Kuivamustekala

Tämä on niitä kirjoja, joka saa monet asiat naksahtamaan paikoilleen. Ajattelin suurin piirtein tajuavani, miten genetiikka noin yleisellä tasolla ajateltuna toimii, mutten ollut koskaan perehtynyt aiheeseen kunnolla. Siksi minulla oli useita puuttuvia paloja tietämyksessäni. Mukherjeen kirja auttoi lisäämään nämä palat - sekä myös useita muita paloja, joiden puuttumista en ollut edes tajunnut.  Kirja etenee enemmän tai vähemmän kronologisesti. Se esittelee perinnöllisyyden tutkimuksen lyhyehkön historian tiiviisti mutta selkeästi. Genetiikan historia on tosiaan hämmentävän lyhyt: vaikka Mendel selvitti kuuluisat periytymislakinsa jo 1860-luvulla, jäi hänen tutkimuksensa useaksi vuosikymmeneksi täysin pimentoon ja unohduksiin. Oikeastaan perinnöllisyyttä on kunnolla tutkittu vasta reilut sata vuotta. Se on häkellyttävää: atomin rakenne selvitettiin jo 1930-luvulla, mutta DNA:n merkitys perinnöllisyydelle selvisi vasta 1940-luvun puolivälissä ja sen rakenne tajuttiin vasta 19...

I. Collier aloittaa kirjansa Hans Roslingin tyyliin kertomalla, kuinka maailma on muuttunut selvästi paremmaksi. 1990-luvun alussa maailmassa oli miljardi rikasta ja viisi miljardia köyhää. Rikkaita on edelleen noin miljardin verran, mutta köyhien määrä on tippunut myös miljardiin. Väliin jää viitisen miljardia ihmistä, jotka eivät ole globaalilla mittakaavalla rikkaita eivätkä köyhiä: nämä ovat niitä Hondurasin tai Kiinan tyyppisiä maita, joissa ei kuolla nälkään, mutta jotka eivät ole saavuttaneet Euroopan tyylistä elintasoakaan. Mutta siinä missä Rosling tyytyy iloitsemaan ihmisten rikastumisesta, niin Collier kääntää katseensa jäljellä oleviin miljardiin köyhään. Miksi nämä ihmiset eivät ole rikastuneet? Miksi osa maista on edelleen rutiköyhiä, vaikka suurin osa kehitysmaista vaurastui selvästi viimeisen 20 vuoden aikana? Miksi miljardi ihmistä on pudonnut kelkasta? Jos maat haluavat rikastua, niissä pitäisi olla talouskasvua. Köyhimmät maat kuitenkin rikastumisen sija...

Zombi-apokalypsitarinoissa minua aina hämmentää, miten avuttomiksi ihmiset kuvataan. Joo, voin kuvitella, että aluksi zombit saavat paljonkin tuhoa ja sekaannusta aikaan, ennen kuin ihmiset havahtuvat siihen, mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta sen jälkeen luulisi kestävän noin pari viikkoa, ennen kuin zombit saadaan kuriin. Koska eivät zombit oikeasti kovin hankalalta vastustajalta tunnu. Joo, ne ovat kestäviä, mutta aivottomia ja hitaita. Perus-zombileffassa muutama puolustaja onnistuu jo pysäyttämään tusinoittain zombeja. Oikeaa armeijaa vastaan elävillä kuolleilla ei luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia. Mutta vaikka apokalypsi on peruttu, eivät kaikki ongelmat ole takanapäin. Yksittäinen zombi voi edelleen tartuttaa uusia ihmisiä, joten vaikka tilanne saataisiin hallintaan, puhkeaisi uusia zombihyökkäyksiä siellä täällä. Plus ihmiset kuolevat aika ajoin ja nousevat sitten raahustamaan tuoreina zombeina: tämäkin saattaa aiheuttaa ongelmia.  Mira Grantin Feed lähtee j...

Tämä kirja sai minut haaveilemaan, että lopettaisin duunini ja perustaisin keinolihaa tuottavan yrityksen. Se on itsessään jo aika hyvä saavutus, mutta End of Animal Farming innosti minua muillakin tavoilla. Se on yhtä aikaa hyvin realistinen että rehellisen utopistinen kirja, joka hahmottelee selkeitä reittejä kohti tulevaisuutta, jossa eläinten hyötykäyttö on lopetettu. Reese aloittaa puhumalla moraalisesta kehästä. Kaikki ihmiset kokevat, että toisille pitää olla reilu ja kohdella heitä hyvin - mutta tämä sääntö koskee vain niitä tyyppejä, jotka ovat niinsanotun "moraalisen kehän" sisäpuolella. Aikanaan moraalinen kehä käsitti vain oman heimon jäsenet. Vierasheimolaisia sai kurmottaa niin paljon kuin sielu sieti. Ajan myötä valtakunnat laajenivat, ja moraalinen kehä laajeni käsittämään kaikki oman maan kansalaiset - mutta vierasmaalaiset ovat edelleen vapaata riistaa. Sitten kaikki valkoiset olivat moraalisen kehän sisällä, mutta alkuasukkaita sai toki tappaa ja orj...

Medeia ja Ifigeneia Auliissa ovat antiikin ajan kreikkalaisia tragedioita, ja kuten kaikki muutkin antiikin tarinat, ne ovat perusolemukseltaan fanficciä. Katsotaan vaikka näitäkin tarinoita: Medeiassa päähenkilö on Iasonin vaimo, ja kuten muistamme, Iason on kuuluisien argonauttitarinoiden päähenkilö. Ifigeneia puolestaan on Troijan sodan sankari Agamemnonin tytär.  Antiikin Kreikassa tuntui olevan tasan kaksi tarinaa: argonautit ja Troijan sota. Näihin tapahtumiin jokainen näytelmäkirjailija sitten sijoitti oman tarinansa. Tämä ei ole paheksuva tuomio, päinvastoin. Tämä on itse asiassa aika luonteva tapa tehdä tarinoita. Henkilöitä ei tarvitse juuri esitellä, koska kaikkihan tietävät, kuka Akhilleus on ja millainen hän on luonteeltaan. Siten kirjailija voi keksittyä itse tarinaan.  Fanficin kirjoittajien ei siis kannattaisi hävetä: he ovat erittäin hyvässä seurassa. Ensi kerralla kun kirjoitat eeppiseen Harry/Ron-ficciisi uusia lukuja, niin seuraat käytännössä E...

Tartuin kirjaan, kun Hesarin toimittaja vertasi sitä Jatkosota-extraan . Ymmärrän, mitä toimittaja ajoi takaa, miten itse ehkä olisi tehnyt samaa vertausta. Vaikkei Sankariaika ole lineaarinen lukuromaani, ei se ole myöskään Yli-Juonikkaan kirjojen tapainen postmodernistinen kokeilu. Juoni pyörii Suomen ensimmäisen valtiolipun ympärillä. Lippuneuvos Harry Hamartin saa vihiä, että ensimmäinen lippu voisi olla löydettävissä. Siinä sivussa lukija saa tietää varsin paljon lipun historiasta, vaakunoitten blasonoinnista eli sanallisesta kuvauksesta, itsenäistymisen ajan tapahtumista ja Runebergistäkin. Kirja kysyy toistuvasti, kenelle Suomen ja suomalaisuuden symbolit kuuluvat. Mistä puhumme, kun puhumme Suomesta? Sankariaika oli ihan jees, mutta jäin ehkä kaipaamaan jotain suurempaa. Tässä tuntui olevan aineksia parempaankin kirjaan. Sivuhenkilö Jauhiainen esimerkiksi oli aika kiinnostava, mutta näimme häntä varsin vähän. Kirja heittää täkyjä moneen suuntaan, mutta seura...

Liberan ex-toiminnanjohtaja Pursiainen kertoo, mitkä kaikki asiat Suomessa ovat pielessä. Jos on ikinä lukenut Pursiaisen blogia, tietää jo aika hyvin, mitä kirjassa tullaan sanomaan (s poiler alert: kaikki Suomen ongelmat johtuvat siitä, että jengi ei kannata talousliberalismia tarpeeksi), mutta kirja jaksoi silti viihdyttää. Pursiainen kirjoittaa rennosti ja intohimoisen oloisesti. Etenkin maatalous- ja yritystukien kamaluudesta vaahtoaminen yltyi herätyskokouksen saarnamiehen kierroksille, mikä oli erittäin hilpeää luettavaa. Osa kirjan luvuista oli tosin viimeistelemättömän oloisia, ja Pursiainen itsekin mainitsee muutamaan otteeseen, että kirjan valmiiksi saamisessa tuli kiire. Osa kirjan argumenteista on vahvempia kuin toiset, mutta heikoimmillaankin Pursiainen saa lukijan ajattelemaan asioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Suomessa on vain kaksi ihmistä, jotka julkisesti kritisoivat hyvinvointivaltiota: Pursiainen ja Jari Ehrnrooth. Hupaisaa kyllä he ovatkin sitten kä...