Lewis on tunnettu Narnia-tarinoista, mutta vasta äskettäin olen löytänyt hänen muut kirjansa. Ne ovat nimellisesti uskonnollista kirjallisuutta, mutta sen ei pidä antaa hämätä: niissä on loistavan piruilevaa kuvausta ihmisluonnosta, joka ilahduttaa ateistiakin. Aiemmin olen lukenut Paholaisen kirjeopiston, jossa kokenut piru opasti veljenpoikaansa, miten ihmisiä ohjataan ns. lavealle polulle. Great Divorce on teemoiltaan samanlainen, vaikka juoni onkin hyvin toisenlainen. Helvetistä järjestetään bussimatkoja Taivaaseen, ja tarina seuraa näiden kadotettujen sielujen toilailuja Paratiisissa.
Voisi olettaa, että Taivaaseen päästyään kadotetut aaveet olisivat onnesta litteinä, etenkin kun heille tehdään kautta rantain aika selväksi, ettei kenenkään täydy lähteä paluumatkalle, ellei tahdo. Mutta vielä mitä! Aaveet kuluttavat aikansa lähinnä valittaen. Koko sakki on täysiä mielensäpahoittajia, jotka eivät piruttaan tai ylpeyttään suostu astumaan syvemmälle Taivaan iloihin.
Tämä on Lewisin filosofian ydin. Teoksen Helvetti on hyvin sartrelainen. Ei tulta ja tulikiveä, vaan vähän kämäinen kaupunki, jossa on ainainen iltahämärä: niin hämärää että masentaa, muttei niin pimeää, että talojen ikkunoista loistavat valot näyttäisivät kotoisilta. Kadut ovat tyhjiä, koska kaikki vain päätyvät riitelemään kohdatessaan, joten he vetäytyvät yhä kauemmaksi toisistaan. Osa bussin kyytiläisistä tajuaa, että Helvetti voisi olla ihan jees paikka, jos vain kaikki sen asukkaat eivät olisi niin mulkvisteja, mutta he aina samalla päätyvät kuulostamaan aikamoisilta kuspäiltä itsekin. On varsin selvää, että nämä ihmiset ovat Helvetissä omien syntiensä tähden: ei yksittäisten tekojensa, vaan asenteensa syntisyyden. He ovat itsekeskeisiä, pikkumaisia, riidanhaluisia. Ja sama meno jatkuu Taivas-ekskursiollakin.
Yksi aaveista oli taiteilija, joka on kauhuissaan kuullessaan, ettei Taivaassa harrasteta taidetta. Eräs pelastetuista sieluista selittää, ettei Taivaassa ole sille tarvetta: ihmiset alkavat luoda taidetta, koska he näkevät sielunsa silmissä palasen Taivaasta ja haluavat tuoda edes kuvan siitä maan päälle. Taivaassa taas on aito asia jatkuvasti silmien edessä, joten heidän ei tarvitse kuvitella, täytyy vain katsoa. Mutta kun taidetta harrastaa tarpeeksi kauan ja saa siitä mainetta ja kunniaa, alkaa taiteen tekeminen tuntua itsetarkoitukselta - tai vielä pahempaa, välineenä maineen ja kunnian saamiseen.
(Taiteilija päättää lopulta palata Helvettiin, jossa hänen taidettaan arvostetaan.)
Sama teema jatkuu läpi kirjan. Hyvätkin asiat - kuten taide, tiede tai rakkaus - voivat johtaa ihmisiä väärään suuntaan, jos ne muuttuvat itsetarkoituksiksi tai välineiksi oman itsen korostamiseen. Hyväntekeväisyys tai uskontokaan eivät ole automaattisesti hyväksi ihmiselle: "There
have been some who were so occupied in spreading Christianity that they never gave a thought to
Christ. Man! Ye see it in smaller matters. Did ye never know a lover of books that with all his first
editions and signed copies had lost the power to read them? Or an organiser of charities that had
lost all love for the poor? It is the subtlest of all the snares."
Teot itsessään eivät ole niin tärkeitä kuin niiden syyt. Yksi pelastetuista sieluista oli maan päällä murhaaja, mutta suurimmaksi synnikseen hän mainitsi vihansa pomoaan kohtaan. Murhan hän teki kiivastuksissaan ja katui sitä heti. Mutta pomonsa hän "murhasi sydämessään" vuosikausien ajan, ja täysin tarkoituksella. Siksi se painoi hänen sieluaan enemmän.
Tätä ei ehkä voi pitää oikeusjärjestelmän pohjana täällä maan päällä, mutta yksityishenkilölle tällainen hyve-etiikka varmaan on paljon parempi ohjenuora hyvään elämään kuin seurauksien pohtiminen. Pelkkiä seurauksia miettimällä ei ehkä tee pahaa, muttei välttämättä pyri myöskään hyvään.
Pidin tästä kirjasta suuresti. Se laittoi ajattelemaan vähän eri näkövinkkelistä kuin yleensä. Lisäksi kirja oli lyhyt, joten sitä uskaltaa suositella kiireisemmällekin ihmiselle.
Kommentit
Lähetä kommentti