Zombi-apokalypsitarinoissa minua aina hämmentää, miten avuttomiksi ihmiset kuvataan. Joo, voin kuvitella, että aluksi zombit saavat paljonkin tuhoa ja sekaannusta aikaan, ennen kuin ihmiset havahtuvat siihen, mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta sen jälkeen luulisi kestävän noin pari viikkoa, ennen kuin zombit saadaan kuriin. Koska eivät zombit oikeasti kovin hankalalta vastustajalta tunnu. Joo, ne ovat kestäviä, mutta aivottomia ja hitaita. Perus-zombileffassa muutama puolustaja onnistuu jo pysäyttämään tusinoittain zombeja. Oikeaa armeijaa vastaan elävillä kuolleilla ei luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia.
Mutta vaikka apokalypsi on peruttu, eivät kaikki ongelmat ole takanapäin. Yksittäinen zombi voi edelleen tartuttaa uusia ihmisiä, joten vaikka tilanne saataisiin hallintaan, puhkeaisi uusia zombihyökkäyksiä siellä täällä. Plus ihmiset kuolevat aika ajoin ja nousevat sitten raahustamaan tuoreina zombeina: tämäkin saattaa aiheuttaa ongelmia.
Mira Grantin Feed lähtee juuri tällaisesta tilanteesta liikkeelle. Zombit tulivat ja ne enimmäkseen voitettiin, mutta ne eivät ole kokonaan kadonneet. Ihmiset asuvat aidatuissa yhteisöissä ja pelkäävät väkijoukkoja melko hysteerisesti. Mutta elämä jatkuu ja presidentinvaalit täytyy pitää. Kirja seuraa bloggaajaporukkaa, jotka seuraavat yhden ehdokkaan kampanjaa lähietäisyydeltä.
Asetelma on hyvä ja kirjassa olisi potentiaalia. Se kuitenkin hukkaa suurimman osan mahdollisuuksistaan.
Hahmot ovat ärsyttävän mustavalkoisia: tietenkin päähenkilö-sankarireportterit ovat Totuuden lahjomattomia äänitorvia, mutta myös heidän seuraamansa senaattori on puhtaampi ja hyveellisempi ehdokas kuin Gandhi, Mauno Koivisto ja Bobby Kennedy tiivistettynä yhdeksi pyhimyspoliitikoksi. Ja vastavuoroisesti inhottava vastaehdokas on ilkeä ja tekopyhä ja kaikissa tilanteissa epämiellyttävä.
Tämän olisi vielä voinut kestää, jos juoni olisi toimiva, mutta valitettavasti siinä on vakavia aukkoja. Goodreads-lukupiirissäni yksi kommentoija totesi kirjan olevan "Neiti Etsivä aikuisille", eikä hän ole kovinkaan väärässä. Naurettavimmassa kohdassa sankarireporttert menevät tutkimaan epäilyttävää paikkaa, ja he sananmukaisesti kompastuvat oleellisiin todisteisiin melkein heti saapuessaan paikalle - todisteisiin, joita poliisi tai armeija eivät olleet samalta paikalta löytäneet. Tämä on superheikkoa kirjoittamista.
Kirja ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Hahmojen ohuudesta huolimatta Feed osuu yleensä aika hyvin oikeisiin tunteellisiin näppäimiin. Kun hahmot ovat peloissaan, tunsin itseni lukevan nopeammin. Kun vaara on ohi, rentouduin itsekin. Tämä on huomattava saavutus, kun hahmot ovat karikatyyrimaisen ohuita. Ei ihme, että Seanan McGuiren (Mira Grantin oikea nimi) myöhemmät kirjat ovat olleetkin paljon parempia: hänellä oli selvästi paljonkin taitoa, kunhan hän vain oppi muutamia asioita juonen ja hahmojen rakentamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti