Siirry pääsisältöön

Yksityiskohtien lumo

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli ilo lukea. Murakamin taito on yksityiskohtien kuvaamisessa. Hänen kirjansa ovat aina nautinnollisia kokemuksia ilmaisun rikkauden vuoksi: "Sihteeri painoi sisäpuhelimen nappia kuin olisi koskenut suuren koiran kuonoa." Murakami voisi ihan vapaasti kirjoittaa kirjan, jossa kerrotaan ainoastaan ostosreissusta Alepaan, ja lukisin sen silti lumoutuneena. Tässä kirjassa on kuitenkin selkeä juoni. Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on rautatieasemia suunnitteleva insinööri. Lukioikäisenä ja nuorena opiskelijana hän oli ollut hyvin tiiviin ystäväpiirin osa, kunnes eräänä päivänä täysin varoituksetta hänen ystävänsä hylkäsivät hänet eivätkä suostuneet edes puhumaan hänelle. Tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät arvet, jotka eivät ole vielä aikuisiässäkään parantuneet. Hän päättää vuosien jälkeen selvittää, miksi hänet suljettiin nuorempana pois ystäväpiiristä. Kirja liikkuu eri aikatasoilla: välillä kerrotaan Tazakin nuoruusvuosista, välillä hänen opiskeluajoistaan, mutta suurimman osan ajasta tarina kulkee nykyajassa, kun Tazaki on 36-vuotias. Murakami lähtee kerronnassaan usein sivupoluille, jotka eivät tunnu erityisesti johtavan mihinkään, mutta jotka luovat kirjaan tunnelmaa. Tällaiset sivupolut voivat muuttua päämäärättömäksi haahuiluksi, mutta Murakami osaa aina lopettaa ne ajoissa ja jatkaa varsinaista pääjuonta ennen kuin lukijaa alkaa ärsyttää. Itse asiassa juuri nämä sivupolut yhdistettynä yksityiskohtien kuvailuun tekevät Murakamin kirjoista niin mieleenpainuvia. En muista yhtään, mikä oli vaikkapa Maailmanloppu ja ihmemaan juoni, mutta muistelen kirjaa silti erittäin hyvällä. Uskoisin, että Värittömän miehen vaellusvuosien kanssa voi käydä aika samalla tavalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...