Kuten varmaan aika monet muutkin scifi-fanit, luen yleensä melko paljon yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä kirjoja. Hyvää spefiä kuitenkin kirjoitetaan muuallakin, ja tässä muutamia helmiä eri puolilta maailmaa, joihin törmäsin vuonna 2021.
Ruotsalaisen Karin Tidbeckin esikoisromaani on upea. Vanja tekee työkseen käyttäjätutkimusta hygieniatarpeita valmistavalle yritykselle, ja hän matkustaa Amatkan kaupunkiin tätä varten. Kirjan tunnelma on apean dystooppinen, Amatkasta tulee mieleen jonkinlainen neuvostokaupunki, mutta jokin on vielä paljon oudompaa. Aurinkoa ei näy, eikä kenties ole edes olemassa: esineet pysyvät muodossaan vain niin pitkään kuin niitä muistutetaan niiden käyttötarkoituksesta. Missä Amatka ja muut kaupungit oikein edes ovat?
Koko kirjassa on yhtäaikainen banaalin dystooppinen tunnelma että unenomaisen epämääräinen tunnelma. Tämä on yhdistelmä, johon en ole ikinä ennen törmännyt. Vanja oli loistava hahmo ja hänen kehityskaarensa oli hieno. Tämä ei ole tosin sellaiselle lukijalle, joka kaipaa yksinkertaisia vastauksia tai selkeää opetusta: kaikki tässä kirjassa on hienoisen epämääräistä ja epävarmaa.
Tidbeckiltä tuli viime vuonna uusi kirja, jonka hän on tällä kertaa kirjoittanut suoraan englanniksi. Amatkan jälkeen tartuin tähän innolla, enkä pettynyt, vaikka kirja onkin aika erilainen. Tällä kertaa kyseessä on tarina keijukaisista, tavallaan. Ei kuitenkaan pidä ajatella Disney-keijuja, vaan sellaisia englantilaisten kansantarinoiden keijuja, jotka kaappaavat lapsia ja ovat hilpeitä tehdessään suunnattomia julmuuksia.
Tämä on siis aika synkkä tarina, mutta ei lohduton. Julmuuden keskelläkin on ystävyyttä ja tulevaisuuden osalta on jatkuvasti toivoa.
Muutamat kohtaukset tuntuivat vähän turhilta, ja keskivaiheilla kirjassa on vähän haparointia, mutta kaiken kaikkiaan pidin tästäkin Tidbeckin teoksesta aika lailla. Kirja ei ollut pitkä, mutta olen ajatellut sitä monesti tässä syksyn ja talven aikana.
Jos pidit Piranesista, niin suosittelen kokeilemaan.
Sasha valmistautuu hakemaan yliopistoon, kunnes hän kohtaa kammottavan muukalaisen, joka pakottaa hänet valitsemaan oudon instituutin susirajan takana. Siellä hänen päivänsä kuluvat käsittämättömiä kurssikirjoja lukien, outoja toisen vuoden opiskelijoita väistellen, hermoromahdusten seuratessa toisiaan, ja pikku hiljaa oppien tekemään mahdottomia asioita.
Tämä on maaginen koulu -tarinan dekonstruktio. Tavallinen maaginen koulu -tarina (esim. Harry Potter) herättää paljon kysymyksiä: jos koulun luonne pidetään salassa huoltajilta, miten nämä eivät kysele enemmän siitä, missä ihmeen koulussa heidän lapsensa oikein opiskelee? Miksei kukaan vihainen entinen oppilas myy sanomalehdille vuosisadan skuuppia ja todista näille, että taikuutta on olemassa? Ja miksi vaikuttaa siltä, että oppilaat kuluttavat paljon enemmän aikaa kaverien kanssa puuhailuun, romansseihin ja seikkailuihin kuin varsinaiseen opiskeluun?
Djatšenkojen taikakoulussa näihin kaikkiin kysymyksiin tulee vastaus, eikä yksikään niistä ole mukava. Tämä on synkkä, armoton, julma kirja. Se on täynnä kärsimystä ja epätoivoa. Hyvin venäläistä, siis, vaikka Djatšenkot ovatkin ukrainalaisia.
Jos vain lopetus ei olisi ollut niin tarpeettoman epäselvä, niin tämä olisi ollut vuoden paras kirja.
Sen sijaan tämä oli se vuoden paras kirja. Tarina alkaa hiusmattojen tekijän luona esiteollisessa yhteiskunnassa. Vaihe vaiheelta lukijalle paljastuu yhä enemmän ja enemmän tästä maailmasta, galaksista, Imperiumista. Koko kirja koostuu toisiinsa kytkeytyvistä lyhyistä novelleista, jotka laajentavat pikku hiljaa lukijan kuvaa ja ymmärrystä.
Tästä kirjasta en halua kertoa yhtään enempää, sillä suuri osa ilosta oli hitaasti oivaltaa, mitä oikeastaan kirjassa tapahtuu. Pääsen jo toista kertaa vertaamaan jotain kirjaa Piranesiin, mutta tässä on samanlainen alkuhämäryys, johon tulee valoa hiljalleen.
Tämän kutsuminen "spefiksi" on vähän kyseenalainen ratkaisu. Kuvittelin kirjaan tarttuessani, että tämä olisi maagista realismia, mutta se on vähän liikaa sanottu: on tässä vähän sellaisia yliluonnollisia elementtejä, mutta ne ovat aika epämääräisiä ja voidaan oikeastaan tulkita vain psykologisiksi kokemuksiksi.
Kirja alkaa kohtauksesta 1700-luvun Bugandasta (nykyisen Ugandan tienoilla), jossa klaanin pää Kintu tekee reissun kuninkaan luokse, mutta virheensä takia päätyy kirouksen kohteeksi. Tämä kirous sitten seuraa kaikkia klaanin jäseniä. Tästä kirja hyppää suoraan 2000-luvulle, jossa tapaamme useita Kintun jälkeläisiä, joiden tarinat alkavat kietoutua yhteen suuren klaanikokouksen merkeissä, jossa vihdoin yritetään murtaa kirous.
Tämä oli oikein kiinnostava kirja, vaikkakin olisin itse lopettanut yhtä kappaletta ennen kuin se oikeasti loppui. Nyt siinä oli vähän ikävä antikliimaksin henki.
Tämä puolestaan on dystopia tai satiiri Egyptistä. Tarinan ytimessä on Portti, äärimmilleen viety byrokraattis-despoottinen instituutio, jolla on yksinomainen oikeus myötää lupalappuja. Ja niitä tosiaan tarvitaan vaikka mihin. Päähenkilö Yehia on saanut luodin mahaansa arabikevään kaltaisessa kansannousussa. Hänet vietiin sairaalaan, mutta luotia ei voitu poistaa, sillä hänellä ei ollut Portin myöntämää lupaa siihen! Yehian piti sitten luoti sisuskaluissaan liittyä Portille johtavaan jonoon. Joka päivä ihmiset jonossa kertovat juoruista, joiden mukaan tänään Portti vihdoin aukeaa pitkästä aikaa, merkit ovat ilmassa - mutta joka päivä Portti pysyy kiinni.
Tässä oli loistavaa kafkamaista kuvausta järjettömästä byrokratiasta, ja uutisten hallinta ja menneiden tapahtumien jatkuva uudelleentulkinta muistutti vahvasti Orwellin 1984:ää. Mutta näiden lisäksi kirja käsittelee ennen kaikkea sitä, kuinka totalitarismissa ihmiset alkavat ennakoida valtion käskyjä ja toiveita niin paljon, että varsinaista valvontaa ja sortoa ei tarvita lainkaan niin paljon kuin voisi kuvitella. Aziz myös näyttää, kuinka uskontoa voidaan käyttää hyvin helposti vallankäytön välineenä.
Mutta on tässä kirjassa puutteitakin. Ennen kaikkea henkilöt olivat ihan alikehitettyjä, eikä heillä oikein tuntunut olevat kummoistakaan persoonallisuutta tai omia toiveita. Osa sivuhahmoista jäi jopa nimettömiksi, mikä saattoi tosin olla tyylillinen seikka, jolla Aziz alleviivasi vieraantumista, jota elämä diktatuurissa tuottaa. Mutta oli se tarkoituksellista tai ei, niin se etäännytti minua tekstistä.
Lopetus oli myös todella äkillinen: niin äkillinen, että itse asiassa luulin sähkökirjani sivunumeroinnissa olevan jotain vikaa, kun se näytti kirjassa olevan vain pari sivua jäljellä, vaikka juoni ei vaikuttanut olevan lähelläkään loppua. Mutta sitten se vain... loppui.
Murakamia uskaltaa aina suositella, ja tämä on vielä poikkeuksellisen hyvä Murakamin kirja. Kirjan alussa nuori poika karkaa kotoaan 15-vuotispäivänään ilman mitään kunnon suunnitelmaa. Tämä ei kuitenkaan ole Sieppari ruispellossa, vaan aika pian kohtaamme puhuvia kissoja, ja pikku hiljaa tarina alkaa mennä yhä unenomaisemmaksi.
Tarinan lopussa on hyvin epäselvää, mitä oikeastaan tapahtui ja mitä ei tapahtunut. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, sillä epäselvyydestä huolimatta tarina on hyvin tyydyttävä. Lisäksi Murakami tavalliseen tapaansa käyttää kieltä taiturimaisesti. Hän kuvaa hahmoja tavalla, jossa minimaalinen määrä sanoja herättää selkeitä mielikuvia ja tunteita. Esimerkiksi suosikkihahmoni, kirjastonhoitaja Oshima, piti aina juuri teroitettua lyijykynää käsissään ja pyöritteli sitä puhuessaan. Tuollainen pieni yksityiskohta jää mieleen, ja se samalla kertoo hahmon luonteesta jo paljon.
Neljän pitkän novellin kokoelma. Novellit ilmestyivät alun perin koreaksi vuosina 2015-2020, ja niistä muodostuu kaksi tarinaparia.
Toinen on romanttis-melankolinen tarinapari kihloissa olevista miehestä ja naisesta eri tähtijärjestelmistä, jotka pyrkivät ajoittamaan saapumisensa Maahan mahdollisimman samanaikaisiksi. Asiat eivät kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan, ja klassisen tragedian tapaan heidän pyrkimyksensä hallita aikaa ja minimoida odotusta vain aiheuttavat enemmän ongelmia.
Toinen tarinapari on fantastisempi ja filosofisempi, ja se käsittelee yksilöllisyyden ja eristäytyneisyyden välistä ristiriesaa erikoisella tavalla. En spoilaa sitä sen enempää, mutta sanotaan, että jos Ted Chiang kirjoittaisi buddhismista inspiraation saaneen novellin, niin lopputulos voisi olla tämän kaltainen.
Kommentit
Lähetä kommentti