Tällä mittarilla arviointuna Yoko Ogawan Memory Police (2019; alkuteos Hisoyaka na kesshō 1994, kääntäjä Stephen Snyder) voisi hyvinkin menestyä. Se sijoittuu saarelle, jossa asiat "katoavat". Jonakin kauniina päivänä vaikkapa hiusnauhat "katoavat", jolloin ihmiset kerääntyvät polttamaan hiusnauhansa ja lakkaavat käyttämästä niitä - jopa unohtavat, että niitä on ikinä ollut olemassa. Jos joku ei unohda, niin hän joutuu ongelmiin Muistipoliisin kanssa.
Muistipoliisi ja katoamiset ovat ideoita, jotka resonoivat: niiden avulla voisi kritisoida sekä äärioikeistoa (joka käyttää mielellään "laittomien ihmisten" kaltaisia termejä) tai äärivasemmistoa (jossa cancel-kulttuuri pyrkii kadottamaan ihmisiä, jotka ovat käyttäneet vääriä sanoja).
Pintatasolla Memory Police on allegoria elämästä totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa vallanpitäjät voivat saada kenet tahansa katoamaan ja kieltää mielivaltaisesti asioita, eikä niistä enää uskalleta puhua julkisesti. Tässä voi nähdä viitteitä niin Hitlerin juutalaisvainoihin kuin Stalinin puhdistuksiin.
Mutta toinen tulkinta on henkilökohtaisempi. Memory Policen voi katsoa kuvaavan vanhenemista. Sitä kadottaa pikku hiljaa kykynsä tehdä eri asioita. Nuoruuden itsestäänselvyydet muuttuvat aluksi hankaliksi, sitten mahdottomuuksiksi ja lopulta - kadonneiksi. Lopuksi jopa oma keho alkaa pettää ja hävitä.
Teksti on oikein hyvää, vaikkakin välillä vähän sivupoluille eksyvää. On syytä mainita, ettei kirjassa ole kaksista juonta eikä sen tarina oikein mene mihinkään. Siinä on draaman kaari, vaikka lopulta kirja loppuu lähes yhtä suurena mysteerinä kuin se alkoi. Tätä voi pitää joko vahvuutena tai heikkoutena, riippuen lukijan odotuksista.
Kommentit
Lähetä kommentti