Kehitysmaa nimeltä Rooma (Päivä antiikin Roomassa)

Alberto Angela: Päivä antiikin Roomassa (käänt. Terhi Havila 2011, Art House: alkuteos Una giornata nell'antica Roma 2007)

I.

Luin aiemmin kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen, joka esitteli 1300-luvun Suomen arkea ja juhlaa sellaisilla tavoilla, että lukija pystyi konkreettisesti ymmärtämään, millaista elämä oli 700 vuotta sitten. Päivä antiikin Roomassa kuuluu tähän samaan sarjaan. Tässä ei tosin käytetä turistioppaan tyyliä vaan seurataan aamuhämärästä iltamyöhään tapahtumia eri taloissa ja paikoissa, mutta tavoitteena on sama: antaa lukijalle selkeä kuva siitä, millaista elämä todella oli keisari Trajanuksen aikaisessa Roomassa, tarkemmin sanottuna vuonna 115.

Kirja on hyvin elokuvallinen selkeine kohtauksineen ja leikkauksineen. Kirjailija onkin työskennellyt paljon elokuva-alalla. Tyyli käy joskus vähän rasittavaksi, mutta suurimman osan ajasta se ei pahemmin häiritse.

Kierroksen aikana vieraillaan sekä rikkaiden taloissa että köyhälistön täyttämissä kerrostaloissa. Tämä jälkimmäinen olikin kirjan parasta antia: rikkaiden elämästä tiedetään hyvin paljonkin, sillä sattuneesta syystä lähinnä rikkaat jättävät kirjallisia lähteitä omasta elämästään. Jos haluaa tietää, millaista köyhien elämä ennen vanhaan oli, pitää siirtyä pois kirjallisista lähteistä ja kääntyä arkeologian puoleen. 

II.

Mitä se arkeologia sitten paljastaa köyhempien elämästä? L. P. Hartley sanoi: "Menneisyys on vieras maa". Tämän monet historioitsijat ovat vääntäneet muotoon "menneisyys on kehitysmaa", ja se pätee hyvin myös antiikin Roomaan. Vaikka usein Roomaa ajatellessa tulee mieleen lähinnä marmoripylväät ja mosaiikkilattiat, niin suurin osa ihmisistä asui käytännössä slummeissa. 

Antiikin Roomassa köyhälistö asui valtavissa insula-kerrostaloissa, jotka olivat jopa seitsemänkerroksisia ja saattoivat täyttää koko korttelin. Alimmissa kerroksissa asui varakkaampaa väkeä, mutta mitä ylemmäs mentiin, sitä pienemmiksi ja halvemmiksi asunnot kävivät. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että ylemmät kerrokset olivat vaarallisempia (jos tulipalo iski, ei kuudennesta kerroksesta päässyt niin vain pois) ja hankalampia mm. vesihuollon kannalta. Alemmissa kerroksissa saattoi olla oma vesipiste (tosin vain yksi: sen takia keittiö ja käymälä olivat tyypillisesti vierekkäin!), mutta ylös piti kantaa kaikki vesi, jota halusi käyttää.

Kuten nykyisissä slummeissa, myös roomalaisissa insuloissa ihmiset asuivat hyvin ahtaasti. Asuntoja alivuokrattiin ja ali-alivuokrattiin, kunnes asunnot olivat aivan täpötäynnä. Vuokra piti maksaa kuukausittain, ja jos rahaa ei ollut, tuli häätö armotta. Jos asukas pisti hanttiin, saattoi vuokranantaja purkaa asuntoon johtavat portaat tai jopa muurata oven umpeen, kunnes asukkaan oli pakko luovuttaa.

Muutenkin Angelo kehottaa miettimään nykyajan Intian tai Lähi-Idän kaupunkeja, kun haluaa kuvitella, millaiselta antiikin Roomassa elämä näytti. Kaduilla oli paljon elämää: kerjäläisten ja asunnottomien lisäksi monet ihmiset viettivät mielellään päivänsä ulkona, sillä asunnot olivat niin ahtaita. Kaikkialla oli lapsia juoksentelemassa vapaina omina jengeinään. Naiset olivat pukeutuneet värikkäisiin kankaisiin ja tavaroita myytiin basaareja muistuttavilla toreilla.

Ongelmatkin olivat melko samanlaisia kuin nykyisissä kehitysmaiden suurkaupungeissa. Talot oli monesti rakennettu huterasti ja niiden romahtaminen ei ollut tavaton asia. Vuokrat olivat silti korkeita ja asuntopula tarkoitti sitä, että kaduilla oli paljon asunnottomia kerjäläisiä. Osa asunnottomista ryhtyi varkaiksi tai väkivaltaisiksi ryöstelijöiksi - Roomassa yöaikaan liikkuminen oli huomattavasti vaarallisempaa kuin nykypäivän pahimmissakaan slummeissa. Kaduilla oli prostituoituja, joista osa oli siihen pakotettuja maahanmuuttajia. 

Rooma oli hyvin maahanmuuttajavaltainen. Noin 60% kaupungin asukkaista tuli jostain muualta kuin Italiasta. Osittain tähän lukuun vaikuttaa orjien suuri määrä. Rooma oli orjuuteen perustuva yhteiskunta. Valtava orjien määrä mahdollisti rikkaimpien korkean elintason. 

III.

Niin, kirja kertoo toki pitkään myös rikkaiden elämästä. Osa varakkaistakin asui insuloiden alimmissa kerroksissa, mutta kaikkein rikkaimmilla oli oma kaupunkitalo, domus. Domuksissa oli keskellä sisäpiha, jossa sijaitsi sadevesiallas. Lattialla oli mosaiikkeja ja talo oli sisustettu usein antiikilla. Kyllä, jo antiikin aikaan harrastettiin antiikkia! Etruskien taide oli suosittua, mutta jos halusi tehdä todellisen vaikutuksen, niin egyptiläinen taide oli kaikkein kovinta kamaa.

Patriisinaisilla oli järjettömän monimutkaiset hiustyylit. Trajanuksen aikaan suosittiin eräänlaista Marge Simpson -hiustyyliä, jota varten naiset tarvitsivat yleensä aikamoisen kasan hiustenpidennyksiä - ja tietysti oikean kampaajaorjien joukko-osaston. Monilla naisilla oli myös useampi peruukki, joiden avulla saattoi vaihtaa hiustyyliä nopeasti!

Talon isännän (dominuksen) päivä alkoi klienttien vastaanotolla. Nämä klientit olivat hieman köyhempää väkeä, jotka saivat dominukselta rahaa ja palveluksia. Vastineeksi dominus sai klienttien tuen omiin poliittisiin operaatioihinsa - ja tietysti iso ympärillä pörräävien klienttien parvi oli myös statussymboli.

Roomalaiset söivät divaaneilta ainoastaan juhla-ateriat, tavalliset lounaat ja päivälliset syötiin ihan tuoleilla istuen. Roomalaiset tarvitsivat paljon tyynytjä, sillä kaikki tuolit ja divaanit olivat kovia: pehmustetut huonekalut keksittiin vasta 1700-luvulla. Yleensä mikä tahansa asia on keksitty paljon aikaisemmin kuin kuvittelisi (tiesittekö, että juustokakkuja syötiin jo antiikin Kreikassa?), mutta verhoillut huonekalut pääsevät lyhyeen listaan "yllättävän myöhään keksittyjä asioita" yhdessä polkupyörän ja piikkilangan kanssa.

Juhla-ateriat olivat hienoja. Ruoka syötiin käsin, joten tässäkin suhteessa Rooma muistutti Intiaa tai Lähi-Itää. Maut olivat kuitenkin vähän erilaisia kuin näissä maissa nykyisin. Fermentoitu kalakastike garum oli roomalaisten suuressa suosiossa. Juhla-aterioilla taas sekoitettiin usein suolaista ja makeaa samassa annoksessa.

IV.

Roomasta ei voi kirjoittaa mainitsematta gladiaattoritaisteluja. Näihin liittyy paljon myyttejä: gladiaattorit esimerkiksi eivät taistelun aluksi tervehtineet keisaria sanoilla "Ave Imperator, morituri te salutant" (tätä lausahdusta käytettiin vain kerran, ja sekin oli meritaistelunäytöksessä eikä gladiaattoritaistelussa).

Keisarit järjestivät suuren osan gladiaattoritaisteluista, mutta eivät kaikkia. Rikas patriisi saattoi järjestää taistelut saadakseen itselleen nimeä ja kannatusta. Ja olihan varmasti hienoa istua isolla penkillä ja päättää taistelun lopuksi ihmisten elämästä ja kuolemasta!

Useimmat taistelut eivät päättyneet kuolemaan: muutenhan gladiaattoreista olisi tullut nopeasti pula. Mutta kyllä areenalla kuoli paljon PALJON väkeä. Kirjassa mainitaan arvio, ettei missään ole kuollut niin paljon ihmisiä neliökilometria kohden kuin Colosseumissa. Keisari Trajanus esimerkiksi järjesti juhlat Daakian valloituksen jälkeen. Juhlat kestivät 120 päivää, joiden aikana Colosseumilla kuoli 10 000 ihmistä ja 11 000 eläintä!

Yhteensä Colosseumilla kuoli parhaiden arvioiden mukaan noin 300 000 - 500 000 ihmistä. Suurin osa näistä oli kuolemaantuomittuja vankeja, jotka heitettiin eläinten tapettavaksi, mutta kyllä siinä aika monta gladiaattoriakin sai surmansa. 

Gladiaattorin ura ei siis ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta, mutta plussapuolella oli maine ja kunnia. Gladiaattorit olivat aikansa superjulkkiksia, kuin jalkapallotähdet nykyisin. Pikkupojat piirtelivät heidän kuviaan insuloiden seiniin. Niin kauan kuin voittoja tuli, saattoi gladiaattori tuntea olevansa kaupungin kuningas. Mutta kuten aina, yleisö on oikukas: jos ihailtu gladiaattori kärsikin yllätystappion, saattoi yleisö pelkästä hämmästyksestään kääntää innostuksensa hänet lyöneen vastustajan puolelle ja huutaakin, että entinen sankari pitää iskeä kuoliaaksi. 

V.

Päivä antiikin Roomassa oli hyvin viihdyttävä kirja. En tiedä, opinko siitä varsinaisesti kovin paljon uutta, mutta se sai aiemmin tietämäni asiat naksahtamaan paremmin kiinni toisiinsa. Tällainen koherentimman kuvan syntyminen on hyvin arvokasta. 

Sen perusteella, mitä antiikin maailmasta jo valmiiksi tiedän, en huomannut kirjassa juurikaan selviä virheitä, lukuunottamatta yhtä kömmähdystä, jossa Marcus Antoniusta kutsutaan Marcus Aureliukseksi! Joitain asioita Angela kuitenkin sanoo vähän turhan varmoin äänenpainoin, vaikka niistä vallitsee suuri erimielisyys historioitsijoiden kesken. Esimerkiksi gladiaattoritaisteluiden kohdalla Angela sanoo ykskantaan, ettei gladiaattorin kuolemasta päätetty kääntämällä peukalo alas tai millään muullakaan peukalomerkillä, vaan aina sanallisesti. Peukalon käytöstä on kuitenkin olemassa kirjallisia lähteitä, ja vaikka monet ovatkin sitä mieltä, ettei peukalomerkki ollut virallinen tuomio, ei asiasta ole yksimielisyyttä historioitsijoiden kesken.