Gallian sota (Gaius Julius Caesar)

Olen lukenut ja kuunnellut Rooman historiaa lähiaikoina paljon, ja alan ymmärtää klassisen sivistyksen viehätyksen. Tämän kirjan käännös on alunperin vuodelta 1927, mutta kääntäjä Gunnar Rancken puhuu esipuheessa ihan samoista asioista kuin uudemmatkin kirjat: samat Mariukset ja Sullat, samat kansalaissodat, sama tarina Caesarin joutumisesta nuorena merirosvojen kynsiin. Siitä tuli kiinnostava olo: tunsin olevani osa vuosisataista perinnettä. Näitä samoja asioita on opiskeltu miespolvien ajan. Selitysosassa kääntäjä toisinaan referoi Napoleonin kommentteja, mikä vähintäänkin vahvistaa tätä tunnetta: minä luen samaa kirjaa kuin Napoleon!

Kirjassa on pitkä johdanto, jossa kerrotaan roomalaisten sodankäyntitavoista. Tästä johdannosta oli paljon iloa kirjaa lukiessa. Yleensä Rooman historiaa lukiessa minulta menee iloisesti sekaisin kohortit ja manipelit, prefektit ja centuriot ja niin edespäin. Nyt sain vihdoin kunnon käsityksen siitä, miten legioonat oli järjestetty. Jos jotain kiinnostaa:

• Caesarin aikaan legioona tarkoitti suunnilleen 3600 miestä.
• Legioona oli jaettu 10 kohorttiin, jossa siis oli noin 360 miestä kussakin.
• Joka kohortti koostui kolmesta manipelista (120 miestä), jotka muodostuivat kahdesta 60 miehen centuriasta.
• Lisäksi oli ratsuväki, joka koostui ei-roomalaista.

Joka kohortissa oli 12 sadanpäällikköä, kuusi ylempää ja kuusi alempaa; alemmat toimivat ylempien ns. apulaisina. Jokaisella ylemmällä sadanpäälliköllä oli siis 60 (ei sata) miestä johdettavanaan.

Käännöksen iän huomaa paitsi tietysti vanhahtavasta kielestä, myös johdannossa käytetyistä sanavalinnoista ja asenteesta. Rancken kirjoittaa esimerkiksi "Pelkurit pyrkivät vetäytymään pois sotapalveluksesta hakkaamalla pois peukalonsa." Pelkurit! Kukaan ei enää kirjoittaisi tällaista lausetta nykyisin.

Kiinnostavasti tekstissä on useasti kohtia, jotka on merkitty myöhemmiksi lisäyksiksi. Yleensä nämä ovat lauseita, jotka selventävät aiempaa kappaletta. Ennen vanhaan kirjoihin ei selvästi suhtauduttu niin kuin nykyisin, vaan vähän kuten Wikipediaan: jos joku kohta on epäselvä, voi siihen lisätä selityksen.

Järkytyksekseni opin myös, että monien kirjassa esiintyvien gallipääliköiden nimien lopussa oleva -rix-pääte tarkoitti "kuningasta". Se ei ollutkaan mikään "-nen" tai "-la"-pääte, kuten Asterix oli antanut ymmärtää. Eikö tässä mihinkään voi luottaa, kun Asterixkaan ei kerro totuutta!

Itse kirja on ihan hyvä. Jos pitää historiallisista sotakuvauksista, niin tätä lukiessa ei pety. Caesar kuvaa sotaretkiään kiinnostavasti ja yksityiskohtaisesti. Välillä yksityiskohtien määrä puuduttaa, ja pitkän päälle kirja alkaa väsyttää tapahtumien samankaltaisuudella. Kun gallien heimot käyvät kapinaan neljännen tai viidennen kerran, kyllästyttää lukea, kuinka Caesar jälleen kukistaa heidät aika samalla tavalla kuin aiemminkin.

Yleisesti ottaen Caesar on kuitenkin varsin hyvä kirjoittaja, etenkin aikakauden kriteerit huomioon ottaen. Toiset ovat vain ilmeisesti hyviä kaikessa: eikö riitä, että olit nerokas asianajaja, sotapäällikkö ja poliitikko? Pitikö vielä olla hyvä kirjailijakin? Me muut joudumme sitten kokemaan alemmuudentunnetta halki vuosisatojen. Kiitti, Caesar!