Kampusvasemmiston kootut sekoilut (The Coddling of American Mind)

Olen ollut hieman huolissani niistä uutisista, joita Yhdysvaltojen yliopistoista kuuluu. "Kampusvasemmistolaiset" ovat lähivuosina järjestäneet useita protesteja, kun yliopistolle on kutsuttu oikeistolaisia puhujia, ja toisinaan nämä protestit ovat äityneet väkivaltaisiksi. Samaan aikaan opiskelijat ovat vaatineet, ettei luennoilla ja seminaareissa saa käsitellä "triggeröiviä" aineistoja ja aiheita, mikä tekee esim. raiskauslainsäädännön opettamisesta lähes mahdotonta. Kaiken huipuksi professorit ja muu henkilökunta saa olla varpaillaan, sillä väärin aseteltu sana sähköpostissa tai epäsopivaksi katsottu tutkimusaihe voi saada väkijoukon liikkeelle sekä Twitterissä että fyysisesti vaatimaan professorin eroa - ja näihin vaatimuksiin on monesti suostuttu.

Muistan, kuinka kulttuurisen omimisen käsite syntyi ensin Jenkeissä ja vaikutti hetken olevan vain jotain amerikkalaisten omaa sekoilua - mutta muutamaa vuotta myöhemmin sama keskustelu oli täydessä käynnissä meilläkin. Voiko siis myös kampusvasemmisto rantautua Suomeen? Luin Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin kirjan The Coddling of American Mind (2018) ottaakseni selvää, mistä tässä ilmiössä oikein on kyse.

Kirjassa on nerokas rakenne. Ensin kirjoittajat esittelevät kolme "Suurta Epätotuutta" joihin nykynuoriso on hairahtunut uskomaan:

1. Mikä ei tapa, se heikentää: epämiellyttävistä kokemuksista tulee aina huonoja seurauksia
2. Luota aina tunteisiisi: jos jokin tuntuu pahalta, se on pahaa
3. Maailma on taistelukenttä Hyvien ja Pahojen ihmisten välillä: kaikki pahat asiat maailmassa johtuvat pahoista ihmisistä, joten jos heitä vastaan taistellaan kaikin keinoin, maailmasta voi tehdä paremman.

Näihin epätotuuksiin uskominen johtaa huonoihin asioihin. Jos ajattelee kaiken epämiellyttävän aiheuttavan haittaa, ei ikinä astu ulos mukavuusalueeltaan - eikä siksi voi kasvaa ihmisenä tai oppia aivan uusia ajattelutapoja. Jos aina luottaa tunteisiinsa, päätyy herkästi ylireagoimaan ja antamaan omille neurooseilleen vallan. Jos näkee maailman taisteluna pahuutta vastaan, ei ole valmis dialogiin tai kompromisseihin, vaan näkee totaalisen sodan ainoana vaihtoehtona.

Kirjoittajat antavat sivutolkulla esimerkkejä, mitä kaikkia huonoja asioita näiden epätotuuksien mukaan elämisestä on jenkkiyliopistoissa tapahtunut. Tässä vaiheessa minä ainakin pyörittelin päätäni niin lujaa että meinasin venähdyttää niskani. Tuntui siltä, että nykynuoret ovat menneet ihan hulluiksi, ainakin rapakon toisella puolella. 

Mutta juuri silloin Lukianoff ja Haidt kääntävät tilanteen ympäri ja kysyvät, mikä on muuttunut. Miksi juuri nyt kampusaktivistit riehuvat? Heidän syyttävä sormensa osoittaakin poispäin nuorista itsestään: he muistuttavat, että jenkeissä on radiossa ja TV:ssä sellaisia oikeistodemagogeja, joita Euroopassa kutsuttaisiin luultavasti äärioikeistoksi. Kun vielä alt-right nousi ilmiöksi, niin onko ihme, että perinteisesti vasemmistolaisissa yliopisto-opiskelijoissa heräsi vastareaktio?

Ja jos nuoret tuntuvat liian herkästi triggeröityviltä eivätkä muutenkaan niin aikuistuneilta kuin mitä 20-vuotiaana pitäisi olla, niin onko se nuorten itsensä vika - vai heidän helikopterivanhempiensa, jotka eivät ole antaneet lastensa leikkiä vapaasti ja saada kolhuja, joista he sitten voisivat oppia ja kasvaa? Jenkeissähän 12-vuotiaatkaan lapset eivät saa kävellä omin päin kouluun ja kotiin, joten ei kai ole ihmekään, jos tällaisista lapsista ei kasva itsenäisiä ja sinnikkäitä nuoria.

Ja kuulostaa toki pahalta, että professorit saavat potkuja vanhojen blogitekstiensä takia - mutta eikö tässäkin tapauksessa vika ole ennen kaikkea yliopiston johdossa, jossa välitetään enemmän yliopiston maineenhallinnasta kuin tutkimuksen ja ilmaisun vapaudesta? Eikö vika ole hallinnossa, jossa pelätään oikeusjuttuja niin paljon, että kielletään varmuuden vuoksi kaikki? 

L&H siis hyvin pitkälti toteavat, että joo, nykynuoret ovat vähän sekaisin, mutta se ei ole heidän vikansa: aikuiset ovat saaneet heidät sekaisin ja yllyttävät heitä yhä suurempaan sekoiluun. Jos vain yhteiskunta (tai edes osa siitä) alkaisi toimia järkevämmin, tokenisivat nuoretkin nopeasti. Kirjan loppuosa onkin omistettu parannus- ja korjausehdotuksille.

Luettuani Coddlingin olin huomattavasti vähemmän huolissani kampusvasemmistosta kuin aiemmin. Tämä tuntuu sittenkin aika pitkälti olevan yhdysvaltalainen ongelma. Toki ihmiset ottavat vaikutteita jenkeistä, mutta meillä ei voi saada potkuja yhden twiitin takia - meikäläinen työlainsäädäntö estää tuollaisen sekoilun. Ja vaikka Suomessakin puhutaan curling-vanhemmista, ei meillä sentään lailla kielletä alle 16-vuotiaiden jättämistä yksin kotiin hetkeksikään. Eikä meillä yliopistot tai koulut joudu elämään jatkuvassa oikeusjuttujen pelossa, mikäli joku oppilas sattuu loukkaantumaan jostain oppilaitoksessaan kohtaamastaan asiasta. 

Mikäli L&H:n analyysi ongelmista on oikeassa, ei meillä täällä pitäisi olla mitään pelkoa kampusten vajoamisesta samanlaiseen alennustilaan kuin Yhdysvalloissa pahimmillaan.