Siirry pääsisältöön

Feed (Mira Grant)

Zombi-apokalypsitarinoissa minua aina hämmentää, miten avuttomiksi ihmiset kuvataan. Joo, voin kuvitella, että aluksi zombit saavat paljonkin tuhoa ja sekaannusta aikaan, ennen kuin ihmiset havahtuvat siihen, mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta sen jälkeen luulisi kestävän noin pari viikkoa, ennen kuin zombit saadaan kuriin. Koska eivät zombit oikeasti kovin hankalalta vastustajalta tunnu. Joo, ne ovat kestäviä, mutta aivottomia ja hitaita. Perus-zombileffassa muutama puolustaja onnistuu jo pysäyttämään tusinoittain zombeja. Oikeaa armeijaa vastaan elävillä kuolleilla ei luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia.

Mutta vaikka apokalypsi on peruttu, eivät kaikki ongelmat ole takanapäin. Yksittäinen zombi voi edelleen tartuttaa uusia ihmisiä, joten vaikka tilanne saataisiin hallintaan, puhkeaisi uusia zombihyökkäyksiä siellä täällä. Plus ihmiset kuolevat aika ajoin ja nousevat sitten raahustamaan tuoreina zombeina: tämäkin saattaa aiheuttaa ongelmia. 

Mira Grantin Feed lähtee juuri tällaisesta tilanteesta liikkeelle. Zombit tulivat ja ne enimmäkseen voitettiin, mutta ne eivät ole kokonaan kadonneet. Ihmiset asuvat aidatuissa yhteisöissä ja pelkäävät väkijoukkoja melko hysteerisesti. Mutta elämä jatkuu ja presidentinvaalit täytyy pitää. Kirja seuraa bloggaajaporukkaa, jotka seuraavat yhden ehdokkaan kampanjaa lähietäisyydeltä.

Asetelma on hyvä ja kirjassa olisi potentiaalia. Se kuitenkin hukkaa suurimman osan mahdollisuuksistaan. 

Hahmot ovat ärsyttävän mustavalkoisia: tietenkin päähenkilö-sankarireportterit ovat Totuuden lahjomattomia äänitorvia, mutta myös heidän seuraamansa senaattori on puhtaampi ja hyveellisempi ehdokas kuin Gandhi, Mauno Koivisto ja Bobby Kennedy tiivistettynä yhdeksi pyhimyspoliitikoksi. Ja vastavuoroisesti inhottava vastaehdokas on ilkeä ja tekopyhä ja kaikissa tilanteissa epämiellyttävä. 

Tämän olisi vielä voinut kestää, jos juoni olisi toimiva, mutta valitettavasti siinä on vakavia aukkoja. Goodreads-lukupiirissäni yksi kommentoija totesi kirjan olevan "Neiti Etsivä aikuisille", eikä hän ole kovinkaan väärässä. Naurettavimmassa kohdassa sankarireporttert menevät tutkimaan epäilyttävää paikkaa, ja he sananmukaisesti kompastuvat oleellisiin todisteisiin melkein heti saapuessaan paikalle - todisteisiin, joita poliisi tai armeija eivät olleet samalta paikalta löytäneet. Tämä on superheikkoa kirjoittamista.

Kirja ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Hahmojen ohuudesta huolimatta Feed osuu yleensä aika hyvin oikeisiin tunteellisiin näppäimiin. Kun hahmot ovat peloissaan, tunsin itseni lukevan nopeammin. Kun vaara on ohi, rentouduin itsekin. Tämä on huomattava saavutus, kun hahmot ovat karikatyyrimaisen ohuita. Ei ihme, että Seanan McGuiren (Mira Grantin oikea nimi) myöhemmät kirjat ovat olleetkin paljon parempia: hänellä oli selvästi paljonkin taitoa, kunhan hän vain oppi muutamia asioita juonen ja hahmojen rakentamisesta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo