Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan "Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua".
Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä.
Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauksissa alaviitteet ovat tarpeen. Lukija ymmärtää tekstin siten kuin se on tarkoitettu ymmärrettäväksi.
Valitettavasti Lehto ei malta tyytyä tähän, vaan alaviitteissä on myös niin paljon muutakin. Ne monesti pyrkivät selittämään tekstiä liiankin tarkasti ja sisältävät jopa spekulaatioita tekstin merkityksestä. Lehto on selvästi perehtynyt Joyce-tutkimukseen laajasti suomennosta tehdessään, mutta hän valitettavasti haluaa ns. näyttää välivaiheetkin lukijalle. Tämä ei ollut tarpeen: olisi ollut parempi ratkaisu julkaista tällaiset kommentit joko kirjan lopussa loppuviitteinä tai - mielummin - ihan erillisenä kirjana.
Viitteitä on niin paljon, että niiden lukeminen sotkisi itse tekstin seuraamista. Siksi päädyin ratkaisuun lukea jokainen luku kahdesti: ensin vilkaisemattakaan alaviitteitä, sen jälkeen uudestaan viitteiden kanssa. Tämä tuntui toimivan aika hyvin. Myöhemmin päädyin lukemaan ensin Saarikosken version,sitten Lehdon. Sekin oli aika hauskaa, kun pääsi vertailemaan käännöksiä.
Lehdon suomennoksen eräs kiinnostava piirre on uudissana "hen", jota hän käyttää englannin sanan "she" kääntämiseen. Tämä on radikaali ratkaisu, mutta aika perusteltu. Joyce usein selvästi käytti tekstissä tyyliä, jossa viittaukset tehdään pronomineillä. Jos ajatusvirrassa ajatellaan kahta henkilöä, joista toinen on mies ja toinen nainen, niin Joyce on viitannut heihin vain sanoilla "he" ja "she". Jos kaikki kolmannen persoonan pronominit olisi kääntänyt sanalla "hän", olisi lukija aika nopeasti kujalla siitä, kehen tässä viitataan: jos taas kääntäjä olisi aina korvannut pronominin nimellä, hän olisi muuttanut tekstin luonnetta aika paljon - etenkin kun aina ei ole ihan selvää, kuka on se "she" tai "he" johon viitataan.
Nämä kommentit on alunperin julkaistu some-lukupiirin alustuksina. Luimme yhden luvun kerrallaan kahden viikon välein, tarkka aikataulumme löytyy aivan tämän blogitekstin lopusta.
Ensimmäinen luku: Telemakhos
Ensimmäinen luku on aika helppoa tekstiä, jopa hämäävän helppoa. Teksti menee muutamissa kohdissa ajatuksenvirtamaiseksi eikä dialogista aina ihan täysin ota selvää, mutta kokonaisuudessaan ensimmäinen luku on oikein yksinkertaista. Siinä Stephen Dedalus juttelee Buck Mulliganin kanssa niitä näitä. He asuvat jonkinlaisessa linnassa, jota he vuokraavat sotaministeriöltä. Dedalus on pääosassa, mutta hänestä ei saa paljon selvää. Mulligan viittaa häneen "runoilijana" ja heidän puheensa pyörii irlantilaisen nationalismin ympärillä, mutta vielä emme tiedä henkilöistä paljoakaan. Luvun kolmas hahmo on englantilainen Haines, joka on heidän vieraanaan - vaikka kumpikaan ei tunnu erityisesti pitävän hänestä.
Ulysses seuraa enemmän tai vähemmän Odysseian teemoja. Eka luku on nimeltään "Telemakhos", Odysseuksen poika. Dedalus toimii tässä Telemakhoksena ja englantilaiset kosijoina, jotka ovat vallanneet Odysseuksen kodin. Hainesin vastine on kosijoiden pääpukari Antinoos. Odysseiassa Telemakhos ja Antinoos ovat selvästi vihamielisiä toisilleen, mutta Haines tuntuu suhtautuvan ainakin ensimmäisessä luvussa Dedalukseen varsin positiivisesti. Dedalus ei pidä Hainesista, mutta sietää tätä, koska tuntuu toivovan saavansa Hainesilta rahaa.
Toinen luku: Nestor
Mulligan viittasi edellisessä luvussa "kouluvetoon", josta Dedalus oli saamassa rahaa. Nyt paljastuu, mitä tämä tarkoitti: Dedalus toimii opettajana läheisessä koulussa, eikä selvästi kovinkaan hyvänä sellaisena.
Tässä vaiheessa muistin, että Lehdon suomennoksen lopussa on liitteitä, mm. kaaviot, jotka Joyce oli itse laatinut ystävilleen, jotta Ulysseksesta saisi paremmin selvää. Näissä kaavioissa selitettiin eri lukujen kantavia teemoja, ja ne tuntuvat helpottavat tai selittävän lukemista ainakin minun kohdallani jonkin verran. Kaaviot löytyvät myös Wikipediasta (englanniksi):
Gilbert-kaavioLinati-kaavio
Toisen luvun "oppiaine" on historia, siinä kun ensimmäisen luvun oli teologia. Historiaan viitataankin luvussa toistuvasti: toisaalta Dedalus opettaa oppilaille historiaa, toisaalta hänen keskustelunsa hra Deasyn kanssa palaa toistuvasti Irlannin historiaan.
Herra Deasy, koulun rehtori, toimii Nestorin roolissa. Tosin siinä kun Nestor oli Telemakhokselle suurena tukena, ei Deasyn kanssa keskustelu tunnu ainakaan helpottavan Dedaluksen ahdistusta ja synkkyyttä. Mutta saa hän ainakin palkan: 3 puntaa 12 shillinkiä (ei siis neljää puntaa, kuten Mulligan kuvitteli 1. luvussa).
Tässä kohdassa muuten hämäännyin hetkeksi aika lailla: Deasy maksaa kaksi punnan seteliä, yhden soveriinin (punnan kolikon), kaksi kruunua ja kaksi shillinkiä. Tästä päättelin, että kruunu on viisi shillinkiä. Rahayksiköistä puhuvassa liitteessä kuitenkin mainittiin, että puoli kruunua on 1,5 shillinkiä. Täytyi tarkistaa Wikipediasta, ja tosiaan: kruunu oli 5 shillinkiä, puolikruunuinen 2,5. Ei tällaisia mokia saisi liitteissä tehdä.
Herra Deasyn puhuessa juutalaisten vaeltamisesta maan päällä siirrytään Dedaluksen tajunnanvirtaan, joka alkaa ajatuksella Pariisin pörssistä. Tämä tuntui aika randomilta, mutta alaviitteessä tiedettiin kertoa, että Pariisin pörssin julkisivu on kopio Vespasianuksen temppelistä. Vespasianus puolestaan oli se keisari, joka valloitti juutalaiskapinan jälkeen Jerusalemin ja tuhosi toisen temppelin, minkä voi sanoa aloittaneen juutalaisten diasporan. Jösses! Kyllä on läpinäkymättömiä viittauksia. Ihan satunnaisen kuuloisessa assosiaatiossa olikin selvä logiikka taustalla, mutta en olisi ikimaailmassa tajunnut tätä yhteyttä ilman alaviitteitä.
Niin, juutalaiset. Hra Deasy on nykylukijan silmin häkellyttävän juutalaisvastainen. Hänen juttunsa kuulostavat ihan Mein Kampfista reväistyiltä. Kyllähän sitä historiaa lukeneena tietää, että juutalaisvastaisuus oli ihan arkipäiväistä vuosisadan alussa, mutta sitä on vaikea muistaa. Nykyisin se kuulostaa niin vieraalta.
Kolmas luku: Proteus
Tässä kolmannessa luvussa Stephen haahuilee rannalla ja suunnittelee vierailevansa enonsa luona, mutta tämä jää vain kuvitelman asteelle. Hän muistelee opiskeluaikojaan Pariisissa. ja katselee muita rannalla kulkevia ihmisiä. Ja... ei kai tässä varsinaisesti tapahtu muuta. Mutta Stephenin pään sisällä tapahtuu kaikenlaista.
Ensimmäiset kaksi lukua olivat aika helppolukuisia. Ne varmaan hämäävät monia kuvittelemaan, että tämä Ulysses on paljon mainettaan helpompi. Kolmas luku ottaa sitten luulot pois: se on melkein kokonaan tajunnanvirtaa, jossa assosiaatiot hyppelevät aika vinhaan tahtiin ajatuksesta toiseen ja jossa on paljon viittauksia, joita on lähes mahdoton ymmärtää ilman alaviitteitä tai selitysteosta.
En sinänsä tiedä, tulinko hullua hurskaammaksi alaviittausten ansiosta. En olisi ikinä tiennyt, että "Burken veli" viittaa Skotlannin kuninkaan veljeen, joka yritti vapauttaa Irlannin englantilaisten vallasta mutta mestattiin kruununtavoittelijana - mutta toisaalta en edelleenkään oikein tajua, miksi siinä kohdassa lueteltiin erilaisia vallantavoittelijoita Brittein saarten historiasta.
Tämä on niin tajuttoman tiivistä tekstiä. Joka lause sisältää niin paljon ajatuksia ja mielikuvia. Tämä on todella maineensa arvoinen mestariteos, mutta ei tämän lukemista voi ihan nautinnoksi kutsua. "Loistava taideteos; surkea romaani", kuten vaimoni tiivisti.
(Minua muuten nauratti, kun Stephen muistelee vähän nolona teennäisten nuoruusvuosiensa suunnitelmia kirjoittaa kirjoja, joiden nimet ovat vain yksi kirjain. Tuli etsimättä mieleen eräs Finlandia-ehdokas.)
Neljäs luku: Kalypso
Vihdoin tapaamme kirjan päähenkilön, herra Leopold Bloomin. Hänestä on vielä paha sanoa kovinkaan paljon, mutta yleisesti ottaen Bloom vaikuttaa kunnolliselta kaupunkilaisporvarilta. Bloomin juutalaisuutta tosin korostetaan moneen otteeseen, puhutaan Palestiinasta ja kaikkea. Siitä tuli mieleen toisen luvun hra Deasy ja hänen juutalaisvastaiset puheensa.
Tapaamme myös Molly-vaimon, josta ensimmäinen vaikutelma ei ollut ainakaan minulle mitenkään hirveän positiivinen. Bloom laittaa aamiaista ja käy kaupassakin, kun taas Molly vain lojuu sängyssä ja suunnittelee tapaamista Blazes Boylanin kanssa, jonka kanssa hänellä selvästi on joku suhde.
Kolmannen luvun haastavuuden jälkeen tämä neljäs oli helpotus: tämä on taas suunnilleen samantasoista tekstiä kuin ensimmäinen luku. Tässä oli selkeä juoni ja ajatuksenvirrat pysyivät aika selkeillä uomilla. Lukeminen sujui, jos ei nyt aivan kuin tanssi, niin kuitenkin aika vaivatta. Mutta eiköhän se tästä ennen pitkää taas tuskallisemmaksi muutu!
Ja yksi mielikuva jäi luvusta ylitse muiden: Munuaisten hieno virtsan aromi.
Viides luku: Lootoksensyöjät
Bloom on ilmeisesti riidellyt Mollyn kanssa (vaikka tätä riitaa ei näytetäkään) ja lähtenyt kaupungille. Neljännen ja viidennen luvun välissä hypätään siis ajassa tunnin verran eteenpäin tai sitä luokkaa.
Bloom juttelee tuttujensa kanssa, käy messussa, apteekissa ja kylpylässä. Odottaa hautajaisten alkavan, ilmeisesti, vaikkei lopulta tunnu olevan kovin innostunut niihin osallistumisesta. Ehkä Bloom vain haluaa olla jossain muualla kuin kotonaan?
Syystä tai toisesta tämä luku ei oikein jaksanut kiinnostaa minua mitenkään suuresti. Se tuntui vähän... tylsältä. Kiinnostavin kohta oli Bloomin hakema kirje. Leopold siis käy kirjeenvaihtoa jonkun Marthan kanssa salanimellä "Henry". Ja hän kehtasi viime luvussa olla mustasukkainen, kun Molly saa kirjeitä Boylanilta!
Luvussa oli aika lailla kaksimielisyyksiä. Joka toisella sivulla joku nostaa jotain pystyyn tai tunkee jotain jonnekin, wink wink. En oikein osannut päättää, oliko se hauskaa vai rasittavaa.
Kuudes luku: Haades
Dinghamin hautajaiset. Hautajaissaatto kulkee kaupungin läpi. Bloom on vaunuissa kolmen muun hautajaisvieraan kanssa ja he juttelevat kaikenlaista. Keskustelu ja Bloomin ajatukset palaavat toistuvasti kuolemaan.
Tämä oli hyvä luku. Oli tavallaan aika tarpeetonta, että hautajaissaaton reitti mainittiin niin tarkasti tekstissä, mutta toisaalta se toi lukuun selkeän paikan tunnun.
Tässä luvussa oli paljon henkilöitä, enkä oikein saanut heistä kaikista kunnon käsitystä.
- Martin Cunningham vaikutti olevan ihan hyvä tyyppi, jolla Bloomin mukaan oli juoppo vaimo. Gilbert-kaaviossa Cunningham vastaa Sisyfosta, koska tämän vaimo aina panttasi heidän tavaroitaan viinaa vastaan ja Martin kävi toistuvasti lunastamassa niitä tai ostamassa uusia.
- Simon Dedalus, Stephenin isä. Simon ei näemmä pidä Mulliganista sitten yhtään.
- Jack Power, kolmas Bloomin matkatovereista, jäi minulle vähän hämärämmäksi.
- Corny Kelleher mainitaan useasti, mutta minulle jäi aivan epäselväksi, kuka hän on. Liittyykö hän jotenkin hautausmaahan tai hautajaisten järjestämiseen?
- Ned Lambert ja hra Kernan. En tiedä yhtään, kuka tämä oli olevinaan.
- John Henry Menton, Dinghamin entinen työnantaja, Gilbert-kaaviossa Aias. Tunsi antipatiaa Bloomia kohtaan.
- Isä Coffey, pappi. Gilbertissä Kerberos. Hänestä ei paljon puhuttu.
- John O'Connell, "haudanvartija", Gilbertissä Haades. Hänen elämästään, etenkin rakkauselämästään, Bloom jääkin spekuloimaan paljon mielessään.
Seitsemäs luku: Aiolos
Näemme nyt Bloomin työssään ilmoitushankkijana. Tapahtumapaikkana on sanomalehden toimitus, ja koko luku onkin täynnä väliotsikoita kuin sanomalehdessä ikään.
Tässä luvussa on taas vahva paikan tuntu. Sanomalehden toimitus on kuvattu hyvin moniaistisesti, painokoneiden äänen voi melkein kuulla.
Tapaamme jälleen aika kasan ihmisiä: sanomalehden toimittajia ja päätoimittajan sekä professorin ja lakimiehen, jotka jostain syystä hengaavat toimituksessa. Itse asiassa kaikki henkilöt tässö luvussa enemmän tai vähemmän vain lorvailevat ja juttelevat lämpimikseen Irlannin nationalismista ja sellaisesta. Vain Bloom keskittyy duuniinsa.
Vihdoin muuten Bloom ja Stephen kohtaavat. Vähän olohuonekomedian tyyliin Stephen saapuu juuri kun Bloom on lähtenyt, mutta luvun lopussa he ovat samassa paikassa samaan aikaan. Kiinnostavasti kertojanääni / ajatusvirta hyppää Bloomista Stepheniin sen jälkeen kun Bloom lähtee toimituksesta - ja sitten taas takaisin Bloomiin, kun hän palaa muiden joukkoon.
Tässäkin luvussa on loistavaa kieltä ja mahtavia ilmaisuja. Tähänastisen kirjan suosikkilauseeni on "Hän survaisi hra O'Madden Burkea lempeästi pernaan."
Eikä pidä unohtaa tärkeintä: Suomi mainittu!
Kahdeksas luku: Laistrygonit
Bloom vaeltelee taas kaupungilla. Hänen yrittää olla ajattelematta Mollya ja Boylania, mutta hänen ajatuksensa palaavat toistuvasti heihin. Hän kuvittelee muutamaankin otteeseen näkevänsä Boylanin kaupungilla ja lopussa juoksee museoon piiloon, ettei Boylan (tai joku, jota Bloom luulee Boylaniksi) huomaisi häntä.
Gilbert-kaaviossa tämän luvun elin on "ruokatorvi" ja kerrontametodi "peristaltiikka" ts. liike, jonka avulla ruokatorvi siirtää ruoan vatsaan. Tässä Bloom pureskeleekin, märehtii ja sulattelee eri asioita. Ajatustenvirta kulkee aika keskeytyksettä, jopa silloin, kun Bloom juttelee tapaamiensa ihmisten kanssa. Bloomin ajatustenvirta on lukijalle kyllä paljon armollisempaa kuin Stephenin. Bloomin mietteet hyppivät arkisista asioista toisiin, hän muistelee ihmisiä aika paljon.
Ruoka ja ruoansulatus on mukana ihan konkreettisestikin, sillä Bloom etsii lounaspaikkaa. Ensimmäinen lounaspaikka, Burtonin ravintola, ei ollut Bloomin mieleen. Ja sen paikan kuvaus olikin tämän luvun helmi. Lounasta syövien miesten kuvaus on todellista ällöttävää ilotulitusta: "Hörppien, hotkien kidantäysiä vetistä apettaan", "kurluttaen soppaa alas kurkustaan", "kaveri tunkemassa veitsellistä kaalia kitaansa".
Davy Byrnellä Bloom saa lopulta ruokaa. Siellä hän törmää myös tuttuihinsa, jotka juttelevat hevoskisoista ja sellaisesta.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava luku.
Yhdeksäs luku: Skylla ja Kharybdis
Stephen Dedalus juttelee kirjastossa Shakespearesta muutamien kirjastonhoitajien/kirjailijoiden kanssa. Myös Mulligan saapuu paikalle ja alkaa vääntää koko homman vitsiksi.
Näitä Stephen-lukuja ei kyllä odota innolla. Lukeminen eteni huomattavasti hitaammin kuin Bloom-luvuissa. Stephenin tajunnanvirta on niin täynnä erilaisia läpitunkemattomia viittauksia, ettei siitä saa oikein mitään tolkkua ilman alaviitteitä, ja niiden kanssakin lukeminen on tahmeaa.
Lisäksi Stephen alkaa käydä pikkuhiljaa minun hermoilleni muutenkin. Hän on ärsyttävä ja teennäinen. Hänen Shakespeare-teoriansa on ihan yhtä pösilö kuin hänen irlantilaismummo-tarinansa Aiolos-luvussa, ja taas yleisö kuuntelee häntä lumoutuneena. Ainoastaan Mulligan näkee SD:n hölmöyksien läpi.
Voi olla, että tämä luku olisi antoisampi, jos olisi kasvanut englantilaisen kulttuuripiirin vaikutuksen alaisena ja saanut kuulla Shakespeare-myyttiä vauvasta asti.
Kymmenes luku: Loukkurit
Ulysses yllättää taas: kymmenes luku on täysin erilainen kuin aiemmat. Tällä kertaa näkökulma hyppelee henkilöstä toiseen. Saamme seurata viipaleita isä Conmeen, Dedaluksen perheenjäsenten, Blazes Boylanin ja tämän sihteerin, Buck Mulliganin sekä monien muiden sivuhahmojen päivän tapahtumista. Myös Stephen ja Bloom vilahtavat mukana luvussa, mutta vain ohimennen. Luku päättyy lordiluutnantin kulkueeseen kaupungin halki, jolloin pääsemme taas kohtaamaan käytännöllisesti katsoen kaikki luvussa mainitut ja seuratut henkilöt.
Kerrontatavasta tuli mieleen elokuva tai televisio-ohjelma, jossa on nopeita leikkauksia paikasta ja hetkestä toiseen. "Kamera" seuraa välillä yhtä hetkeä pitkään, mutta kesken osien näemme välähdyksiä toisten osien henkilöiden tapahtumista.
Tämän luvun lukeminen oli iloa. Kerronta oli virkistävän erilaista mutta hyvin helposti luettavaa. Kaikkien henkilöiden keskusteluista ei oikein tajunnut, mistä he varsinaisesti puhuvat, mutta ei sen ollut niin väliksikään. Näiden katkelmien ansiosta sivuhahmot heräsivät eloon: jäi tunne, että Joyce on miettinyt aika tarkastikin, mita vaikka joku Ned Lambert teki saman päivän aikana, vaikka hän on vain yksi monista sivuhahmoista. Nämä irtonaiset nimet muuttuivat nyt ainakin minun mielessäni enemmän todellisiksi henkilöiksi.
Pidin myös paljon siitä, kuinka Joyce vaihtaa kerronnan tyyliä sen mukaan, ketä henkilöä seurataan. Tämä on ollut tuttua jo siinä, kuinka erilaista Stephenin ja Bloomin ajatuksenvirrat ovat, ja sanomalehtiluvussa saatiin seurata tyylin vaihtoa, kun näkökulma hyppäsi Bloomista Stepheniin ja takaisin. Mutta tässä luvussa tyyli vaihtuu tietenkin paljon nopeammassa tahdissa.
Isä Conmeen hyväntahtoinen joskin hieman ylimielinen asenne maailmaa kohtaan näkyy paitsi hänen ajatusvirrassaan, myös siinä, kuinka hänen kohtaamiaan henkilöitä kuvataan. Sitä vastoin vaikkapa Simon Dedaluksen pään sisään emme pääse, vaan hänen ollessaan näkökulmahenkilönä kerronta muuttuu melkein puhtaaksi dialogiksi. Blazes Boylanin tapauksessa teksti alkaa vilistä adjektiiveja ja kauppaa kuvataan kaikkien aistien kautta.
Tällaisia yllätyksiä toivon lisää kirjan edetessä.
Yhdestoista luku: Seireenit
Erittäin mukava musiikkiteemainen luku. Baarissa Mina Kennedy ja Lydia Douce juoruavat ja kikattavat, heidän joukkoonsa liittyy erinäisiä tyyppejä, mm. Blazes Boylan ja Simon Dedalus. Myös edellisessä luvussa moneen kertaan esiintynyt sokea nuorimies tavataan jälleen. Bloom on lähellä, mutta näkymättömissä: syömässä viereisessä ravintolassa (vai saman ravintolan ruokapuolella?) Richie Gouldingin kanssa sisäelimiä, vaikka munuaiset ovatkin tällä kertaa Gouldingin lautasella, Bloomin syödessä maksaa.
Baarin puolella lauletaan ja soitetaan, Simon Dedalus saa kaikki mykiksi ihastuksesta aariallaan. Ben Dollard laulaa irlantilaiskapinallisen laulua. Iloa ja flirttailua piisaa.
Samalla Bloom ajattelee toistuvasti Boylania: kuinka tämä on välillä seinän toisella puolella, sitten matkalla Mollyn luokse, onko hän jo saapunut perille vai ei. Samalla Bloom taas muistelee elämäänsä Mollyn kanssa. Samalla hän kirjoittaa kirjettä Marthalle. Pettämistä ja petetyksi tulemista. Surullisuutta.
Ja teksti soi musiikin tahdissa. Rakastin tämän luvun tekstiä. Sanoja ja lauseita toistettiin kuin musiikin teemoja. Toistettiin sanoja ja lauseita. Teksti soi ja soi.
Välillä lyhyitä lauseita! Monta peräkkäin! Ja taas! Staccatona! Sanoja! Lauseita! Välillä dialogia kuin duettoja tai usean henkilön vuoropuhelua, kvartetteja, kvintettejä.
Tässä oli rytmiä, koko teksti soi musiikin tahdissa.
Puhumattakaan alun alkusoitosta, potpurista, jossa koko luku tiivistettiin muutamaan sivuun.
Lisää! Da capo!
Kahdestoista luku: Kyklooppi
Taas tosi hauska ja kiinnostava luku. Nyt on hyvä putki päällä Ulysseksessa: jo kolme suhteellisen helppolukuista ja selkeää lukua putkeen.
Tässä luvussa emme olekaan Bloomin tai Stephenin pään sisässä, vaan kuulemme tapahtumat nimettömän minäkertojan kuvaamana. Kapakassa ollaan taas, pinttejä kumotaan aika tahdilla, vaikka kello on vasta viisi. Kertoja ja Joe Hynes kohtaavat baarissa vain "kansalainen"-nimellä kutsutun nationalistin, joka on erityisen kiinnostunut irlantilaisten urheilulajien elvyttämisestä. Heidän joukkoonsa saapuu muitakin henkilöitä, mm. Alf Bergan ja tietenkin Bloom. Keskustelu pyörii (jälleen) irlantilasnationalismin ympärillä. Taas jauhetaan "voittamattomista" ja "villihanhista" ja sellaista.
Näemme Bloomin ulkopuolelta, nimettömän kertojan kuvaamana. Tämä onkin harvinaista herkkua: olemme saaneet kuulla muutamien tyyppien puhuvan Bloomista, mutta suurimmaksi osaksi olemme nähneet Bloomin vain hänen itsensä kuvaamana. Kertojan kuvaus Bloomista ei ole mairitteleva. Hän ei ole selvästi Bloomin fani, vaan pitää tätä ärsyttävänä kirjaviisaana nörttinä. "Kansalainen" taas antaa antisemitisminsä tulla estoitta esille ja hän suhtautuu Bloomiin suoran vihamielisesti.
Sivumennen myös vihjataan, että Bloom olisi avustanut Sinn Feiniä heidän työssään. Bloomin vapaamuurarius mainitaan jälleen. Tosin kapakan tyypit myös luulevat Bloomin tienanneen hevosilla, kun Bantam Lyons oli luullut Bloomin sivulausetta lehden poisheittämisestä kuumaksi vihjeeksi, joten tiedä häntä onko heidän spekulaatioillaan mitään todellisuuspohjaa.
Mutta kuten sanottu, tämä oli myös tosi hauska luku, sillä teksti vaihtoi aika ajoin äkillisesti tyylilajia. Kertojan karkea kuvailu sai useaan kertaan antaa tilaa näurettavan pompööseille katkelmille, joissa parodioidaan erilaisia hienostelevia tekstilajeja. Irlantilaissaagat, itseään täynnä olevat lehtiartikkelit, kirkolliset tekstit jne saavat osansa. Nauroin useita kertoja ääneen.
Suomennosten ero näkyi aika selvästi näissä katkelmissa: Lehto käytti iiriläislegendoja parodioivissa kohdissa liioitellun runollista kieltä ja ilmaisuja, kun taas Saarikoski käänsi tekstit proosaksi, joskin aivan naurettavaksi purppuraproosaksi.
Kolmastoista luku: Nausikaa
Ei mitään valittamista tämänkään luvun suhteen. Kolme tyttöä on rannalla kahden lapsen ja vauvan kanssa. Tytöt ovat ystävyksiä, vaikka heidänkään suhteensa toisiinsa ei ole täysin vailla konflikteja. Tyttöjen lähellä on myös "herrasmies", joka on tietenkin Leopold Bloom. Yksi tytöistä, Gerty, iskee silmänsä Bloomiin ja esittelee tälle vaivihkaa sääriään, mistä Bloom kiihottuu ylenpalttisesti. Lopulta kaikki tytöt lähtevät pois ja jättävät Bloomin yksin rannalle iltayhdeksältä. Kaiken rinnalla ja lomassa on kulkenut katolisen iltamessun vaiheet.
Alussa teksti parodisoi naistenlehtien jatkokertomuksia tai vastaavaa hirveän ylevillä ja henkevillä kuvauksillaan, mutta ylevyys alkaa pikku hiljaa karista Gertyn vähemmän ylevien ajatusten tunkeutuessa tekstiin. Puolenvälin tuntumassa siirrytään Bloomin tajunnanvirtaan, ja jää vähän epäselväksi, kuinka paljon aiemmin kerrotuissa asioissa on ollut Bloomin ajatuksia tai kuvitelmia mukana. On vaikea puhua edes epäluotettavasta kertojasta, kun on vähän epäselvää, kuka tässä luvussa oikeastaan on kertojana. Tällaiset hetket tekevät Ulysseksen lukemisesta palkitsevaa: ei tätä turhaan pidetä mestariteoksena, vaikka tämän lukeminen onkin välillä vähän tuskaa.
Neljästoista luku: Auringon härät
Googlasin, missä Joucen hauta sijaitsee (Zurichissä), koska haaveilen käyväni kaatamassa hänen hautakivensä kostoksi tämän luvun kirjoittamisesta.
Bloom saapuu synnytyssairaalalle kysymään rouva Purefoyn synnytyksestä, ja saa kuulla sen jatkuvan edelleen, nyt jo kolmatta päivää. Hän liittyy alakerrassa ryyppäävien lääketieteen opiskelijoiden ja muiden nuorten joukkoon. Hämmentävää kyllä synnytyssairaalassa viinan juominen oli ilmeisesti jokin sen aikainen irlantilainen tapa. Juopuvat nuoret horisevat vähän mitä sattuu. Stephen on taas Stephen ja höpisee näsäviisauksiaan ja muka-syvällisiä viisauksiaan. Oli ilo, kun kertojakin pilkkasi muutaman kerran Stepheniä.
Jutut liikkuvat aika paljon naisissa ja aaltoilevat härskin ja rivon välillä. Mulliganin saapuminen paikalle ei varsinaisesti rauhoita tilannetta. Lopulta lapsi syntyy ja alakerran ryyppyremmi vaihtaa paikkaa lähipubiin ja sieltä Dublinin kaduille.
Tässä luvussa ei siis tapahdu kovinkaan paljon, mutta kyllä siihen käytetään paljon sivuja. Eikä tämän luvun idea olekaan juoni, vaan tyyli. Joyce vaihtelee jatkuvasti tyyliä, edeten keskiaikaisisten tekstien tyylistä oman aikansa nykyaikaiseen tyyliin ja siitä ylikin.
Tässä luvussa suomennosten ero tulee todella voimakkaasti näkyviin. Saarikosken versiota lukiessani olin äärimmäisen tuskaantunut: koko luvussa ei tuntunut olevan mitään pointtia. Lehto taas on tehnyt urotyön ja miettinyt Joycen tyyleille suomalaiset vastineet. Niinpä teksti etenee Agricolan tyylistä Lönnrotin ja Kiven kautta sekasortoiseen slangilopetukseen. Lehdon tyylikäännökset pelastivat tästä luvusta sen mitä pelastettavissa oli, ja tyylillisten vaihdosten odottaminen oli se suola jonka voimin jaksoin tämän tervan juoda loppuun saakka.
Viidestoista luku: Kirke
Bloom saapuu punaisten lyhtyjen alueelle ja astuu sisään bordelliin. Tai ainakin uskon hänen astuneen, vaikka tässä luvussa onkin äärimmäisen epäselvää, mitkä asiat oikeasti tapahtuvat ja mitkä eivät. Luvun tekniikka on Gilbert-kaavion mukaan "hallusinaatio", ja se kuvaa tekniikkaa erinomaisesti. Eri henkilöt ilmestyvät tarinaan ja katoavat jälleen, välillä muuttuen toisikseen. Bloom itsekin muuttuu: hän on välillä oikeudenkäynnissä syytetyn penkillä, välillä Irlannin kuninkaana, yhdessä välissä hän muuttuu naiseksi.
Samalla tämä luku toimii yhteenvetona koko tähänastisesta kirjasta. Melkeinpä kaikkiin kirjan merkittävämpiin tapahtumiin viitataan tavalla tai toisella, välillä lyhyemmin, välillä pitemmin. Bloomin kuollut isäkin saapuu paikalle.
Tapahtumapaikkana oli tosiaan bordelli, ja luvussa olikin useita seksuaalisväritteisiä kohtauksia. Välillä Bloom kuvitteli Blazes Boylanin ja Mollyn tapaamisen, itsensä hän näki tässä tilanteessa tirkistelevänä palvelijana. Bella/Bellon saapuessa paikalle Bloom joutuu (pääsee?) sadomasokistiseen seksileikkiin, jossa sukupuolet vaihtuvat ja vääntyilevät.
Luvun loppuvaiheessa Stephen saapuu mukaan kuvioihin ja hallusinaatio alkaa hälvetä. Stephen joutuu nyrkkitappeluun parin punatakin kanssa, mutta Bloom pelastaa hänet pulasta ja kantaa luvun lopuksi pois ongelmien keskipisteestä.
Tästä luvusta ei voi myöskään puhua mainitsematta sen pituutta. Herranjestas tämä luku oli pitkä; Lehdon suomennoksessa yli 150 sivua. Tämä oli pitempi kuin luvut 1-6 yhteensä. Olisi tässä ollut tiivistämisen varaa.
Omituisuudestaan huolimatta tai ehkä siitä johtuen tätä lukua luki ihan huvikseen. Tässä tapahtumat vaihtuivat niin nopeasti ja naurettavasti, että ne jaksoivat viihdyttää, vaikka niitä olikin paljon.
Kuudestoista luku: Eumaio
(L) Bloom ja Stephen istahtavat kahville ajurinsuojaan, jossa kyypparina toimii aiemminkin mainittu irlantilaisnationalisti Skin-the-Goat. Paikalle osuu rehvasteleva merimies, jonka jutut eivät ehkä ole ihan luotettavia. Stephen ja Bloom keskustelevat, tai oikeastaan Bloom pitää lähinnä monologeja, koska Stephen on sen verran humalassa, ettei häneltä juttu oikein luista.
Taas puhutaan irlantilaisnationalismista, Parnellista ja kumppaneista. Ulysses on hämmentävän omassa ajassaan ja paikassaan kiinni oleva kirja. Yleensä klassikot ovat melko ajattomia eivätkä vaadi sen suurempaa ajankuvan tuntemusta; esimerkiksi Rikosta ja rangaistusta lukiessa ei tarvitse tietää oikeastaan mitään sen ajan venäläisestä yhteiskunnasta tai politiikasta. Yleensä sellaiset kirjat, jotka ovat hyvin ajankohtaisia yksityiskohtiaan myöten, eivät muutu klassikoiksi, koska niitä on vaikea käsittää jo muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Ulysses on poikkeus tähän sääntöön, luultavasti siksi, että sitä on niin vaikea käsittää joka tapauksessa.
Tämä luku oli tyyliltään vähän rasittava, mutta jäin miettimään, oliko se tarkoituksellista. Aiemmat luvut ovat parodioineet erilaisia kirjoja ja kirjallisuuden lajeja, mutta tässä luvussa tuntuu, että Ulysses parodioi itseään. Gilbert-kaaviossa luvun tekniikaksi mainittiin "Narratiivi (vanha)", joka peilaa kolmannen luvun tekniikkaa "Narratiivi (nuori)".
Bloomilla on myös hyviä one-linereita tässä luvussa, mm. "Vallankumouksen täytyy tulla osamaksulla" ja "Ihmiset saattoivat sietää joutumisen suden puremaksi mutta mikä todella suututti heidät oli lampaan puraisu."
Seitsemästoista luku: Ithaka
(L&S) Bloom palaa vihdoin kotiin, Stephen hänen mukanaan. He jäävät juttelemaan keittiöön ja Stephen tekee Bloomiin vaikutuksen. Bloom pyytää Stepheniä jäämään yöksikin, mutta tämä kieltäytyy ja lähtee vaeltamaan - jonnekin.
Bloom haaveilee elämästä maaseudulla (kuitenkin ratikkalinjan varrella). Hän leikittelee ajatuksella jättää kaikki ja muuttaa ulkomaille. Hän listaa mielessään kaikkia miehiä, jossa hän epäilee Mollyn katsoneen sillä silmällä.
Bloom painuu lopulta petiin Mollyn viereen ja kertoo tälle päivän tapahtumista, muutamia asioita pois jättäen.
Tämä luku on varmasti Ulysseksen tutkijoiden suosikki. Tässä käydään läpi kirjan aiempia tapahtumia ja täytetään joitain aukkoja. Loputtomat listaukset antavat paljon (joskin hajanaista) tietoa Bloomista, Mollysta ja näiden elämästä. Täältä löytyy useita niitä tiedonpätkiä, joita alaviitteistä on jo saanut lukea (mm. tieto, etteivät Bloomit olleet harrastaneet seksiä 10 vuoteen).
Aluksi luvun tietoisen hankala ja kömpelö tyyli ärsytti, mutta sitten siihen tottui ja se alkoi jopa tuntua huvittavalta.
Saarikoski ja Lehto käänsivät luvun hyvin eri tavoilla: Saarikoski käytti kosolti vierasperäisiä sivistyssanoja (uskoakseni asia pitkälle sanoa kuin alkutekstissä), kun taas Lehto käytti kömpelöitä vanhoja suomen uudissanoja (kuten "maine ja alus" predikaatista ja subjektista).
Kahdeksastoista luku: Penelope
Mollyn vuoro päästä ääneen. Luku seuraa Marionin ajatuksia Bloomin nukkuessa hänen vierellään. Hän muistelee kohtaamistaan Boylanin kanssa, pohtii omaa elämäänsä ja nuoruuttaan Gibraltarilla. Hänen ajatuksensa palaavat usein seksiin.
Molly miettii useita asioita, joita Bloom on myös aiemmin ajatellut, ja heidän näkemyksensä asioista on välillä aika erilainen. Se oli ihan hauskaa, joskin vähän itsetarkoituksellisen oloista. Joo, Joyce, olet tosi nokkela, hyvä hyvä.
Aluksi luku vaikutti hankalalta, mutta Mollyn
ajatustenvirtaa oli lopulta selvästi helpompi seurata kuin Bloomin, Stephenistä nyt puhumattakaan. Usein oli tosin vaikea tietää, kenestä ihmisestä Molly puhuu, mutta muuten hänen ajatuksenjuoksunsa on melko selkeää. Lehdon ratkaisu käyttää "hen"-pronominia oli tässä luvussa siunaus: Saarikosken suomennoksessa oli todella hankala päätellä, kuka "hän" on tällä kertaa kyseessä, kun vaikka "hän sanoi hänelle" jotain.
Neljännen luvun jälkeen kirjoitin, etten saanut Mollysta ainakaan kovin positiivista kuvaa, vaikka häntä nähtiinkin niin vähän, että oli paha tehdä juuri mitään tulkintoja. Nyt Mollysta saa tietää aika paljonkin, ja hän osoittautuu hyvin monimutkaiseksi hahmoksi. Edelleen on vähän vaikeaa sanoa, millainen ihminen on Marion Bloom, mutta kuva hänestä on ainakin muuttunut hyvin monisyiseksi. Samoin Bloomien suhde vaikuttaa olevan hyvinkin monenlaisten tunteiden sykkyrä, josta on vaikea sanoa mitään kovin varmaa.
Nyt se on ohi Kyllä!
Hyvää Bloomsdayta.
Aikataulu:
21.10. luku 1, Telemakhos luettuna, kommentointi alkaa (Saarikosken suomennoksessa s. 5-25. Englanninkielisessä versiossa sanoihin "You, Cochrane” asti)
4.11. luku 2, Nestor, luettuna (Saarikoski: s. 25-38, englanninkielisessä versiossa sanoihin “Ineluctable modality of the visible” asti)
18.11. luku 3, Proteus. (Saarikoski: s. 38-52. Engl. “Mr. Leopold Bloom ate”)
2.12. luku 4, Kalypso. (S: 53-68. E: “By lorries along Sir John Rogerson’s”)
16.12. luku 5, Lootuksensyöjät. (S: 68-85. E: “Martin Cunningham, first”)
30.12. luku 6, Haades. (S: 85-113. E:“IN THE HEART OF THE HIBERNIAN”)
21.10. luku 1, Telemakhos luettuna, kommentointi alkaa (Saarikosken suomennoksessa s. 5-25. Englanninkielisessä versiossa sanoihin "You, Cochrane” asti)
4.11. luku 2, Nestor, luettuna (Saarikoski: s. 25-38, englanninkielisessä versiossa sanoihin “Ineluctable modality of the visible” asti)
18.11. luku 3, Proteus. (Saarikoski: s. 38-52. Engl. “Mr. Leopold Bloom ate”)
2.12. luku 4, Kalypso. (S: 53-68. E: “By lorries along Sir John Rogerson’s”)
16.12. luku 5, Lootuksensyöjät. (S: 68-85. E: “Martin Cunningham, first”)
30.12. luku 6, Haades. (S: 85-113. E:“IN THE HEART OF THE HIBERNIAN”)
13.1. luku 7, Aiolia. (S: 114-146. E: “Pineapple rock. Lemon platt, butter scotch”)
27.1. luku 8, Laistrygonit. (S:146-180. E:“Urbane, to comfort them”)
10.2. luku 9, Skylla ja Kharybdis. (S: 180-214 E:“The Superior, the Very Reverend”)
24.2. luku 10 , Loukkurit. (S: 214-250. E:“Bronze by gold heard the hoofirons”)
10.3. luku 11, Seireenit. (S: 250-286. E: “I was just passing the time of day”)
24.3. luku 12, Kyklooppi. (S: 286-339. E: “The summer evening had begun to fold”)
7.4. luku 13, Nausikaa. (S: 339-375. E: “Deshil Holles Eamus”)
21.4. luku 14, Auringon härät. (S: 375-419. E: “The Mabbot street entrance of nighttown”)
5.5. luku 15, Kirke. (S: 419-549. E: “Preparatory to anything else Mr Bloom brushed”)
19.5. luku 16, Eumaio. (S: 550-604. E: “What parallel courses did Bloom and Stephen”)
2.6. luku 17, Ithaka. (S: 604-673. E: “Yes because he never did a thing like that before”)
16.6., Bloomsday: luku 18, Penelope. (S: 674-722)
(Englanninkieliseen kirjaan lukujako löytyy tämän linkin takaa.)
Kommentit
Lähetä kommentti