Atorox on parhaalle suomalaiselle spefi-novellille (spekulatiivinen fiktio, ts. fantasia, scifi, kauhu, uuskumma jne) jaettava palkinto. Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Atorox-äänestäjänä.
Yllätyin, kuinka paljon näitä ehdokkaita on. Hugo-palkinnoissa novelliehdokkaita tulee vain viisi, mutta Atorox-ehdokkaita oli yli kaksikymmentä. Esiraati olisi saanut karsia rajummalla kädellä. Onko tässä taustalla liian pienien piirien ongelma: esiraatilaiset eivät halua tiputtaa tuttujensa novelleja pois listoilta? Mene ja tiedä.
Mutta liikaa niitä oli, ja sen vuoksi keskimääräinen taso ei ollut hirveän korkea. Parhaat olivat oikein hyviä, eikä minulle tuottanut suurta vaikeutta valita top vitosta, mutta huonoja piisasi turhan paljon.
Yllätyin, kuinka suuri osa novelleista oli kauhua. Niitä oli enemmistö novelleista. Jotenkin yhdistän kauhun genrenä tuonna 80-90-luvuille. En oikein hahmottanut, että kauhukirjallisuus elää ja voi hyvin edelleen. Vai onko nyt menossa genren renessanssi tai nostalgiabuumi? Kauhun suuren edustuksen vuoksi mukana oli hyvin vähän puhtaasti scifiksi luettavia novelleja, mikä oli pettymys.
Top 10:
Jenny Kangasvuo: Musta otsa
Arkeologi-isä tutkii outoja mustia luita ja laiminlyö kaivauksilla mukana ollutta tytärtään. Tyttö kasvaa aikuiseksi ja vakuuttuu, että hänenkin luunsa ovat muuttuneet mustiksi. Onko hän vain anorektikko ja harhainen, vai ovatko mustaluisten henget siirtyneet häneen lapsuudessa? Erinomaista kerrontaa, tämä oli suosikkini.
Nadja Sokura: Luiskahduksia
Opettaja alkaa työmatkoillaan nähdä vilahduksia toista maailmasta. Tämä tarina toistuvasti meni vähän eri suuntaan kuin odotin: luulin tämän olevan Neil Gaiman -tyyppinen tarina, jossa päähenkilö pääsee / joutuu tutkimaan uutta maailmaa, mutta se ei sitten mennytkään ihan niin. Erinomaista.
Katri Alatalo: Bah Ghawanin ennustaja
Aavikon keitaalla asuu vanha juoppo joka oli aikanaan arvostetun ennustajasuvun viimeinen vesa. Hänen luokseen saapuu nuori nainen, joka vaatii ennustajalta vielä yhden ennustuksen. Oikein toimiva novelli, hyvää tekstiä ja etenevä tarina.
Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa
Yksinkertainen kundi muuttaa suolle pakoon maailman melskeitä. Hänellä on vaimo lammessa. Taivaalle ilmestyy kirkkaita valoja, kunnes ne vuosien jälkeen taas katoavat. Lopulta maailma tulee hänen luokseen, eikä kohtaaminen ole miellyttävä. Tykkään tällaisista scifi-tarinoista, joissa päähenkilö on täysin sivussa varsinaisista tapahtumista ja kohtaa ne vain ohimennen.
Inkeri Kontro: Neiti Fridenstenin päiväkirja
Nimensä mukaan päiväkirjamerkintöjä, vuodelta 1918. Nimihenkilö neiti Friedenstein on 13-vuotias tyttö, joka on kovin sairaalloinen. Joten hän ei saa poistua kotoaan. Eikä katsoa peiliin. Eikä kukaan saa nähdä häntä. Kauhunovelli, jossa lukija saa tulkita paljon rivien välistä. Ei hassumpi.
Heikki Nevala: Lihaperkele
Historiallinen kauhujuttu kylästä, jossa kaikki tuntevat vanhan noitaukko Aapramin ja hänen rakentamansa lihaperkeleen tarinan. Nuori kundi saa huomata, ettei tarina olekaam vain akkojen kummitusjuttu. Novellin ihmiset toimivat ja puhuvat kuin 1800-luvun maalaiskyläläiset, mikä ilahdutti. Tarina on muutenkin toimiva, vaikka loppuratkaisu ei säväytä.
Marko Järvinen: Sinisen oven takana
Geeniteknikko oli valinnut rakastajansa jo ennen tämän syntymää, ja heillä on kaikki hyvin paratiisimaisella japanilaishenkisellä planeetalla. Mutta rakastaja ei jostain syystä saa mitenkään selville, keitä hänen vanhempansa olivat. Hän ryhtyy selvittämään mysteeriä, johon tuntuu liittyvän novellin nimen mukainen sininen ovi. Mitä on siniovisessa talossa, johon geeniteknikko aika ajoin livahtaa?
Artemis Kelosaari: Se mistä ei voi puhua.
Oikein kelpo kauhunovelli. Kolme sukupolvea kattava tarina itärajalta, jossa talon ullakolle kätkeytyy jotain, josta ei puhuta. Sotatraumat, ylisukupolvinen alkoholismi ja kuolevan pikkupaikkakunnan ahdistavuus kietoutuvat yhteen hyväksi nipuksi. Vähän voisi nillittää sotapäiväkirjamerkintöjen anakronistisesta tyylistä tai perheen isän vähän epäuskottavasta introspektiosta (yllättävän hyvin itärajan alkoholisoitunut duunarikundi pohtii oman elämänsä kipukohtia), mutta nämä ovat vain kauneusvirheitä muuten hyvässä novellissa.
Milka Hakkarainen: Reaktorirakkautta
Moskovalainen opiskelija ilmoittautuu vapaaehtosryhmään tutkimaan Tšernobylin alueen tilannetta kolme vuotta onnettomuuden jälkeen. Hän kohtaa outoja eläimiä ja tytön vanhassa kirkossa. Tämä eteni mukavasti, kauhuelementit olivat oikeassa suhteessa muuhun kerrontaan.
Jaakko Markus Seppälä: Keskiyön kuvat
Kyberpunk-tarina nuorisojengiläisistä ja heidän leffafriikistä ystävästään. Jengiläiset saavat nähdä kesken jääneen elokuvan, johon liittyy mysteeri: tapettiinko kuuluisan rikkaan teollisuuspampun poika elokuvan kuvausten aikana? Tämä oli yhtä aikaa aika pönttö että sympaattinen. Kyberpunk-jutut ovat salainen heikkouteni, etenkin sellaiset, joissa tämän tarinan tapaan päähenkilöt eivät ole kovinkaan rankkoja, vaikka yrittävät vähän sellaisia olla.
Yllätyin, kuinka paljon näitä ehdokkaita on. Hugo-palkinnoissa novelliehdokkaita tulee vain viisi, mutta Atorox-ehdokkaita oli yli kaksikymmentä. Esiraati olisi saanut karsia rajummalla kädellä. Onko tässä taustalla liian pienien piirien ongelma: esiraatilaiset eivät halua tiputtaa tuttujensa novelleja pois listoilta? Mene ja tiedä.
Mutta liikaa niitä oli, ja sen vuoksi keskimääräinen taso ei ollut hirveän korkea. Parhaat olivat oikein hyviä, eikä minulle tuottanut suurta vaikeutta valita top vitosta, mutta huonoja piisasi turhan paljon.
Yllätyin, kuinka suuri osa novelleista oli kauhua. Niitä oli enemmistö novelleista. Jotenkin yhdistän kauhun genrenä tuonna 80-90-luvuille. En oikein hahmottanut, että kauhukirjallisuus elää ja voi hyvin edelleen. Vai onko nyt menossa genren renessanssi tai nostalgiabuumi? Kauhun suuren edustuksen vuoksi mukana oli hyvin vähän puhtaasti scifiksi luettavia novelleja, mikä oli pettymys.
Top 10:
Jenny Kangasvuo: Musta otsa
Arkeologi-isä tutkii outoja mustia luita ja laiminlyö kaivauksilla mukana ollutta tytärtään. Tyttö kasvaa aikuiseksi ja vakuuttuu, että hänenkin luunsa ovat muuttuneet mustiksi. Onko hän vain anorektikko ja harhainen, vai ovatko mustaluisten henget siirtyneet häneen lapsuudessa? Erinomaista kerrontaa, tämä oli suosikkini.
Nadja Sokura: Luiskahduksia
Opettaja alkaa työmatkoillaan nähdä vilahduksia toista maailmasta. Tämä tarina toistuvasti meni vähän eri suuntaan kuin odotin: luulin tämän olevan Neil Gaiman -tyyppinen tarina, jossa päähenkilö pääsee / joutuu tutkimaan uutta maailmaa, mutta se ei sitten mennytkään ihan niin. Erinomaista.
Katri Alatalo: Bah Ghawanin ennustaja
Aavikon keitaalla asuu vanha juoppo joka oli aikanaan arvostetun ennustajasuvun viimeinen vesa. Hänen luokseen saapuu nuori nainen, joka vaatii ennustajalta vielä yhden ennustuksen. Oikein toimiva novelli, hyvää tekstiä ja etenevä tarina.
Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa
Yksinkertainen kundi muuttaa suolle pakoon maailman melskeitä. Hänellä on vaimo lammessa. Taivaalle ilmestyy kirkkaita valoja, kunnes ne vuosien jälkeen taas katoavat. Lopulta maailma tulee hänen luokseen, eikä kohtaaminen ole miellyttävä. Tykkään tällaisista scifi-tarinoista, joissa päähenkilö on täysin sivussa varsinaisista tapahtumista ja kohtaa ne vain ohimennen.
Inkeri Kontro: Neiti Fridenstenin päiväkirja
Nimensä mukaan päiväkirjamerkintöjä, vuodelta 1918. Nimihenkilö neiti Friedenstein on 13-vuotias tyttö, joka on kovin sairaalloinen. Joten hän ei saa poistua kotoaan. Eikä katsoa peiliin. Eikä kukaan saa nähdä häntä. Kauhunovelli, jossa lukija saa tulkita paljon rivien välistä. Ei hassumpi.
Heikki Nevala: Lihaperkele
Historiallinen kauhujuttu kylästä, jossa kaikki tuntevat vanhan noitaukko Aapramin ja hänen rakentamansa lihaperkeleen tarinan. Nuori kundi saa huomata, ettei tarina olekaam vain akkojen kummitusjuttu. Novellin ihmiset toimivat ja puhuvat kuin 1800-luvun maalaiskyläläiset, mikä ilahdutti. Tarina on muutenkin toimiva, vaikka loppuratkaisu ei säväytä.
Marko Järvinen: Sinisen oven takana
Geeniteknikko oli valinnut rakastajansa jo ennen tämän syntymää, ja heillä on kaikki hyvin paratiisimaisella japanilaishenkisellä planeetalla. Mutta rakastaja ei jostain syystä saa mitenkään selville, keitä hänen vanhempansa olivat. Hän ryhtyy selvittämään mysteeriä, johon tuntuu liittyvän novellin nimen mukainen sininen ovi. Mitä on siniovisessa talossa, johon geeniteknikko aika ajoin livahtaa?
Artemis Kelosaari: Se mistä ei voi puhua.
Oikein kelpo kauhunovelli. Kolme sukupolvea kattava tarina itärajalta, jossa talon ullakolle kätkeytyy jotain, josta ei puhuta. Sotatraumat, ylisukupolvinen alkoholismi ja kuolevan pikkupaikkakunnan ahdistavuus kietoutuvat yhteen hyväksi nipuksi. Vähän voisi nillittää sotapäiväkirjamerkintöjen anakronistisesta tyylistä tai perheen isän vähän epäuskottavasta introspektiosta (yllättävän hyvin itärajan alkoholisoitunut duunarikundi pohtii oman elämänsä kipukohtia), mutta nämä ovat vain kauneusvirheitä muuten hyvässä novellissa.
Milka Hakkarainen: Reaktorirakkautta
Moskovalainen opiskelija ilmoittautuu vapaaehtosryhmään tutkimaan Tšernobylin alueen tilannetta kolme vuotta onnettomuuden jälkeen. Hän kohtaa outoja eläimiä ja tytön vanhassa kirkossa. Tämä eteni mukavasti, kauhuelementit olivat oikeassa suhteessa muuhun kerrontaan.
Jaakko Markus Seppälä: Keskiyön kuvat
Kyberpunk-tarina nuorisojengiläisistä ja heidän leffafriikistä ystävästään. Jengiläiset saavat nähdä kesken jääneen elokuvan, johon liittyy mysteeri: tapettiinko kuuluisan rikkaan teollisuuspampun poika elokuvan kuvausten aikana? Tämä oli yhtä aikaa aika pönttö että sympaattinen. Kyberpunk-jutut ovat salainen heikkouteni, etenkin sellaiset, joissa tämän tarinan tapaan päähenkilöt eivät ole kovinkaan rankkoja, vaikka yrittävät vähän sellaisia olla.
Kommentit
Lähetä kommentti