuten sanoin: ostospornoa. 

Tässä luvussa tapahtuu tosi paljon. Ostosreissuun tulee mutkia matkaan, mutta lopulta Rebecca saa huivinsa. Lisäksi hän menee lehdistötilaisuuteen, jossa tapaamme viestintäfirman pomon Luke Brandonin. Lukesta ilmiselvästi tulee romantic interest myöhemmin, koska hänestä puhutaan tässä niin paljon - mutta Luken ulkonäköä ei kuvata sanallakaan! Tämä on hyvin vahva kontrasti D&G:n huiviin verrattuna. Tosi kiinnostavaa.

Samalla Rebeccan asennetta työntekoon alleviivataan oikein urakalla: hän tekee hommat niin pienellä vaivalla kuin mahdollista. Koko tiedotustilaisuuden ajan hän juoruilee kaverinsa Ellyn kanssa ja toteaa: "Ei tiedotustilaisuuksissa kannata kuunnella. Tiedot saa aina lehdistötiedotteesta".

3. luku

Tapaamme Rebeccan kämppiksen Suzen, joka on myös intohimoinen shoppaaja. Toisin kuin Rebecca, niin Suzella on rahaa; hän tulee rikkaasta perheestä. Tässä voi nähdä jonkinlaista luokkayhteiskuntaan kytkeytyvää kritiikkiä kulutuskulttuuria vastaan: Rebecca yrittää elää yläluokkaista elämää, ja siksi hän on niin törkeissä veloissa. Kulutuskulttuuri muodostaa pyrkyreille ansan: on mahdollista käyttää rahaa näyttääkseen yläluokkaan kuuluvalta, mutta tähän ei oikeasti ole varaa kuin yläluokan jäsenillä. 

Mutta tämä kritiikki ei kohdistu luokkayhteiskuntaa vastaan. Päinvastoin sanoma tuntuisi olevan status quon puolella. Suutari pysyköön lestissään. Jokainen tyytyköön osaansa, muuten päätyy elämään yli varojensa.

Tai voi olla, että ylitulkitsen. Mutta joka tapauksessa Suze toimii Hannu Hanhena Rebeccan Aku Ankalle: hahmo, jolle kaikki on helppoa ja kaikki onnistuu vaivatta, kun taas päähenkilölle mikään ei tunnu sujuvan. 

4. luku

Neljäs luku alkaa taas visayhtiön kirjeellä, ja näitä karhukirjeitä on näemmä aina aika ajoin lukujen välissä. Se on nokkela keino pitää yllä lievän painostavaa tunnetta siitä, että Rebecca on pulassa velkojensa kanssa.

Tässä luvussa tapaamme Rebeccan vanhemmat, jotka ovat ns. kunnon väkeä esikaupungista. He kinastelevat keskenään, mutta heidät kuvataan sydämellisinä pikkukaupunkilaisina. Tämä vahvistaa edellisellä kerralla puhumaani tunnetta kirjan status quo -myönteisestä yhteiskuntakritiikistä. Luokkaretkeilijät ovat pinnallisia; esikaupunkilainen keskiluokkaisuus on hyve.

Tässä luvussa pääosassa on kuitenkin lottofantasia. Rebecca on lotonnut, ja hän uppoaa täysillä unelmiinsa lottovoitosta. Hän ajautuu maagiseen ajatteluun, jossa hän vakuuttaa itsensä lottovoiton tulevan hänelle aivan varmasti, koska hän tarvitsee rahaa nin paljon.

On aika helppo arvata, miten lotossa sitten käy.

Pettymys haaveisiin synnyttää päätöksen elämänmuutoksesta. Rebeccan isän neuvo on vähentää menoja, joten päähenkilömme päättää nyt aloittaa säästäväisemmän elämäntyylin. Samalla rivien välissä kuitenkin pohjustetaan epäonnistumista: hän antautuu taas haaveisiin, mikä ei lupaa hyvää suunnitelman toteutumista ajatellen.

5.-7. luku

Näissä luvuissa Rebecca yrittää vähentää menojaan, heikoin tuloksin. Hän tapaa taas kollegansa Ellyn, joka Rebeccan järkytykseksi on menossa työhaastatteluun - mutta ei lehtihommiin, vaan rahastonhoitajaksi. Toiset aikuistuvat.

Kuten aiemmin todettu, Rebecca ei ole mikään esikuva. Hän on laiska, hänellä on huono työmoraali, hän valehtelee, hän on pinnallinen. Rebeccan moraalin heikkoutta tai horjuvuutta on alleviivattu aika paljon. Hän ei ole pelkästään inhimillinen heikkouksissaan - hänet kuvataan selkeästi henkilönä, jota vastaan lukija voi tuntea ylemmyyttä. Häneen voi samaistua, sillä kukapa ei tuntisi houkutusta kertoa valkoisia valheita tai lintsata töistä - mutta Rebecca lankeaa aina näihin houkutuksiin.

Kirjassa on myös monia kohtia, joissa Rebecca on selvästi matkalla kohti epäonnistumista, mutta hän ei itse tajua sitä, ennen kuin on liian myöhäistä. Esim. menojen vähentämisen tekosyyllä Rebecca käy ostelemassa kaikenlaista tavaraa, jonka avulla hän voi "säästää". Tästä kaikesta ostelusta syntyy tietty valtava lasku, mikä tulee Rebeccalle isona järkytyksenä, vaikka lukijalle juttu oli täysin ilmiselvää. Taas lukija voi tuntea ylemmyyttä.

Tämä on aika nokkela kirjallinen konsti. Päähenkilön kautta lukija voi elää shoppausfantasiaa, mutta ei tarvitse tuntea kateutta, koska päähenkilölle käy aina niin huonosti. Pääsee nautiskelemaan ostospornosta, mutta saa samalla vakuutuksen, ettei estottoman shoppailun puute omassa elämässä ole ahdistuksen aihe. 

8.-10. luku

Rebecca luopuu säästämisyrityksistä ja pyrkii sen sijaan tienaamaan lisää rahaa. 

Olen taas havaitsevani "keskiluokkainen pysyköön lestissään" -asennetta, sillä Rebecca hakee ensin vaatekauppaan töihin apulaiseksi (tähtäin liian alhaalla) ja sitten futuurisijoittajaksi (tähtää liian ylhäälle). Molemmat menevät tietysti nololla tavalla pieleen.

Yksityiskohtana mainittakoon, että sijottajahommat menevät sivu suun, koska Rebecca on valehdellut CV:ssään ja jää siitä kiinni. Samaistuttava moka, koska kukapa ei vähän liioittelisi osaamistaan, mutta Rebecca on vetänyt tämänkin överiksi: hän kirjoitti osaavansa sujuvaa suomea (!). Totta kai juuri silloin Helsingin pörssin edustaja oli käymässä, joten se valhe johti ongelmiin.

Yleisesti Himoshoppaajassa on usko ns. instant karmaan - kaikki Rebeccan synnit johtavat poikkeuksetta melkein heti ongelmiin. Yleensä nämä "ongelmat" tarkoittavat noloa tilannetta. Tämäkin on varmaan suunniteltu kohderyhmää varten: voisin uskoa, että tyypilliselle lukijalle sosiaalisesti nolo tilanne on aika pitkälle pahinta, mitä heille henkilökohtaisesti on tapahtunut. Eikä tietty olisi kovin hauskaa, jos Rebeccalle tulisi oikeasti pahoja ongelmia, kuten rikosoikeudellisia seurauksia tai vastaavaa.

11.-15. luku

Alan hahmottaa chick litin olemusta. Tähän tuntuu kuuluvan sekä sisältö että muoto. Sisältö on tässä tapauksessa "shoppailu". Himoshoppaajan muotoon kuuluu ainakin 

- minäkertoja

- nolojen tilanteiden synnyttämää huumoria

- sähellystä: päähenkilö aiheuttaa itse itselleen hankaluuksia

- samaistuttavuutta: päähenkilö toilailee tavoilla, jotka ovat kaikille tuttuja vähintään ajatuksen tasolla

- romantiikkaa (vaikkakin sitä on tähän mennessä ollut yllättävän vähän).

En tiedä kuinka hyvin tämä kaava pätee yleisesti chick litiin, mutta voisin kuvitella, että aika hyvin.

Näissä luvuissa homma alkaa romahtaa Rebeccan niskaan ja hän siirtyy pettymyksestä toiseen. Rebecca pääsee flirttailemaan (ja shoppailemaan!) Luken kanssa - mutta tällä onkin tyttöystävä. Vanha kaceri Elly on saanut paikan rahastonhoitajana ja aikuistunut. Velat alkavat ahdistaa entistä pahemmin. Treffit Suzen upporikkaan serkunkaan kanssa eivät mene putkeen. 

Olemme siis tukevasti aristotelisen dramaturgian mukaisesti toisessa näytöksessä. Ja tästä pääsemme peripetiaan: Kun Rebecca yrittää mennä lohtushoppaamaan shoppaus ei tunnukaan niin hyvältä - ja luottokortit on suljettu. Toisen näytöksen loppu.

16.-18. luku

Kirjassa tulee nyt käänne, ja tunnelma muuttuu. Rebecca toimii vihdoin oikein: hän saa selville erään pankin toimineen kierosti, ja hän tekee aiheesta ihan kunnon jutun. Hyvä Rebecca! Kyllä sinä pystyt! Ja ollaan kovaa vauhtia menossa kohti onnellista loppua!

Tässä kirjassa tunnelma tosiaan vaihtuu. Alussa vaihdokset olivat äkkinäisiä: nopeimmillaan yhden sivun aikana iloisesta fantasiasta tiputtiin äkkiä pettymyksen kautta noloon tilanteeseen. Nyt kirjan loppupäässä tunnelma muuttuu hitaammin, ennemminkin luvusta toiseen. Tämä oli luultavasti kikka lukijan koukuttamiseen. Aluksi mini-cliffhangereitä joka sivulle, mutta kolmasosan kohdalla voi hidastaa: jos me ovat lukeneet tänne asti, kyllä ne luulevat loppuunkin.

19.-23. luku

Kuten jo Sofokles sanoi, maailmassa on vain kolme tarinaa:

1) Vieras saapuu kylään

2) Mies oppii läksynsä

3) Godzilla vs. Mechagodzilla

Mutta kun tietokonetta pyydettiin analysoimaan tarinoiden rakennetta niiden sisältämien tunnesanojen mukaan, niin tarinoita löytyi kuusi:

1) Ryysyistä rikkauksiin / yksinkertainen komedia (tilanne paranee koko ajan)

2) Rikkauksista ryysyihin / yksinkertainen tragedia (tilanne huononee koko ajan)

3) "Mies kuopassa" / Poika-tapaa-tytön (alkaa ihan ok tai hyvin, keskellä tarinaa tulee käänne huonoon suuntaan, mutta loppu hyvin)

4) Ikarus (alkaa huonosti tai huonohkosti, keskellä tarinaa tulee käänne parempaan, mutta loppuu huonosti)

5) Tuhkimo (aluksi tilanne paranee koko ajan, äkillinen huononnus, äkillinen onnellinen loppu)

6) Oidipus (aluksi huononee tasaisesti, äkisti paranee, äkillinen huono loppu)

Himoshoppaaja on vahvasti "mies kuopassa"-tyylinen kirja (nainen kuopassa?). Luvusta toiseen Rebeccan tilanne vain huononee ja huononee, mutta lopuksi kaikki kääntyy vain parempaan suuntaan. Tämä on myös vahva "redemption story": päähenkilö on ajautumassa omien syntiensä takia tragediaan, mutta viime hetkellä hän tekee parannuksen ja asiat korjaantuvat.

(spoilereita)

.

.

.

Ja tässä kirjassa asiat todella korjaantuvat, naurettavan nopeasti. Rebecca saa hyväpalkkaisia ja kiinnostavia kirjoitushommia. Hän pääsee aamutelkkariin, jossa hän joutuu kauhukseen väittelemään Lukea vastaan, mutta pärjää yllätyksekseen väittelyssä tajuttoman hyvin. Sen ansiosta hänet pyydetään pysyväksi talousasiantuntijaksi aamu-tv:hen. Luke on niin vaikuttunut, että pyytää Rebeccan treffeille, jotka ovat tietty upeat. Jne.

Asiat menevät siis hyvin. Naurettavan hyvin. Ehkä - epäuskottavan hyvin? Rebecca on antautunut pitkällisiin fantasioihin aiemmin. Hitot, koko kirjan nimi on "Himoshoppaajan salaiset unelmat". Voisiko kyseessä ollakin epäluotettava kertoja? Ehkä koko kirjan loppuosa onkin vain pidennetty fantasiajakso.

Tässä on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko lopetus on kirjoitettu tahallaan niin överiksi, että lukijan on pakko epäillä kertojan luotettavuutta ja ryhtyä päättelemään, missä vaiheessa Rebecca menetti lopullisesti todellisuudentajunsa ja uppoutui täysillä fantasioihinsa (luvussa 16, sanon minä). Tai sitten kirjan lopetus on tehty naiivin ja fantastisen onnelliseksi, jotta kirjasta jäisi lukijalle hyvä mieli (mahdollisesti kirjailijalle on myös tullut kiire saada teos lopetettua, kun sivumääräraja alkaa tunkea vastaan).

Ei voi tietää!

.

.

.

(/spoilereita)

24. luku

Lopetus pitää tietynlaista status quoa yllä. Rebecca oppi läksynsä - mutta unohti sen saman tien. Tämä oli minusta tosi epätyydyttävää. Voi olla, että tämä taas ajaa asiansa siinä, ettei lukijan tarvitse tuntea alemmuutta, mutta se tuntui halvalta. Jatko-osan pohjustusta, luultavasti. 

No, mitä jäi käteen? 

Ainakin tässä kirjassa on loistavaa kuvausta siitä, miltä erilaiset ajatusvinoumat tuntuvat sisältäpäin. Pidän yseille aina välillä tunnin ajattelun vinoumista; tämä lukuvuonna esimerkit saattavat olla vähän erilaisia kuin ennen.

Toiseksi ymmärsin ehkä chick litin idean aiempaa paremmin - ja siitä myötä ymmärrän kirjallisuutta ylipäänsä paremmin kuin ennen.

Viimeiseksi sain pohdittua kirjallisia keinoja lukijan koukutukseen tai henkilöhahmojen luomiseen vähän eri vinkkelistä kuin yleensä. Tästä on luultavasti hyötyä, jos joskus vielä kirjoitan jotain fiktiota. 

Kiitos seuraamisesta ja pitäkää Financial Times kainalossa.