Kehitysavun kritiikkiä

Danbisa Moyo: Dead Aid ja Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous

I.

Maailman köyhyyttä on saatu radikaalisti vähennettyä, mutta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa köyhyys paikoitellen jopa lisääntyy. Afrikkaan kaadetaan kehitysapua miljarditolkulla, mutta se ei tunnu auttavan lainkaan niin paljon kuin voisi toivoa - jos se edes auttaa.

Maailmanpankin ekonomisti Moyo ja pitkän uran kehitysavun parissa tehnyt Kääriäinen kirjoittavat varsin suorin sanoin niistä asioista, jotka kehitysyhteistyössä ovat pielessä. Molemmat mainitsevat "mikro-makro-paradoksin": apuohjelmat saavat mikrotasolla hyviä tuloksia, mutta näistä ei seuraa makrotasolla oikeastaan mitään. Iso kysymys onkin: miksei?

Varhaisempien vuosikymmenien osalta kysymykseen on helppo vastata. 70- ja 80-luvuilla "kehitysapu" oli oikeastaan vienninedistämistyötä. Kehitysmaihin vietiin vaikka Sisun kuorma-autoja siinä toivossa, että maat ostaisivat lisää Sisuja myöhemmin. Laki vaati, että kaikki hankinnat piti tehdä Suomesta 70-prosenttisesti, joten Afrikkaan vietiin valtavasti tavaraa, joka ei soveltunut lainkaan paikallisiin olosuhteisiin. Samaan aikaan tavoitteena oli, että noin 70% kehitysyhteistyöhön laitetusta rahasta palautuisi takaisin Suomeen, joten projekteja hallinnoimaan tuotiin kasapäin suomalaisia asiantuntijoita. Yllätys yllätys, tällaisella toiminnalla ei saatu mitään aikaan.

80-luvulta lähtien köyhiin maihin on annettu myös ruoka-apua nälänhätien torjumiseksi (ja jotta länsimaat pääsisivät eroon ylijäämätuotannostaan). Kuulostaa nopeasti ajateltuna win-win-tilanteelta, mutta pitkäaikainen ilmaisen ruoan rahtaaminen tuhoaa paikallisen maatalouden, mikä taas johtaisi nälänhätään, joten tarvitaan lisää ruoka-apua, ja kierre onkin valmis. Lisäksi ruoka-avun kaappaaminen muodostui erilaisille sissiryhmille hyvin tuottoisaksi toiminnaksi, joten ruoka-apu myös kiihdytti konflikteja.

Eli on aika selvää, miksei kehitysapu ennen vanhaan saanut mitään aikaan. Mutta 2000-luvulla yhteistyö on muuttunut erilaiseksi: vienninedistäminen on irrotettu kehitysavusta, ruokatuki on korvattu rahatuella jne. Miksei tuloksia saada vieläkään?

II.

Yhtenä ongelmana ovat avunantajat, jotka eivät  kuuntele paikallisten tarpeita. Avunantajilla on yleensä joku suuri teoria, miten Afrikan ongelmia pitäisi ratkaista.  Ohjelmien suunnittelijoilla ei usein ole mitään kokemusta Afrikan maiden olosuhteista, vaan he päätyvät tekemään "one size fits all"-tyyppisiä ratkaisuja, joiden odotetaan toimivan missä päin maailmaa tahansa. Kuten Seeing Like a Statesta muistamme, tällainen ajattelutapa ei ikinä toimi, vaan saa helposti suurta tuhoa aikaan.

Suosituimpia suurista teorioista on hyvän hallinnon, demokratian ja ihmisoikeuksien korostaminen kehityksen ehtoina. Mutta Kiinalla ei ole mitään näistä asioista, ja se vain porskuttaa. Itse asiassa köyhimmissä maissa (BKT per capita alle 3000 $) demokratia ei vakauta maita, vaan päinvastoin aiheuttaa konflikteja, koska demokratian kannalta olennaiset instituutiot puuttuvat niistä. Silloin joka vaaleista tulee valtataisteluita, jotka aika usein johtavat väkivaltaan.

Kehitysapu ei välttämättä lainkaan paranna hallintoa, päinvastoin. Jos maassa on tarpeeksi häikäilemätön johto (niinkuin aina välillä on), niin apufyrkat menevät suoraan johtajien taskuihin, jolloin se muuttuu suorastaan korruption kultasuoneksi. 

III.

Sillä Moyon mukaan kehitysapu tosiaan ruokkii korruptiota. Korruptoituneet hallitukset saavat ilmaista rahaa, jota ne sitten voivat pihistää. Tämän avun ansiosta hallitukset pysyvät pystyssä, vaikka maan instituutiot olisivat surkeassa kunnossa. Ilman apua valtion rahat alkaisivat loppua, jolloin korruptiolle persot tyypit eivät enää pitäisi hallitusta niin houkuttelevana paikkana. Näin kehitysapu ruokkii huonoa hallintoa, vaikka tarkoitus olisikin päinvastainen.

Tällä on hienovaraisempiakin tuhoisia vaikutuksia. Normaalisti maan vauraus perustuu suurelta osalta keskiluokan työhön. Se tarkoittaa, että keskiluokalla on suuri poliittinen valta ja se pystyy edistämään itselleen tärkeitä tavotteita - jotka yleensä parantavat maan kehitystä ja talouskasvua. Mutta jos vauraus ei tulekaan kansalta, ei hallinnolla ole mitään syytä välittää keskiluokan toiveista tai kehityksestä. Talouskasvu ei ole lainkaan tärkeää hallinnolle, kunhan apurahahanat pysyvät auki. Itse asiassa on jopa parempi, jos kasvu pysähtyy, koska silloin apua saa entistä enemmän.

Kehitysavussa on periaatteessa ehtoja juuri tämän takia. Liian korruptoituneiden maiden ei pitäisi saada apua. Käytännössä näillä ehdoilla ei ole mitään väliä. Eri mailla on eri ehtoja, joten vaikka yksi lopettaisi avun antamisen, toinen ryntää ilomielin tilalle. Eivätkä apujärjestöt edes noudata omia sääntöjään: Maailmanpankki jatkaa hyvin korruptoituneidenkin maiden lainoittamista. 

Suomen valtiokin on arvioinut oman kehitysapunsa vaikuttavuutta alusta asti. Vaikuttavuusarviot olivat aina todella kriittisiä, joten ongelma ratkaistiin 80-luvulla - lakkauttamalla arviointi! Olihan sekin yksi tapa reagoida asiaan. Evaluointi aloitettiin uudelleen 90-luvulla, arviot olivat edelleen hyvin kriittisiä, mutta niitä ei juurikaan kuunneltu. Kääriäinen lainaa vuoden 2012 isoa arviointia, jossa todettiin: "Kehitysyhteistyön laatu on yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista." Tämä on aika rankkaa tekstiä.

IV.

Kehitysapu tyrehdyttää kasvun edellytyksiä myös vielä monimutkaisimmilla tavoilla. Kun maahan tulee suuri määrä ulkomaan valuuttaa: tapahtuu kaksi asiaa: ensinnäkin rahan määrän lisääntyminen aiheuttaa inflaatiota. Toisekseen se vahvistaa paikallista valuuttaa niin kovaksi, että vientisektorin mahdollisuudet tyrehtyvät. Tämä jälkimmäinen efekti tunnetaan nimellä "Hollannin tauti".

Moyo pitää apua niin haitallisena, että hän suosittaa sen lopettamisen välittömästi, viiden vuoden siirtymäajalla. Tilalle hän toivoisi normaaleja rahoituksen keinoja: valtion velkakirjoja ja obligaatioita, suoria investointeja ja kauppaa. Kiina mainitaan monta kertaa: Kiinan tekemät investoinnit ja kauppasopimukset ovat tärkeitä monille Afrikan maille ja niiden ansiosta maat saavat kestävää talouskasvua. Toisin kuin kehitysavussa, investoijat pitävät tarkkaa kirjaa siitä, mihin heidän rahansa oikein menevät. Investoinnit luovat työpaikkoja, jotka saavat kehityksen käyntiin. Vallanpitäjienkin täytyy luoda ympäristö, jossa investoijat menestyvät, jos he haluavat pitää rahahanat auki.

Kaupalla on monia esteitä Afrikassa tällä hetkellä. Afrikan maat käyvät keskenään hämmentävän vähän kauppaa, sillä monet pitävät välillään kovia tullimuureja. Teollisuusmaiden kanssa kaupankäynti on vielä hankalampaa niin tullien kuin tukijärjestelmien takia. 

EU:n maataloustuet ovat yksi isoimmista esteistä Afrikan kehitykselle. Afrikkalaiset tuottajat eivät voi kilpailla eurooppalaisen vahvasti subventoidun tuotannon kanssa. EU-maat antavat kehitysapua, mutta samalla käyttävät valtavasti enemmän rahaa blokatakseen Afrikan kehityksen. Kääriäinen näkeekin, että parasta kehitysapua olisi maataloustukien lopettaminen. 

V.

Dead Aid ja Kehitysavun kirous olivat kiinnostavia kirjoja, mutta eivät lopulta täysin vakuuttavia. Kääriäisen kirjan ongelmana oli ratkaisuehdotusten puute. Hän puhuu kansainvälisen talouskaupan sääntöjen muuttamisesta, EU:n maataloustuen lopettamisesta ja yritysvastuun lisäämisestä. Yksikään näistä ei ole asia, jonka Suomen hallitus tai ulkoministeriö  voisi toteuttaa. Olisi ollut ihan kiva, jos Kääriäinen olisi antanut vähän käytännöllisempiäkin ratkaisuideoita. Jos apu on niin turhaa kuin Kääriäinen toteaa, pitäisikö se sitten lopettaa? Kääriäinen ei raivostuttavasti suostu sanomaan tähän kyllä eikä ei.

Moyo puolestaan sanoo hyvin kuuluvasti "kyllä", mutten ole ihan varma, uskonko häntä vain äänenvoimakkuuden vuoksi. Pystyin itse bongaamaan kirjasta useita virheellisiä tai liioiteltuja väitteitä: toisin kuin Moyo vihjaa, AIDSin ja malarian vastaiset apuohjelmat ovat olleet valtavia menestyksiä, kun taas Moyon rakastamat mikrolainat eivät ole pärjänneet vertailussa lainkaan yhtä hyvin. Tämä laittaa minut epäilemään muitakin Moyon väitteitä, ja kirjan kriitikot ovatkin osoittaneet hänen liioittelevan tai vääristelevän muissakin kohdissa.

En ole myöskään lainkaan vakuuttunut, että Moyon lääke olisi toimiva. Vaikka investointirahoja epäilemättä tarkkaillaan paremmin kuin kehitysapurahoja, ei korruptio ole mitenkään harvinaista investointiprojekteissakaan. Olen myöskin epäileväinen, saisivatko kaikkein köyhimmät maat investointeja läheskään niin helposti kuin Moyo kuvittelee niiden saavan.  

Kaiken kaikkiaan siis lukemisen arvoisia kirjoja, jotka saivat epäilemään nykyisen kehitysapujärjestelmän toimivuutta, mutta jotka eivät antaneet ihan luotettavan oloista opastusta siihen, mitä järjestelmän tilalle pitäisi sitten rakentaa.