Taas on Hugo-palkintojen aika! Nyt jo neljättä kertaa luin kaikki novellit ja suuren osan romaaneista / lyhytromaaneista pysyäkseni kärryillä siitä, mitä uuden scifin kentällä tapahtuu.
ROMAANIT
Vielä sivulla 100 harkitsin vakavasti koko kirjan jättämistä kesken.
Ensimmäinen puolisko on turhauttava. Tämän kirjan high concept on periaatteessa "Warhammer 40K + Murderbot": tässä on fantasiaa ja scifiä sekoittava goottilainen avaruusimperiumi, jota johtaa kuolematon Jumalkeisari: imperiumi on jaettu Huoneisiin, joita johtavat nekrovelhot ja heidän henkivartijansa/esitaistelijansa. Päähenkilö Gideon on yhdeksännen huoneen velkaorja, joka haluaisi eroon koko sotkusta ja saada olla rauhassa törkylehtiensä kanssa, mutta joutuu kuitenkin vihaamansa nekromantikon henkivartijaksi.
Harmi kyllä Gideon ei vedä millään tasolla vertoja Murderbotille. Hänen pitäisi varmaan olla rankka ja cool, mutta kirjailija yrittää ihan liikaa ja koko rankkuus tuntuu hyvin feikiltä. Gideon puhuu törkeyksiä ja uhoaa tappavansa nekrovelhon, josta hän ei pääse eroon... mutta kun tilaisuus tulee, hän ei teekään mitään. Kaikki rankkuus on pelkkää pintaa. Se on aika rasittavaa, mutta onneksi suunnilleen puolessavälissä kirjailija unohtaa suurimman osan aikaa, että Gideonin pitäisi olla kova ja cool, ja hänestä tulee paljon sympaattisempi hahmo. Huonoa jatkuvuutta, mutta koska muutos oli parempaan, ei varmaan pidä valittaa.
Aluksi maailma vaikutti kuluneelta Warhammer 40K-kopiolta, mutta kaikki ei olekaan niin lohdutonta ja pimeää kuin miltä ensivilkaisulta vaikuttaa. Ilkeät nunnat ovat vanhoja ja aika pateettisia, Jumalkeisarin linna on romahtamispisteessä, kaikki on aika kämäistä. Ei lainkaan niin synkkää kuin luulisi, ja se on vain hyvä asia.
Mutta ai että tämä kirja on rytmitetty huonosti. Erityisesti alku on hidas ja siinä oli monta varsin turhaa kohtausta. Keskivaiheessa tahti kiihtyy, mutta juonta on edelleen vähän vaikea löytää kaiken haahuilun keskeltä. Lopussa kirja vihdoin löytää tahtinsa, mutta se on aivan liian myöhään.
Tähän on tulossa jatko-osiakin, mutta minä aion jättää ne suosiolla väliin.
Tämän kirjan jatko-osan sitä vastoin aion lukea heti kun se julkaistaan.
Pieni itsenäinen avaruusasema lähettää uuden suurlähettilään aivan vieressä olevaan jätti-imperiumiin, Teixcalaaniin. Suurlähettiläs Mahit Dzmare joutuu kuitenkin aikamoisen myrskyn keskelle: hänen edeltäjänsä onkin kuollut ja samaan aikaan Teixcalaanin poliittinen tilanne kääntyy hyvin hyvin huonoksi.
Tässä kirjassa oli paljon, mitä rakastin. Ensinnäkin päähenkilö Mahit, joka on kulttuurishokissa ja lähes epätoivoon vajonnut, mutta silti pätevä ja kyvykäs. Vaikka hän onkin paljon hankalammassa tilanteessa kuin mitä hän olisi ikinä voinut kuvitella, on hän kuitenkin hyvin koulutettu diplomaatti joka tekee parhaansa. Ja koska hänet on valittu huippujen joukosta, on hänen parhaansa todellakin erittäin hyvää.
Rakastin myös Teixcalaania. Se on imperiumi joka tähyilee naapureitaan valloitus mielessä, mutta sitä ei kuvata varsinaisesti pahaksi. Teixcalaan on kulttuurinen suurvalta jota ihaillaan vähintään yhtä paljon kuin pelätään. Teixcalaanissa erityisesti runous on arvossa, jopa hätäkuulutukset ovat runomuodossa:
Tyyneys ja kärsivällisyys luovat turvan
Maailman Helmi suojelee itsensä
Mahit itse fanittaa Teixcalaania aivan kympillä ja osaa kaikki runoeepokset ulkoa, vaikka samalla imperiumi on hänen oman maansa suurin uhka: samanlainen tilanne kuin suomalaisella russofiilillä kylmän sodan aikaan. Itse asiassa muutenkin tuli mieleen Suomen tilanne kylmän sodan aikana: Mahitin kotiasema yrittää pärjätä hankalassa tilanteessa keinolla millä hyvänsä.
MCE ei ollut aivan täydellinen - siinä oli esimerkiksi joitain juonitteluja/romansseja jotka olivat vähän epäuskottavia - mutta ne eivät haitanneet kokonaisuutta. En halunnut tämän kirjan ikinä loppuvan. Halusin upottautua sen luomaan maailmaan. Halusin alkaa kirjoittaa runoja.
Nämä asiat ovat taukoamattomia: tähtikartat, maihinnousut-
Middlegamen pääosassa on kaksi lasta, jotka elävät päinvastaisilla puolilla Yhdysvaltoja. Roger on hyvä sanojen kanssa, Dodger lukujen. Roger ja Dodger ovat sisaruksia, vaikkakaan he eivät tiedä sitä. He eivät myöskään tiedä, että he ovat osa vallanhimoisen alkemistin suunnitelmaa saada itselleen kyky hallita koko maailmaa. Roger ja Dodger eivät nimittäin ole vain poikkeuksellisen lahjakkaita lapsineroja, vaan alkemistisia luomuksia, joiden on tarkoitus manifestoida yksi universumin perusvoimista, Eetoksen Doktriini, joka jostain syystä manifestoituu sitten matikka- ja kielineroina lapsina.
Middlegame on siis urbaania fantasiaa, tavallaan. Se on myös kasvutarina. Se yrittää myös kovasti olla korkeakirjallinen: juoni etenee epälineaarisesti, kuvaukset ovat pitkiä ja rönsyileviä, päähenkilöiden sisäisestä maailmasta kerrotaan vertaus- ja kielikuvien avulla. Harmi kyllä McGuire ei oikein ole korkeakirjallinen kirjailija, joten kaikki taiteellisuus vaikuttaa kovin teennäiseltä. Olisi ollut parempi kirjoittaa vain ihan suoraviivaista proosaa.
Mutta ei Middlegame ole huono. Hahmot ovat aika ajoin vähän ärsyttäviä, mutta eivät yksiulotteisia. Tarina etenee mukavasti ja imaisee ihan kohtalaisesti mukaansa. Se ei vain ole niin hieno kirja kuin mitä se yrittää kovasti olla.
Aloitin lukemaan Ten Thousand Doorsia, mutta sivulla 20 jätin sen kesken enkä luultavasti enää palaa sen pariin. Kyseessä on 1900-luvun alkuun sijoittuva sadunomainen urbaani portaalifantasia, jossa vähän outo tyttö löytää Ovia (toki isolla kirjaimella kirjoitettu! Harrow kuluttaa puoli sivua kuvatakseen sitä, kuinka hän nyt kirjoitaa tämän sanan isolla kirjaimella), jotka vievät toisiin maailmoihin.
Teksti oli ärsyttävän ylikirjoitettua: taas kerran Neil Gaimanin huono vaikutus paistaa läpi. Harrow käyttää joka sivulla vähintään yhtä vertauskuvaa, ja hän on selvästi lyönyt itsensä kanssa jonkinlaisen vedon siitä, onnistuuko hän joka kerta keksimään vielä oikukkaamman ja eriskummallisemman ilmaisun kuin aiemmin. Tyyli ärsytti minua niin paljon, etten halunnut tuhlata enempää aikaa tämän parissa. Joku toinen lukija varmaan pitäisi tätä kiinnostavana ja kauniina: minulle se ei toiminut.
Kameron Hurley: The Light Brigade
Olen lukenut Hurleyltä vain yhden kirjan (God of War), mutta se oli sen verran kehno, etten jaksanut tarttua tähän, erityisesti kun yleensä luotettavat tuttuni eivät erityisesti innostuneet kirjasta.
Charlie Jane Anders: The City in the Middle of the Night
Tätä en ehtinyt lukea. Se on saanut hyvin vaihtelevia arvioita, joten ilmeisesti siitä joko pidetään paljon tai inhotaan.
LYHYTROMAANIT
Chiang ei petä. "Stories of Your Life" on ehkä parhain novellikokoelma mitä SF/F-piireissä on ikinä nähty, eikä Exhalation jää sen tasosta kovin kauas. Useimmat kokoelman tarinoista on julkaistu jo aiemmin, mutta siinä oli myös kaksi uutta: molemmat pomppasivat heti Hugo-ehdokkaiksi, eikä syyttä.
Anxiety jne käsittelee teemaa, jota Chiang on pohtinut monissa aiemmissa novelleissaan: vapaan tahdon ja ennaltamääräytymisen suhdetta. Tällä kertaa kyse on kvanttimekaniikan monimaailmatulkinnasta, jonka mukaan jokainen kvanttitason tapahtuma synnyttää monta eri aikalinjaa, joissa jokaisessa tapahtuu hieman eri asioita. Jos atomi voi joka sekunti joko beetahajota tai ei, niin joka sekunti syntyy yksi aikajana jossa se hajoaa ja yksi jossa se ei hajoa.
Anxietyn juoni perustuu "prisma"-nimisiin laitteisiin, jotka haarauttavat aikajanan. Se toimii kuin Skype-puhelu, mutta sillä pääsee juttelemaan toisessa aikajanassa olevan itsensä kanssa. Aluksi aikajanat ovat käytännössä identtisiä, mutta ajan myötä ne alkavat ajautua eri suuntiin.
Prisma-teknologia avaa tietty monenlaisia mahdollisuuksia. Jos mietit, pitäisikö sinun lopettaa duunisi, voit ostaa prisman, luoda uuden aikajanan ja sopia kopiosi kanssa, että toinen teistä lopettaa duuninsa ja toinen ei. Voitte sitten verrata, kumpi vaihtoehto oli parempi: jos duunin lopettaminen oli kopiollesi hyvä ratkaisu, niin voit itsekin lopettaa. Jos se taas ei ollut, niin, no, huono mäihä toiselle teistä, mutta ainakin nyt molemmat tiedätte.
Chiang käsittelee prismojen herättämiä filosofisia ja psykologisia vaikutuksia taatulla taidolla ja kertoo samalla koskettavan tarinan uusista mahdollisuuksista ja mahdollisuudesta kasvuun. Erinomaista.
Tätä kirjaa minä odotin Down Among the Sticks and Bonesin jälkeen. Yritän nyt kaikin voimin unohtaa, että Beneath the Sugar Sky oli edes olemassa ja leikin, että tämä on kolmas kirja Wayward Children -sarjassa.
IaAD oli erinomainen jatko sarjaan. Kuten DAtSaB, myös se kertoo yhden Evelynin "hoitokodissa" olevan henkilön taustatarinan. Tällä kertaa pääosassa on Lundy, joka oli melko pienessä roolissa Every Heart a Doorwayssa: niin pienessä, että olin onnistunut kokonaan unohtamaan koko henkilön. Unohtamisessa oli kyllä hyvä puolensa: koska en muistanut Lundya, en osannut myöskään aavistaa mitä tarinassa lopulta tulee tapahtumaan.
Tarina etenee kauniin taloudellisesti. McGuire ei haaskaa sivuja tarpeettomiin kuvauksiin tai yksityiskohtiin vaan keskittyy emotionaalisesti tärkeisiin kohtauksiin. Teksti on nättiä, saduntyylistä mutta silti yksinkertaista, vailla Middlegamen tapaisia tarpeettomia pyrkimyksiä korkeakirjallisuuteen. Tarinan loppu on tavallaan arvattavissa, mutta se onnistui silti yllättämään minut.
IaAD palautti uskoni Wayward Childen -sarjaan. Odotukseni seuraavaa osaa kohti ovat nyt entistä kovemmat.
Rakastan "ystävälliset viholliset" -trooppia. Sitä, kun vastapuolten kenraalit tapaavat shakkipelin merkeissä illalla taistelun jälkeen. Kun samurait juovat teetä ja kehuvat toistensa tekniikkaa ennen kuin he käyvät toistensa kimppuun miekat tanassa. Kun Englannin sisällissodassa Ralph Horton yritti saada tasavaltalaista William Walleria käännytettyä kuninkaan puolelle, ja tämä vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän vakuutti rakkauttaan ja ystävyyttään Hortonia kohtaan, mutta koki silti velvollisuudekseen johtaa joukkonsa tämän joukkoja vastaan. Kun toisessa maailmansodassa Patton kutsui Rommelia "mahtavaksi paskiaiseksi" ja Rommel puolestaan ylisti Pattonin joukkoja.
Pidän myös aikamatkustustarinoista, etenkin niistä, joissa erilaiset agentit yrittävät muuttaa tulevaisuutta muuttamalla menneisyyttä, kuten Terminator-leffat tai Valerianin ja Laurelinen seikkailut.
TIHYLTTW on siis lähtökohtaisesti juuri minua varten kirjoitettu kirja. Siinä on kaksi aika-agenttia, jotka ovat vastapuolilla, mutta kunnioittavat toisiaan suuresti. Tämä on eräänlainen kirjeromaani ja suurelta osilta tarina rakentuu näiden aika-agenttien kirjeenvaihdon varaan.
Kirja on kirjoitettu hyvin runolliseen tyyliin, joka välillä toimi erittäin hyvin, välillä taas tuntui menevän vähän yli. Etenkin agenttien tunteelliset reaktiot tuntuvat toisinaan hieman ylimitoitetuilta, mutta kenties se on enemmän tyylikeino. Kirjeiden toimitustavat olivat niin naurettavan monimutkaisia että ne olivat suorastaan häiritsevän epäuskottavia. Kirjailijat varmaan tähtäsivät ihmeen tuntuun, mutta minun kohdallani tulos oli ennemminkin päinvastainen.
Näistä pienistä virheistä huolimatta nautin kirjasta suuresti. Juoni eteni hyvin ennalta-arvattavasti, mutta tarina oli suloinen ja liikuttava. Lisäksi kirja oli juuri oikean pituinen. Jos tämä olisi ollut täysimittainen romaani, olisin jo kyllästynyt; novellina taas tarina olisi tuntunut liian kiireelliseltä.
Pidin tästäkin tarinasta, jossa tieteilijäryhmä tutkii aurinkokuntaa, jossa on neljä eri planeettaa elämänvyöhykkeellä. Kaikki planeetat ovat hyvin erilaisia, joten vanhaan kunnon avaruusseikkailukirjojen tyyliin tässä kirjassa maksimoidaan ns. "ihmeen tuntu", toisinaan hieman realismin kustannuksella.
Samaan aikaan Chambers pyrkii kääntämään vanhojen avaruusseikkailuiden kliseet päälaelleen. Tutkijat eivät ole lujatahtoisia korpisotureita vaan huolellisia tiedemiehiä, jotka yrittävät aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä tutkimilleen ekosysteemeille. He eivät ole suuriegoisia löytöretkeilijöitä vaan hiljaisia nörttejä, jotka ovat innoissaan löydöksistään, mutta eivät unelmoisikaan tehtäväprotokollan rikkomisesta. He eivät ole kaikki valkoisia heteroita, vaan hyvin moninainen joukko.
Koko kirjassa on äärimmäisen vähän konfliktia tai draamaa. Se tekee kirjasta ehkä vähän tylsemmän, mutta samalla se vahvistaa kirjan emotionaalista viestiä.
Chambers selittää kaikki astrobiologiset konseptit juurta jaksain, joten tämä kirja olisi äärimmäisen hyvä teos tieteestä kiinnostuneelle teinille tai esiteinille.
Samaan aikaan Chambers pyrkii kääntämään vanhojen avaruusseikkailuiden kliseet päälaelleen. Tutkijat eivät ole lujatahtoisia korpisotureita vaan huolellisia tiedemiehiä, jotka yrittävät aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä tutkimilleen ekosysteemeille. He eivät ole suuriegoisia löytöretkeilijöitä vaan hiljaisia nörttejä, jotka ovat innoissaan löydöksistään, mutta eivät unelmoisikaan tehtäväprotokollan rikkomisesta. He eivät ole kaikki valkoisia heteroita, vaan hyvin moninainen joukko.
Koko kirjassa on äärimmäisen vähän konfliktia tai draamaa. Se tekee kirjasta ehkä vähän tylsemmän, mutta samalla se vahvistaa kirjan emotionaalista viestiä.
Chambers selittää kaikki astrobiologiset konseptit juurta jaksain, joten tämä kirja olisi äärimmäisen hyvä teos tieteestä kiinnostuneelle teinille tai esiteinille.
Fantasia-steampunk-vaihtoehtohistoria Egyptistä. 1870-luvulla sudanilainen mystikko oli puhkaissut aukon maailmoiden välille, josta taikuus ja djinnit olivat syöksyneet maapallolle. Egypti oli yksi ensimmäisistä maista, joka hyötyi näistä yliluonnollisista tulokkaista, ja niinpä se onkin vuonna 1912 noussut maailman johtavien valtioiden joukkoon.
Clarkin steampunk-Egypti on hyvin kiinnostava, täyttä höyryä modernisoituva maa, jossa naiset ovat nousemassa vaatimaan äänioikeutta - samalla kun yhdessä raitiovaunussa kummittelee.
Päähenkilöt työskentelevät Alkemia-, lumous- ja yliluonnollisten asioiden ministeriössä. He ovat ihan hyvin tehtyjä hahmoja, toisin kuin monet sivuhenkilöt, jotka ovat kliseisiä kaksiulotteisia Vahvoja Itsenäisiä Naisia. Osa sivuhenkilöistä on tuttuja Clarkin aiemmasta samaan steampunk-Kairoon sijoitusta novellista A Dead Djinn In Cairo, joka kannattaakin ehkä lukea ennen Hauntingia, koska Clark viittaa siihen niin useasti.
Clark on selvästi tehnyt paljon tutkimusta lyhytromaaniaan varten - mutta valitettavasti hän haluaa myös lukijan tajuavan sen. Siksi kirja on täynnä infodumppauksia. Hahmot pitävät toistuvasti toisilleen pitkiä luentoja ilman erityistä syytä kuin Da Vinci -koodissa ikään.
Juoni jäi myös pahasti maailman esittelyn varjoon, eikä naisten äänioikeus -sivujuoni kytkeytynyt pääjuoneen oikeastaan mitenkään.
Orjalaivoilta laidan yli heitettyjen raskaana olevien naisten sikiöt syntyivätkin merenneitoina. He kehittivät kulttuurin, jossa eletään huolettomina päivästä päivään, mutta kerran vuodessa historioitsija kerää kaikki kasaan ja saa merenneidot muistamaan kansansa menneisyyden.
Päähenkilö on tällainen historioitsija, jota historian taakka painaa liikaa. Niinpä hän haluaa jättää vastuunsa taakseen. Tarina kertookin paljon historian muistamisen taakasta, mutta myös tärkeydestä.
En ole tällaisen sadunomaisen fantasian suuri fani, mutta toisaalta historiateema on hyvinkin paljon mieleeni. Tässä on myös ajankohtaista pohdintaa siitä, kuinka ihmisen kuuluminen johonkin joukkoon väistämättä määrittää häntä, mutta toisaalta jokaisen pitää löytää oma identiteettinsä.
Harmi kyllä päähenkilö oli vähän rasittava, ja hänen vuokseen tarina oli lopulta heikompi kuin se olisi voinut olla. Olen ehkä liian vanha pystyäkseni samaistumaan ruikuttavan angstisiin teinihahmoihin.
PITKÄT NOVELLIT
Ted Chiang: “Omphalos” (Kokoelmasta Exhalation)
Se toinen Exhalation-kokoelman uusi tarina. Omphalos muistuttaa Chiangin varhaisemmista teoksista esimerkiksi Seventy-Two Lettersiä tai Hell Is the Absence of Godia. Tässäkin otetaan joku uskonnollinen myytti tarinan lähtökohdaksi ja mietitään, miltä maailma voisi sitten näyttää, mikäli tuo uskomus olisi totta. Tällä kertaa kyseessä on ns. "nuoren Maan" kreationismi, eli ajatus siitä, että luomistarina on sananmukaisesti totta, maapallo on alle 10 000 vuotta vanha ja kaikki ensimmäiset eliöt olivat suoraan Jumalan luomia.
Päähenkilö tutkii työkseen "alkuperäisten ihmisten" muumioita. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka luotiin alkuperäisessä luomistapahtumassa (ei siis ollut pelkkää Aatamia ja Eevaa, vaan tuhansia alkuperäisiä ihmisiä: muutenhan toinen sukupolvi olisi ollut pakostakin sukurutsainen). Alkuperäiset ihmiset voi tunnistaa mm. siitä, ettei niillä ole napaa. Nehän on luotu, ei synnytetty, joten ne eivät koskaan ole olleet istukassa kiinni eikä niillä näin ollen ole napaakaan.
Omituinen varkaus johtaa päähenkilön lopulta järisyttävän uuden tieteellisen löydön äärelle: löydön, jonka julkistaminen saattaisi olla hyvin vaarallista. En kuitenkaan spoilaa: kannattaa lukea koko tarina itse.
Caroline M. Yoachim: “The Archronology of Love” http://www.lightspeedmagazine.com/fiction/the-archronology-of-love/
Yoachimilta oli toissa vuonna ehdolla oikein kelpo novelli "Carnival Nine", eikä tämänvuotinenkaan huono ollut.
Kaukaisen planeetan siirtokunnalle saapuva toinen siirtolais/tutkimusalus löytääkin siirtokunnan tyhjänä: kaikki asukkaat ovat kuolleet mystiseen ruttoon, joka vaikuttaisi olevan muukalaisperäinen. Planeetalla on paljon muinaisen sivilisaation jäänteitä, muun muassa Kronikka-laite, joka tallentaa kaiken, mitä universumissa on tapahtunut tai tulee tapahtumaan.
Mutta Kronikan käyttö ei ole ihan helppoa: se ei ole yksinkertainen video, vaan sen avulla pääsee todella ikään kuin paikan päälle. Samalla tulee kuitenkin sotkeneeksi sen osan Kronikasta, eikä samaa ajankohtaa pääse enää tutkimaan uudelleen myöhemmin. Tämä on siis jonkinlainen allegoria siitä, kuinka arkeologit aina tutkiessaan jotain kohdetta tulevat samalla tuhonneeksi kaivuupaikkansa, ja samalla siitä, kuinka jonkin asian muistelu muuttaa aina omia muistoja.
Loppu oli vähän pliisu eikä koko novelli oikein yltänyt niin hyväksi kuin mitä se olisi voinut olla. Täysin samoin kuin Carnival Ninessa, teos ei oikein onnistunut koskettamaan minua tunteen tasolla, vaikka se yritti ja yritti, kaikin voimin.
Sarah Gailey: “Away With the Wolves” https://uncannymagazine.com/article/away-with-the-wolves/
Gaileyn vaihtoehtolänkkäri River of Teeth oli superhuono, mutta päätin antaa hänelle toisen mahdollisuuden. AWtW kertoo ihmissusitytöstä, joka ihmismuodossaan kärsii jostain jatkuvaa kipua aiheuttavasta sairaudesta (ehkä reumasta?), mutta susimuodossa hän voi olla vapaa. Aika heikkoa allegoriaa.
Susityttö elää pienessä kylässä tarkemmin määrittelemättömyydessä menneisyydessä, jossa ihmiset ovat järjettömän anakronistisen ymmärtäväisiä häntä kohtaan. Gailey ei ole joko kuullut petovihasta (jo pelkkä tavallinen susi kylän lähellä saisi ihmiset tarttumaan aseisiin) eikä noitavainoista (ihmissusiksi epäiltyjä ihmisiä vainottiin samalla tavalla kuin noitia) tai sitten hän haluaa jälleen kerran kirjoittaa menneisyyden sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt olla, ei sellaiseksi kuin mitä se on.
Ehkä tämä on joku fantasiamaailma jossa ihmiset ovat huomattavasti suvaitsevampia kuin oikeassa menneisyydessä, mutta epäuskottavaa ja naiivia se joka tapauksessa on. Taitaa olla aika todeta, ettei Gailey ole minua varten, ja jättää hänen teoksensa jatkossa suosiolla väliin.
Sarah Pinsker: “The Blur in the Corner of Your Eye” https://uncannymagazine.com/article/the-blur-in-the-corner-of-your-eye/
Pinsker tuntuu kirjoittavan aika paljon oman elämänsä inspiroimaa tekstiä: toissa vuonna häneltä oli ehdolla tarina, jossa hän kohtaa vaihtoehtomaailmoiden versioita itsestään: häneltä tuli romaani, joka kertoo muusikoista, ja Pinsker sattuu olemaan muusikko. Ja nyt tämä novelli kertoo kirjailijasta, joka vetäytyy syrjäiseen mökkiin kirjoittamaan uutta kirjaa.
Tarina oli ihan OK. Ihan loppumetreille saakka oli epäselvää, mikä tarinan genre on: onko tämä mysteeri, kauhutarina, vai jotain muuta? En ole ihan varma tarinan henkilöiden ratkaisuiden eettisyydestä (tai olen itse asiassa varma, että he toimivat hyvinkin epäeettisesti), mutta toisaalta ihmiset eivät aina ole mitenkään hirveän eettisiä omissa toimissaan. Näin pitkäksi tarinaksi tässä oli kuitenkin suhteellisen vähän sisältöä, joten en osannut pitää tätä erityisen hyvänä.
N.K. Jemisin: Emergency Skin (Sarjassa Forward Collection)
Amazon tilasi kuudeltä SF/F-kirjailijalta pitkien novellien ja lyhyiden lyhytromaanien välimaastoon sijoittuvia tarinoita, jotka se julkaisi Forward-nimen alla. Arvostan ajatusta: olen ollut tyytyväinen, että lyhytromaaneita on nykyisin julkaistu enemmän: tällaisten vielä lyhyempien tarinoiden julkaiseminen omina halpoina e-kirjoinaan on hyvä ja kokeilemisen arvoinen ajatus.
Jemisin selvästi tykkää kirkoittaa sinä-muotoista tekstiä: hän käytti samaa kikkaa upeassa Broken Earth -trilogiassaan. Emergency Skinissä kertoja on eräänlainen tekoäly, joka on asennettu eräänlaisen sotilaan päähän. Tämä sotilas on oikeastaan kirjan päähenkilö, muttemme kertaakaan kuule hänen ääntään, vain tekoälyn ja muiden henkilöiden kommentit hänelle. Se oli ihan nokkelaa.
Tarinassa sotilas lähetetään hakemaan kuolleelta Tellukselta solunäytteitä, jotka ovat toiselle planeetalle paenneiden ihmisten muodostamalle siirtokunnalle elintärkeitä. Mutta sotilaan päästessä Tellukselle ei se olekaan niin kuollut kuin hänelle väitettiin - eikä moni muukaan asia ole kuten hän on luullut. Koko tarina muistutti aika paljon Outer Limits -sarjan jaksoa.
Novelli oli vähän naiivi ja paikoitellen aika saarnaava. Se on hyvin pitkälle iso keskisormi Ayn Randille ja se väänsi tämän sanomansa oikein rautalangasta.
Siobhan Carroll : “For He Can Creep” https://www.tor.com/2019/07/10/for-he-can-creep-siobhan-carroll/
Christopher Smart oli runoilija 1700-luvulla, joka joutui joksikin aikaa hullujenhuoneelle, seuranaan vain kissansa Joffrey. Tämä tarina kertoo, kuinka Joffrey puolusti Smartia ja myös hullujenhuoneen asukkeja demoneilta ja Saatanalta.
Novelli ei ollut sinänsä huono, mutta se on selvästi suunnattu kissaihmisille. Koska en itse koskaan omistanut kissaa enkä ole muutenkaan niistä kiinnostunut, en ehkä saanut tästä irti yhtä paljon kuin mitä joku toinen saisi.
LYHYET NOVELLIT
Shiv Ramdas: “And Now His Lordship Is Laughing” http://strangehorizons.com/fiction/and-now-his-lordship-is-laughing/
Postkolonialistisessa tarinassa intialainen nukentekijä joutuu keskellä brittien aiheuttamaa nälänhätää tekemään paikalliselle kuvernöörille nuken. Novelli onnistuu kuvaamaan ihan hyvin Bengalin nälänhätää ja sen aiheuttamia tuntemuksia, ja tämä olisi voinut toimia historiallisena fiktiona ihan hyvin. Yliluonnolliset elementit tulevat mukaan vasta aivan lopussa, jolloin tarina muuttuu yksinkertaiseksi kostofantasiaksi, mikä ei oikein minua innostanut. Sääli sinänsä: tässä oli elementit parempaankin.
Rivers Solomon: “Blood Is Another Word for Hunger” https://www.tor.com/2019/07/24/blood-is-another-word-for-hunger-rivers-solomon/
Orja tappaa koko isäntäväkensä ja saa sen seurauksena maagisia voimia, joiden avulla entisten orjien haamut syntyvät uudelleen hänen seurakseen. He sitten käyvät kaupunkilaisten kimppuun ja elävät onnellisina toista elämäänsä. Lisää kostofantasiaa, siis, tällä kertaa vain aiempaa keskenkasvuisemmin. Heikko tekele.
S.L. Huang: “As the Last I May Know” https://www.tor.com/2019/10/23/as-the-last-i-may-know-s-l-huang/
1980-luvulla Roger Fischer ehdotti, että ydinaseiden laukaisukoodit laitettaisiin pienessä kapselissa vapaaehtoisen sydämeen. Vapaaehtoinen kuljettaisi myös isoa veistä mukanaan koko ajan. Jos presidentti haluaisi aloittaa ydinsodan, hänen pitäisi ensin ottaa veitsi ja tappaa omin käsin tämä vapaaehtoinen. Ajatuksena oli, ettei ydinsodan aloittaminen saa tuntua videopeliltä: presidentin pitää syvällisellä tavalla olla valmis tappamaan ihmisiä.
Huangin vaihtoehtohistoria ottaa Fischerin ajatuksen lähtökohdakseen. Se on oikein hyvä, vaikka minua ärsytti suunnattomasti, ettei tarinassa kertaakaan anneta kunniaa ideasta Fischerille. Hyi hyi: kyllä edes jossain tarinan lopussa pitäisi kertoa, kuka idean on keksinyt.
Joka vuosi Wildeltä on ehdolla joku teos, enkä ikinä pidä niistä. Selasin tätä nopeasti ja jep, tämä vaikuttaisi olevan taas yhtä tekotaiteellista huttua kuin mitä Wilde yleensäkin kirjoittaa. Pas.
Alix E. Harrow: “Do Not Look Back, My Lion” http://www.beneath-ceaseless-skies.com/stories/do-not-look-back-my-lion/
Fantasiatarina keisarikunnasta, joka on jatkuvasti sodassa, sodan jumalaa palvotaan ja lapsia pyhitetään tämän seuraajiksi heti syntymästä asti. Päähenkilö on itse parantaja, mutta hänen puolisonsa on kuuluisa soturi. Päähenkilö on lopen kyllästynyt jatkuvaan sotaan ja haluaisi pelastaa lapsensa tältä kohtalolta, mutta puoliso onnistuu aina ylipuhumaan hänet. Kunnes heidän poikansakin kuolee taistelussa, ja tilanne muuttuu. Hyvin tylsää perusfantasiaa, joka ei kiinnostanut sitten yhtään.
Tarinan "juju" oli kai siinä, että tässä oli sukupuoliroolit sotkettu aivan kokonaan: soturit olivat naisia, kotiin lapsia hoitavaa puolisoa kutsuttiin "aviomieheksi", vaikka tämä voi olla myös nainen, jne. Mutta tämä kaikki genderqueeraus oli täysin päälleliimattua eikä vaikuttanut varsinaiseen tarinaan oikein mitenkään.
Nibedita Sen: “Ten Excerpts from an Annotated Bibliography on the Cannibal Women of Ratnabar Island” http://www.nightmare-magazine.com/fiction/ten-excerpts-from-an-annotated-bibliography-on-the-cannibal-women-of-ratnabar-island/
Nimensä mukaan tässä on kymmenen lyhyttä katkelmaa Ratnabarin saaren kannibaalinaisista ja heidän perillisistään. Ja tarkoitan todella lyhyttä: jotkut katkelmat ovat vain pari lausetta. Teoksella on postkolonialistinen ja intersektionaalinen sanoma, mutta vähän laimeaksi jäi, osittain juuri lyhyyden vuoksi. Kirjoittaja on luultavasti tarkoittanut jättää tekstin tarkoituksellisen avoimeksi ja monitulkintaiseksi, jotta lukija joutuisi käymään sen moneen kertaan läpi ja päättelemään, mitä oikeastaan katkelmat tarkoittivat, mutta ei se nyt niin kiinnostava ollut - ainakin itselleni yksi lukukerta tuntui riittävän. Ei tehnyt vaikutusta.
Kommentit
Lähetä kommentti