Jordan B. Petersonin YouTube-luennot ovat saaneet miljoonia seuraajia ja häntä pidetään nykyajan merkittävimpinä ajattelijoina. Hän myös jakaa mielipiteitä vahvasti: toiset pitävät häntä profeettana, toiset kryptofasistina. Koska minä en jaksa mitään videoita katsoa, oli aika tarttua Petersonin bestselleriin, 12 Rules for Lifeen. Se on jaettu nimensä mukaan kahteentoista lukuun, joissa jokaisen otsikkona on vähän banaalilta kuulostava sääntö, jonka merkitystä laajennetaan ja lavennetaan itse tekstissä.
I.
Ensimmäinen sääntö on "Seiso suorana hartiat takana". Se käsittelee pitkälti dominanssihierarkioita ja evoluutiopsykologiaa. Peterson selittää, kuinka eläinmaailmassa on dominanssihierarkioita ihan joka paikassa, joten ihmisten on turha kuvitella, että ne katoaisivat mihinkään pelkästään yhteiskunnan rakenteita muuttamalla. Hierarkiat on johdotettu syvälle evoluution toimesta. Ja kyllä, tässä tulevat ne kuuluisat hummerit mukaan kuvioihin.
Hierarkian alimmilla portailla on houkutus yrittää tehdä itsestään mahdollisimman huomaamaton: niin sanotusti seistä kyyryssä ja kulkea seinänvieriä pitkin. Mutta tällä tavalla oma tilanne ei ainakaan parane. Siksi ensimmäinen askel onkin suoristaa selkä ja sanoa mielipiteensä kuin uskoisi niillä olevan merkitystä. Pikku hiljaa itsevarmuuden esittäminen muuttuu oikeaksi itsevarmuudeksi. Fake it 'til you make it.
Eka luku oli kaiken kaikkiaan ihan hyvää kamaa, vaikka niistä hummereista puhumisen olisi voinut jättää paljon vähemmällekin, ja pointti olisi silti tullut selväksi - ehkä jopa selvemmäksi.
II.
Toinen sääntö on "Kohtele itseäsi kuin henkilöä jonka auttaminen on velvollisuutesi". Peterson on huomannut, että ihmiset laiminlyövät omien lääkkeittensä ottamisen, mutta lemmikeilleen he syöttävät lääkkeet säntillisesti. Siitä hän aloittaa pitkän ajatuspolun kaaoksesta ja järjestystä sekä Raamatun luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksesta. Hän kierrättää perisynnin käsitettä kuvatessaan, miten ihmiset tuntuvat inhoavan itseään. JBP ei tästä tykkää: hän pitää ihmisiä arvokkaina, joten kaikkien pitäisi ryhtyä kohtelemaan itseään paremmin.
Peterson selvästi tykkää "kaaos vastaan järjestys" -teemasta, koska se on vahvasti mukana. Kaaos on tuhoava (tosin myös uutta luova) voima. Järjestys taas on säilyttävä ja staattinen voima. Hän puhuu tässä yhteydessä taolaisuudesta, muttei kuitenkaan kohtele kaaosta ja järjestystä taolaisen neutraalisti, vaan puhuu kaaoksesta selvästi negatiiviseen sävyyn.
Peterson yhdistää kaaoksen feminiinisyyteen ja järjestyksen maskuliinisuuteen, vaikka yhtä hyvin minun nähdäkseni olisi voinut päätyä päinvastaiseen yhdistämiseen. Tähän liittyen Petersonin näkökulma on muutenkin tosi mieskeskeinen, ajoittain jopa naisvihamielinen: hän kirjoittaa käytännössä koko ajan sillä oletuksella, että lukija on mies.
En ollut lainkaan vaikuttunut JBP:n tavasta puhua mytologioista. Hän yhdistelee ja tulkitsee erilaisia myyttejä vähän liian huolettomalla kädellä. Luin nuorempana paljon okkultistista kirjallisuutta, ja minulle tuli kakkosluvusta vahvat flashbackit. Ihan kuin selaisin taas Aleister Crowleyn tai Dion Fortunen teoksia. En ole myöskään vakuuttunut, mitä lisäarvoa tähän lukuun kaikki se kaaos-vastaan-järjestys -tematiikka toi.
III.
Kolmas sääntö on "Ystävysty ihmisten kanssa, jotka haluavat sinulle hyvää". Seura tekee kaltaisekseen. Toiset ihmiset kannustavat eteenpäin ja ilmoittavat ystäviensä menestyksestä. Toiset taas vetävät alaspäin, vähättelevät ja lannistavat. Jos yrität lopettaa juomisen, he tarjoavat sinulle kaljan. Jos harkitset työpaikan vaihtoa, he nauravat räkäisesti ja sanovat, että se on sama skeidaa kaikkialla. He eivät halua nähdä muiden onnistuvan, koska silloin he itse kokisivat epäonnistuneensa.
Miksi kukaan sitten on tällaisten tyyppien kaveri? Syynä voi olla se, että hengaamalla luuserien kanssa voi tuntea itsensä ystäväpiirinsä menestyneimmäksi tyypiksi. Toisaalta taustalla voi olla myös vinoutunut auttamisenhalu tai lojaalisuus. Peterson kuitenkin sanoo, ettei epämiellyttävien tyyppien kaverina pysyminen välttämättä auta heitä lainkaan: jos kaverit kaikkoaisivat, nämä ehkä tajuaisivat, että heidän pitää muuttaa elämänsä suuntaa. Peterson uskoo selvästi vahvasti, että ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään, vaikka se tuntuukin monesti rankalta.
IV.
Neljäs sääntö on: "Vertaa itseäsi siihen, mitä olit eilen; älä siihen, mitä joku muu on tänään". Ennen oli tavallaan helpompaa, kun maailma oli pienempi: saatoit helposti olla kylän tai kaupungin paras laulaja, taiteilija tai filosofi. Mutta nyt elämme globaalissa maailmassa, ja meillä on 7 miljardia kilpakumppania. Lähes täysin varmasti et ole maailman paras laulaja, taiteilija tai filosofi. On niin helppoa verrata itseään muihin ja todeta, ettei minusta ole mihinkään. Mutta tässä ei ole mitään järkeä. Ei "menestyminen" ole mikään on/off-kytkin, joka pysyy off-asennossa kunnes olet maailman paras jokaisella elämän saralla. Joka päivä voi muuttua paremmaksi, ja tämän pitäisi olla tavoitteena.
Peterson kirjoittaa tässä luvussa todella intohimoisen oloisesti. Hän kannustaa lukijaa kehittymään ihmisenä ja tuntuu suorastaan aidosti välittävän, että meistä jokainen saavuttaisi täyden potentiaalinsa. Se ei ole helppoa, mutta - ja tämä oli hyvin sanottu - "ymmärrät, ettei sinulla kirjaimellisesti ole mitään parempaa tekemistä".
V.
Viides sääntö on "Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut inhoamaan heitä". Se käsittelee nimensä mukaan lähinnä lastenkasvatusta. Peterson uskoo selkeisiin sääntöihin ja nopeisiin seurauksiin. Tämä luku puhuu paljon vapaata kasvatusta vastaan. Yleisesti ottaen luvun lastenkasvatusneuvot olivat oikein hyviä ja jopa aika standardeja, vaikka kohotinkin kulmia, kun Peterson puhui (lievän) fyysisen kurin puolesta.
Lastenkasvatusneuvot pyörivät sen ajatuksen ympärillä, että lapsuudessa pitää oppia, missä rajat menevät. Jos lapsi ei opi rajoja, hän tulee törmäämään niihin aikuisena. "Tämä ei ole hyvä asia", lainatakseni JBP:n usein käyttämää ilmaisua. Petersonin usko kasvatuksen voimaan on suuri. Hän ei ilmeisesti ole lukenut Judith Rich Harrisin Nurture Assumptionia, jonka mukaan vanhempien merkitys lasten aikuisiän elämäntuloksiin on käytännössä nolla.
Viidennessä luvussa oli myös toinen viesti, joka on yksi kirjan pääteemoista, ja jonka voisi ehkä summata muotoon "henkilökohtainen ei ole poliittista". Jokainen ongelma ei ole yhteiskunnan ongelma. Jos joku tuntee olonsa kurjaksi, ei meidän tule heti pyrkiä muuttamaan yhteiskunnan rakenteita tämän kurjan olon poistamiseksi. Sen sijaan ihmisen pitäisi itse tarttua toimeen ja korjata omaa tilannettaan. Maailma pitää nostaa olkapäille, koska sinne se kuuluu.
Petersonin politiikka on selvästi oikeistokonservatiivista. Ymmärrän tämän ajattelutavan viehätyksen ja tiettyyn pisteeseen asti pidän siitä ihan hyvänä näkökulmana. Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Koska on samaan aikaan ihan totta, ettei meille kaikille ole annettu samoja mahdollisuuksia, ei lähellekään. "Etuoikeuden" käsite on loistava: joillain meillä on etuoikeuksia, joiden olemassaoloa emme edes tajua. Tätä Peterson ei varsinaisesti kiellä, mutta hän ei myöskään tunnu piittaavan siitä. Se tuntuu ainakin noin pohjoismaisesta näkövinkkelistä aika oudolta.
VI.
Kuudes sääntö on "Laita kotisi täydelliseen järjestykseen ennen kuin kritisoit maailmaa". Tämä vaikuttaisi kirjan ydinluvulta. Peterson kuvailee monisanaisesti, kuinka elämä on tuskaa ja maailma on kamala, joten ainoa järkevä ratkaisu tuntuisi olevan itsemurha. Meille kaikille on tapahtunut elämässä ikäviä asioita ja olemme saaneet pettyä ihmisiin: toisille enemmän kuin toisille, mutta jokainen on saanut kokea tarpeeksi, jos ymmärtää, mistä tässä puhutaan.
Katkeruuden aihetta siis kyllä riittäisi. Mutta toisaalta joku Solženitsyn raahattiin vankileirille, mutta hän päätti katkeroitumisen sijaan yrittää auttaa toisia. Maailma on totta kai kamala, mutta sen valittaminen ei auta. Ongelmistaan voi aina syyttää kapitalismia tai feministejä tai mitä vaan, mutta... mitä se auttaa? Kuvitellaan tyyppi, jonka vuokranantaja lopettaa vuokrasopimuksen, koska haluaa muuttaa asunnon omistusasunnoksi. Tyyppi ei sitten etsi uutta asuntoa vaan jää asunnottomaksi. Kun häneltä kysytään, miksi näin, hän vastaa katkerana: "Asunnottomuuteni on ex-vuokranantajani syytä! En minä sille mitään mahtanut! Ei minun pidä joutua tekemään mitään asialle, joka ei ole minun vikani! Koko vuokrasysteemi pitäisi muuttaa!" Pitäisimme tätä tyyppiä täysin sekona. Joo, hänelle kävi kurjasti, mutta ei hänellä ollut mitään syytä jäädä vellomaan onnettomuuteensa. Hän olisi voinut - ja voisi edelleen - tehdä paljonkin oman tilanteensa kohentamiseksi. Jos hän ei tee mitään vaan vaatii maailmaa muuttumaan, hän vain ampuu itseään jalkaan.
Aloita siis elämäsi kohentaminen, kehottaa Peterson. Laita kotisi kuntoon: kohtele läheisiäsi paremmin, tee työsi kunnolla, hoida velvollisuutesi. Maailma on totta kai edelleen kamala sen jälkeenkin, mutta tämä tosiseikka ei enää aiheuta katkeruutta: sen pystyy hyväksymään ja sen kanssa voi elää.
VII.
Seitsemäs sääntö on "Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (eikä sitä, mikä on helppoa)". Ihmisillä on houkutus tehdä lyhyen tähtäimen ratkaisuja, mutta nautinnon lykkääminen johtaa nopeasti parempiin tuloksiin. Tässä luvussa Peterson puhuu paljon Raamatusta. Hän puhuu uhrausyen merkityksestä, Jeesuksen kiusauksista, Kainista ja Abelista. Varsinainen sisältö on aika samaa kuin edellisesdä luvussa, mutta kai Peterson halusi myös teologiset pohdintansa mukaan teokseen.
Kärsimys on Petersonin mukaan hänen moraalikäsityksensä ytimessä. Kärsimyksen tuottaminen on pahuutta, joten kärsimyksen vähentäminen on hyvyyttä. Tämä kuulostaa Haidtin Care/Harm-moraaliperustalta, mutta on aika ilmiselvää, että Peterson pitää muitakin perustoja kuin Carea tärkeänä. Eikö Peterson itse huomaa tätä, vai eikö hän vain halua myöntää asiaa?
VIII.
Kahdeksas sääntö on "Kerro totuus - tai vähintäänkin älä valehtele". Tämä on hyvä ohje, jos kannatan täysillä.
Valehtelun välttäminen on hyvä juttu. Peterson sanoo aikaan oikein, että monesti ihmiset rakentavat aikaan tarpeettomia valheita, vaikka totuus olisi toiminut paljon paremmin. Totuus on yksinkertaista.
Tässä luvussa tulee taas kristillistä sanomaa, Peterson puhuu paljon synnistä ja Helvetistä. Tykkäisin tästä enemmän, jos JBP olisi avoimen kristillinen kirjoittaja C.S.Lewisin tyyliin. Sen sijaan Peterson pitää uskonnollisuuttaan vakan alla ja väittää vain keskittyvänsä "myytteihin" ja "arkkityyppeihin". Se on aika ankeaa - ja jopa tekopyhää, ottaen huomioon luvun nimen. Kerro totuus, Peterson! Noudata omia ohjeitasi!
IX.
Yhdeksäs sääntö on "Oleta, että henkilö jota kuuntelet saattaa tietää jotain mitä sinä et tiedä". Kuulostaa lupaavalta. JBP lainaa tässä Carl Rogersia: yritä muotoilla keskustelukumppanisi sanoma uusin sanoin niin, että hän tunnistaa ajatuksen omakseen. Tämä muistuttaa Ideologista Turingin testiä, jonka ajatuksena on yrittää kirjoittaa teksti poliittisen vastapuolen näkökulmasta niin hyvin, että satunnainen lukija tosiaan kuvittelee vastapuolen jäsenen kirjoittaneen tekstin. Se on äärimmäisen hyvä tekniikka, jota suosittelen kaikille.
Kuuntelu on kuitenkin vaarallista. Siitä voi joutua muuttamaan omia näkemyksiään. Siksi se ei ole ikinä kovin suosittu strategia. Mutta se kannattaa.
Tämä oli kirjan ensimmäinen luku, josta pystyisin allekirjoittamaan joka sanan ja joka oli yksiselitteisen loistava.
X.
Kymmenes sääntö on "Ole tarkka puheessasi". Luku käsittelee lähinnä kuviteltua aviovaimoa, joka näkee miehensä kaupungilla toisen naisen kanssa. Tämä liittyy jotenkuten luvun otsikon kanssa yhteen (miettimällä ja puhumalla tarkasti niistä asioista, jotka ovat ongelma, voidaan välttää ongelmien kasvaminen liian isoiksi), mutta tämä oli haahuileva luku, jonka sanomasta oli vähän vaikea saada kiinni.
Eikä se ollut yksin. Aika ajoin kirjaa lukiessa on pitänyt tarkistaa, mikä olikaan luvun nimi ja aihe. Peterson siirtyy ajatuksesta toiseen aika huolettomasti ja päätyy toisinaan varsin kauas aloituspisteestä. Otetaan esimerkiksi vaikka luku 8. Älä valehtele, selvä juttu. 30 sivua myöhemmin puhutaan Pol Potista. 10 sivua siitä eteenpäin, ja aiheena on Osiris-myytti. Ja niin edelleen.
XI.
Yhdestoista sääntö on "Älä häiritse skeittaavia lapsia". Se alkaa vahvasti sillä, kuinka skeittaus on vähän vaarallista, mutta juuri siksi se on tärkeää. Turvallisessa ympäristössä ei tulla päteväksi, ja lopulta pätevyys antaa ainoa pysyvää turvaa. Tämä olisi ollut hyvä sisältö luvulle.
Harmi kyllä Peterson käyttää melkein koko luvun hyökäten "neo-marxilaisia postmodernisteja" vastaan. Peterson vetää huolettomasti yhtäläisyysviivat marxismiin ja neuvostokommunismin kauhuihin. Joo, ei neuvostokommunismia olisi ollut ilman Marxia, muttei se tarkoita, että kaikki Marxin teoriaa kehittelevät tyypit olisivat vastuussa gulageista. Tämä on vähän sama juttu kuin pitäisi kaikkia teologeja vastuussa ristiretkistä ja inkvisitiosta.
Sitten JBP haukkuu postmodernistit, etenkin Derridan. En ole perehtynyt kovin hyvin Derridaan, mutta sen vähänkin perusteella koen Petersonin tulkitsevan Derridaa hyvin epäsuopeasti. Hän ei tunnu ymmärtävän tai haluavan ymmärtää, mitä dekonstruktio on.
Peterson ajattelee, että postmodernismi on vastuussa kaikista Tumblr-feministien hölmöimmistä ylilyönneistä, ja varmaan jollain tasolla sieltä taustalta löytyy pomosta innoituksen saaneita ajatuksia. Mutta Peterson tuskin itse haluaisi tulla tuomituksi sekopäisimpien seuraajiensa pöntöimpien aivotusten perusteella.
XII.
Kahdestoista sääntö on "Silitä kissoja kun kohtaat niitä kadulla". Siinä Peterson kertoo tyttärensä pitkästä kamppailusta kivun ja reuman kanssa. Kärsimyksen seuraaminen saa ihmisen epäilemään koko homman järkevyyttä ja johtaa helposti nihilismiin. Mutta synkimpienkin hetkien keskellä on myös kauneutta ja iloa. Pysähdy nauttimaan niistä hetkistä. Tämä oli hyvin koskettava luku joka tuntui sydänverellä kirjoitetulta.
---
Tämä kirja on varmasti monille hyväksi. Se jatkuvasti kehottaa olemaan vaipumatta katkeruuteen tai syyttämästä muita omista vaikeuksista. Tämä on tarpeellinen viesti. Jos olisin itse lukenut tämän 20-vuotiaana, sitä olisi varmaan ollut minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Mutta ei tämä lopulta kovin hyvä kirja ollut. Peterson poikkeaa aivan liian usein sivupoluille, joiden hyöty kirjan sanomalle on vähintään kyseenalainen. Jungilais-okkultiset tulkinnat eri asioista (mytologioista, Disney-elokuvista jne) olivat vaivaannuttavan huonoja. Petersonin omat poliittiset mielipiteet ja viha kampusvasemmistoa kohtaan tunkevat välillä vähän sopimattomissa kohdissa tekstistä läpi.
Se on raivostuttavaa. Olen hyvin usein kirjan aikana Petersonin janssa samaa mieltä, nyökyttelen mukana - ja sitten hän aloittaa jonkun käsittämättömän ajatuskuvion Disneyn Pikku merenneidosta, joka ei johda oikein mihinkään.
Tämä kirja voisi olla hyvä elämänopas monimutkaisen ja muuttuneen maailman kanssa kamppailevalle nuorelle miehelle. Jos tätä olisi editoinut rankasti, saisi tästä kirjan, jonka antaisin mielelläni lahjaksi valmistujaisjuhlissa. Mutta nykyisellään en lähtisi tätä kirjaa ostamaan juuri kenellekään. Hyvä yritys, mutta ei ihan onnistunut.
I.
Ensimmäinen sääntö on "Seiso suorana hartiat takana". Se käsittelee pitkälti dominanssihierarkioita ja evoluutiopsykologiaa. Peterson selittää, kuinka eläinmaailmassa on dominanssihierarkioita ihan joka paikassa, joten ihmisten on turha kuvitella, että ne katoaisivat mihinkään pelkästään yhteiskunnan rakenteita muuttamalla. Hierarkiat on johdotettu syvälle evoluution toimesta. Ja kyllä, tässä tulevat ne kuuluisat hummerit mukaan kuvioihin.
Hierarkian alimmilla portailla on houkutus yrittää tehdä itsestään mahdollisimman huomaamaton: niin sanotusti seistä kyyryssä ja kulkea seinänvieriä pitkin. Mutta tällä tavalla oma tilanne ei ainakaan parane. Siksi ensimmäinen askel onkin suoristaa selkä ja sanoa mielipiteensä kuin uskoisi niillä olevan merkitystä. Pikku hiljaa itsevarmuuden esittäminen muuttuu oikeaksi itsevarmuudeksi. Fake it 'til you make it.
Eka luku oli kaiken kaikkiaan ihan hyvää kamaa, vaikka niistä hummereista puhumisen olisi voinut jättää paljon vähemmällekin, ja pointti olisi silti tullut selväksi - ehkä jopa selvemmäksi.
II.
Toinen sääntö on "Kohtele itseäsi kuin henkilöä jonka auttaminen on velvollisuutesi". Peterson on huomannut, että ihmiset laiminlyövät omien lääkkeittensä ottamisen, mutta lemmikeilleen he syöttävät lääkkeet säntillisesti. Siitä hän aloittaa pitkän ajatuspolun kaaoksesta ja järjestystä sekä Raamatun luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksesta. Hän kierrättää perisynnin käsitettä kuvatessaan, miten ihmiset tuntuvat inhoavan itseään. JBP ei tästä tykkää: hän pitää ihmisiä arvokkaina, joten kaikkien pitäisi ryhtyä kohtelemaan itseään paremmin.
Peterson selvästi tykkää "kaaos vastaan järjestys" -teemasta, koska se on vahvasti mukana. Kaaos on tuhoava (tosin myös uutta luova) voima. Järjestys taas on säilyttävä ja staattinen voima. Hän puhuu tässä yhteydessä taolaisuudesta, muttei kuitenkaan kohtele kaaosta ja järjestystä taolaisen neutraalisti, vaan puhuu kaaoksesta selvästi negatiiviseen sävyyn.
Peterson yhdistää kaaoksen feminiinisyyteen ja järjestyksen maskuliinisuuteen, vaikka yhtä hyvin minun nähdäkseni olisi voinut päätyä päinvastaiseen yhdistämiseen. Tähän liittyen Petersonin näkökulma on muutenkin tosi mieskeskeinen, ajoittain jopa naisvihamielinen: hän kirjoittaa käytännössä koko ajan sillä oletuksella, että lukija on mies.
En ollut lainkaan vaikuttunut JBP:n tavasta puhua mytologioista. Hän yhdistelee ja tulkitsee erilaisia myyttejä vähän liian huolettomalla kädellä. Luin nuorempana paljon okkultistista kirjallisuutta, ja minulle tuli kakkosluvusta vahvat flashbackit. Ihan kuin selaisin taas Aleister Crowleyn tai Dion Fortunen teoksia. En ole myöskään vakuuttunut, mitä lisäarvoa tähän lukuun kaikki se kaaos-vastaan-järjestys -tematiikka toi.
III.
Kolmas sääntö on "Ystävysty ihmisten kanssa, jotka haluavat sinulle hyvää". Seura tekee kaltaisekseen. Toiset ihmiset kannustavat eteenpäin ja ilmoittavat ystäviensä menestyksestä. Toiset taas vetävät alaspäin, vähättelevät ja lannistavat. Jos yrität lopettaa juomisen, he tarjoavat sinulle kaljan. Jos harkitset työpaikan vaihtoa, he nauravat räkäisesti ja sanovat, että se on sama skeidaa kaikkialla. He eivät halua nähdä muiden onnistuvan, koska silloin he itse kokisivat epäonnistuneensa.
Miksi kukaan sitten on tällaisten tyyppien kaveri? Syynä voi olla se, että hengaamalla luuserien kanssa voi tuntea itsensä ystäväpiirinsä menestyneimmäksi tyypiksi. Toisaalta taustalla voi olla myös vinoutunut auttamisenhalu tai lojaalisuus. Peterson kuitenkin sanoo, ettei epämiellyttävien tyyppien kaverina pysyminen välttämättä auta heitä lainkaan: jos kaverit kaikkoaisivat, nämä ehkä tajuaisivat, että heidän pitää muuttaa elämänsä suuntaa. Peterson uskoo selvästi vahvasti, että ihmisen pitää ottaa vastuu elämästään, vaikka se tuntuukin monesti rankalta.
IV.
Neljäs sääntö on: "Vertaa itseäsi siihen, mitä olit eilen; älä siihen, mitä joku muu on tänään". Ennen oli tavallaan helpompaa, kun maailma oli pienempi: saatoit helposti olla kylän tai kaupungin paras laulaja, taiteilija tai filosofi. Mutta nyt elämme globaalissa maailmassa, ja meillä on 7 miljardia kilpakumppania. Lähes täysin varmasti et ole maailman paras laulaja, taiteilija tai filosofi. On niin helppoa verrata itseään muihin ja todeta, ettei minusta ole mihinkään. Mutta tässä ei ole mitään järkeä. Ei "menestyminen" ole mikään on/off-kytkin, joka pysyy off-asennossa kunnes olet maailman paras jokaisella elämän saralla. Joka päivä voi muuttua paremmaksi, ja tämän pitäisi olla tavoitteena.
Peterson kirjoittaa tässä luvussa todella intohimoisen oloisesti. Hän kannustaa lukijaa kehittymään ihmisenä ja tuntuu suorastaan aidosti välittävän, että meistä jokainen saavuttaisi täyden potentiaalinsa. Se ei ole helppoa, mutta - ja tämä oli hyvin sanottu - "ymmärrät, ettei sinulla kirjaimellisesti ole mitään parempaa tekemistä".
V.
Viides sääntö on "Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut inhoamaan heitä". Se käsittelee nimensä mukaan lähinnä lastenkasvatusta. Peterson uskoo selkeisiin sääntöihin ja nopeisiin seurauksiin. Tämä luku puhuu paljon vapaata kasvatusta vastaan. Yleisesti ottaen luvun lastenkasvatusneuvot olivat oikein hyviä ja jopa aika standardeja, vaikka kohotinkin kulmia, kun Peterson puhui (lievän) fyysisen kurin puolesta.
Lastenkasvatusneuvot pyörivät sen ajatuksen ympärillä, että lapsuudessa pitää oppia, missä rajat menevät. Jos lapsi ei opi rajoja, hän tulee törmäämään niihin aikuisena. "Tämä ei ole hyvä asia", lainatakseni JBP:n usein käyttämää ilmaisua. Petersonin usko kasvatuksen voimaan on suuri. Hän ei ilmeisesti ole lukenut Judith Rich Harrisin Nurture Assumptionia, jonka mukaan vanhempien merkitys lasten aikuisiän elämäntuloksiin on käytännössä nolla.
Viidennessä luvussa oli myös toinen viesti, joka on yksi kirjan pääteemoista, ja jonka voisi ehkä summata muotoon "henkilökohtainen ei ole poliittista". Jokainen ongelma ei ole yhteiskunnan ongelma. Jos joku tuntee olonsa kurjaksi, ei meidän tule heti pyrkiä muuttamaan yhteiskunnan rakenteita tämän kurjan olon poistamiseksi. Sen sijaan ihmisen pitäisi itse tarttua toimeen ja korjata omaa tilannettaan. Maailma pitää nostaa olkapäille, koska sinne se kuuluu.
Petersonin politiikka on selvästi oikeistokonservatiivista. Ymmärrän tämän ajattelutavan viehätyksen ja tiettyyn pisteeseen asti pidän siitä ihan hyvänä näkökulmana. Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Koska on samaan aikaan ihan totta, ettei meille kaikille ole annettu samoja mahdollisuuksia, ei lähellekään. "Etuoikeuden" käsite on loistava: joillain meillä on etuoikeuksia, joiden olemassaoloa emme edes tajua. Tätä Peterson ei varsinaisesti kiellä, mutta hän ei myöskään tunnu piittaavan siitä. Se tuntuu ainakin noin pohjoismaisesta näkövinkkelistä aika oudolta.
VI.
Kuudes sääntö on "Laita kotisi täydelliseen järjestykseen ennen kuin kritisoit maailmaa". Tämä vaikuttaisi kirjan ydinluvulta. Peterson kuvailee monisanaisesti, kuinka elämä on tuskaa ja maailma on kamala, joten ainoa järkevä ratkaisu tuntuisi olevan itsemurha. Meille kaikille on tapahtunut elämässä ikäviä asioita ja olemme saaneet pettyä ihmisiin: toisille enemmän kuin toisille, mutta jokainen on saanut kokea tarpeeksi, jos ymmärtää, mistä tässä puhutaan.
Katkeruuden aihetta siis kyllä riittäisi. Mutta toisaalta joku Solženitsyn raahattiin vankileirille, mutta hän päätti katkeroitumisen sijaan yrittää auttaa toisia. Maailma on totta kai kamala, mutta sen valittaminen ei auta. Ongelmistaan voi aina syyttää kapitalismia tai feministejä tai mitä vaan, mutta... mitä se auttaa? Kuvitellaan tyyppi, jonka vuokranantaja lopettaa vuokrasopimuksen, koska haluaa muuttaa asunnon omistusasunnoksi. Tyyppi ei sitten etsi uutta asuntoa vaan jää asunnottomaksi. Kun häneltä kysytään, miksi näin, hän vastaa katkerana: "Asunnottomuuteni on ex-vuokranantajani syytä! En minä sille mitään mahtanut! Ei minun pidä joutua tekemään mitään asialle, joka ei ole minun vikani! Koko vuokrasysteemi pitäisi muuttaa!" Pitäisimme tätä tyyppiä täysin sekona. Joo, hänelle kävi kurjasti, mutta ei hänellä ollut mitään syytä jäädä vellomaan onnettomuuteensa. Hän olisi voinut - ja voisi edelleen - tehdä paljonkin oman tilanteensa kohentamiseksi. Jos hän ei tee mitään vaan vaatii maailmaa muuttumaan, hän vain ampuu itseään jalkaan.
Aloita siis elämäsi kohentaminen, kehottaa Peterson. Laita kotisi kuntoon: kohtele läheisiäsi paremmin, tee työsi kunnolla, hoida velvollisuutesi. Maailma on totta kai edelleen kamala sen jälkeenkin, mutta tämä tosiseikka ei enää aiheuta katkeruutta: sen pystyy hyväksymään ja sen kanssa voi elää.
VII.
Seitsemäs sääntö on "Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (eikä sitä, mikä on helppoa)". Ihmisillä on houkutus tehdä lyhyen tähtäimen ratkaisuja, mutta nautinnon lykkääminen johtaa nopeasti parempiin tuloksiin. Tässä luvussa Peterson puhuu paljon Raamatusta. Hän puhuu uhrausyen merkityksestä, Jeesuksen kiusauksista, Kainista ja Abelista. Varsinainen sisältö on aika samaa kuin edellisesdä luvussa, mutta kai Peterson halusi myös teologiset pohdintansa mukaan teokseen.
Kärsimys on Petersonin mukaan hänen moraalikäsityksensä ytimessä. Kärsimyksen tuottaminen on pahuutta, joten kärsimyksen vähentäminen on hyvyyttä. Tämä kuulostaa Haidtin Care/Harm-moraaliperustalta, mutta on aika ilmiselvää, että Peterson pitää muitakin perustoja kuin Carea tärkeänä. Eikö Peterson itse huomaa tätä, vai eikö hän vain halua myöntää asiaa?
VIII.
Kahdeksas sääntö on "Kerro totuus - tai vähintäänkin älä valehtele". Tämä on hyvä ohje, jos kannatan täysillä.
Valehtelun välttäminen on hyvä juttu. Peterson sanoo aikaan oikein, että monesti ihmiset rakentavat aikaan tarpeettomia valheita, vaikka totuus olisi toiminut paljon paremmin. Totuus on yksinkertaista.
Tässä luvussa tulee taas kristillistä sanomaa, Peterson puhuu paljon synnistä ja Helvetistä. Tykkäisin tästä enemmän, jos JBP olisi avoimen kristillinen kirjoittaja C.S.Lewisin tyyliin. Sen sijaan Peterson pitää uskonnollisuuttaan vakan alla ja väittää vain keskittyvänsä "myytteihin" ja "arkkityyppeihin". Se on aika ankeaa - ja jopa tekopyhää, ottaen huomioon luvun nimen. Kerro totuus, Peterson! Noudata omia ohjeitasi!
IX.
Yhdeksäs sääntö on "Oleta, että henkilö jota kuuntelet saattaa tietää jotain mitä sinä et tiedä". Kuulostaa lupaavalta. JBP lainaa tässä Carl Rogersia: yritä muotoilla keskustelukumppanisi sanoma uusin sanoin niin, että hän tunnistaa ajatuksen omakseen. Tämä muistuttaa Ideologista Turingin testiä, jonka ajatuksena on yrittää kirjoittaa teksti poliittisen vastapuolen näkökulmasta niin hyvin, että satunnainen lukija tosiaan kuvittelee vastapuolen jäsenen kirjoittaneen tekstin. Se on äärimmäisen hyvä tekniikka, jota suosittelen kaikille.
Kuuntelu on kuitenkin vaarallista. Siitä voi joutua muuttamaan omia näkemyksiään. Siksi se ei ole ikinä kovin suosittu strategia. Mutta se kannattaa.
Tämä oli kirjan ensimmäinen luku, josta pystyisin allekirjoittamaan joka sanan ja joka oli yksiselitteisen loistava.
X.
Kymmenes sääntö on "Ole tarkka puheessasi". Luku käsittelee lähinnä kuviteltua aviovaimoa, joka näkee miehensä kaupungilla toisen naisen kanssa. Tämä liittyy jotenkuten luvun otsikon kanssa yhteen (miettimällä ja puhumalla tarkasti niistä asioista, jotka ovat ongelma, voidaan välttää ongelmien kasvaminen liian isoiksi), mutta tämä oli haahuileva luku, jonka sanomasta oli vähän vaikea saada kiinni.
Eikä se ollut yksin. Aika ajoin kirjaa lukiessa on pitänyt tarkistaa, mikä olikaan luvun nimi ja aihe. Peterson siirtyy ajatuksesta toiseen aika huolettomasti ja päätyy toisinaan varsin kauas aloituspisteestä. Otetaan esimerkiksi vaikka luku 8. Älä valehtele, selvä juttu. 30 sivua myöhemmin puhutaan Pol Potista. 10 sivua siitä eteenpäin, ja aiheena on Osiris-myytti. Ja niin edelleen.
XI.
Yhdestoista sääntö on "Älä häiritse skeittaavia lapsia". Se alkaa vahvasti sillä, kuinka skeittaus on vähän vaarallista, mutta juuri siksi se on tärkeää. Turvallisessa ympäristössä ei tulla päteväksi, ja lopulta pätevyys antaa ainoa pysyvää turvaa. Tämä olisi ollut hyvä sisältö luvulle.
Harmi kyllä Peterson käyttää melkein koko luvun hyökäten "neo-marxilaisia postmodernisteja" vastaan. Peterson vetää huolettomasti yhtäläisyysviivat marxismiin ja neuvostokommunismin kauhuihin. Joo, ei neuvostokommunismia olisi ollut ilman Marxia, muttei se tarkoita, että kaikki Marxin teoriaa kehittelevät tyypit olisivat vastuussa gulageista. Tämä on vähän sama juttu kuin pitäisi kaikkia teologeja vastuussa ristiretkistä ja inkvisitiosta.
Sitten JBP haukkuu postmodernistit, etenkin Derridan. En ole perehtynyt kovin hyvin Derridaan, mutta sen vähänkin perusteella koen Petersonin tulkitsevan Derridaa hyvin epäsuopeasti. Hän ei tunnu ymmärtävän tai haluavan ymmärtää, mitä dekonstruktio on.
Peterson ajattelee, että postmodernismi on vastuussa kaikista Tumblr-feministien hölmöimmistä ylilyönneistä, ja varmaan jollain tasolla sieltä taustalta löytyy pomosta innoituksen saaneita ajatuksia. Mutta Peterson tuskin itse haluaisi tulla tuomituksi sekopäisimpien seuraajiensa pöntöimpien aivotusten perusteella.
XII.
Kahdestoista sääntö on "Silitä kissoja kun kohtaat niitä kadulla". Siinä Peterson kertoo tyttärensä pitkästä kamppailusta kivun ja reuman kanssa. Kärsimyksen seuraaminen saa ihmisen epäilemään koko homman järkevyyttä ja johtaa helposti nihilismiin. Mutta synkimpienkin hetkien keskellä on myös kauneutta ja iloa. Pysähdy nauttimaan niistä hetkistä. Tämä oli hyvin koskettava luku joka tuntui sydänverellä kirjoitetulta.
---
Tämä kirja on varmasti monille hyväksi. Se jatkuvasti kehottaa olemaan vaipumatta katkeruuteen tai syyttämästä muita omista vaikeuksista. Tämä on tarpeellinen viesti. Jos olisin itse lukenut tämän 20-vuotiaana, sitä olisi varmaan ollut minulle enemmän hyötyä kuin haittaa.
Mutta ei tämä lopulta kovin hyvä kirja ollut. Peterson poikkeaa aivan liian usein sivupoluille, joiden hyöty kirjan sanomalle on vähintään kyseenalainen. Jungilais-okkultiset tulkinnat eri asioista (mytologioista, Disney-elokuvista jne) olivat vaivaannuttavan huonoja. Petersonin omat poliittiset mielipiteet ja viha kampusvasemmistoa kohtaan tunkevat välillä vähän sopimattomissa kohdissa tekstistä läpi.
Se on raivostuttavaa. Olen hyvin usein kirjan aikana Petersonin janssa samaa mieltä, nyökyttelen mukana - ja sitten hän aloittaa jonkun käsittämättömän ajatuskuvion Disneyn Pikku merenneidosta, joka ei johda oikein mihinkään.
Tämä kirja voisi olla hyvä elämänopas monimutkaisen ja muuttuneen maailman kanssa kamppailevalle nuorelle miehelle. Jos tätä olisi editoinut rankasti, saisi tästä kirjan, jonka antaisin mielelläni lahjaksi valmistujaisjuhlissa. Mutta nykyisellään en lähtisi tätä kirjaa ostamaan juuri kenellekään. Hyvä yritys, mutta ei ihan onnistunut.
Kommentit
Lähetä kommentti