Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli ilo lukea. Murakamin taito on yksityiskohtien kuvaamisessa. Hänen kirjansa ovat aina nautinnollisia kokemuksia ilmaisun rikkauden vuoksi: "Sihteeri painoi sisäpuhelimen nappia kuin olisi koskenut suuren koiran kuonoa." Murakami voisi ihan vapaasti kirjoittaa kirjan, jossa kerrotaan ainoastaan ostosreissusta Alepaan, ja lukisin sen silti lumoutuneena.
Tässä kirjassa on kuitenkin selkeä juoni. Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on rautatieasemia suunnitteleva insinööri. Lukioikäisenä ja nuorena opiskelijana hän oli ollut hyvin tiiviin ystäväpiirin osa, kunnes eräänä päivänä täysin varoituksetta hänen ystävänsä hylkäsivät hänet eivätkä suostuneet edes puhumaan hänelle. Tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät arvet, jotka eivät ole vielä aikuisiässäkään parantuneet. Hän päättää vuosien jälkeen selvittää, miksi hänet suljettiin nuorempana pois ystäväpiiristä.
Kirja liikkuu eri aikatasoilla: välillä kerrotaan Tazakin nuoruusvuosista, välillä hänen opiskeluajoistaan, mutta suurimman osan ajasta tarina kulkee nykyajassa, kun Tazaki on 36-vuotias. Murakami lähtee kerronnassaan usein sivupoluille, jotka eivät tunnu erityisesti johtavan mihinkään, mutta jotka luovat kirjaan tunnelmaa. Tällaiset sivupolut voivat muuttua päämäärättömäksi haahuiluksi, mutta Murakami osaa aina lopettaa ne ajoissa ja jatkaa varsinaista pääjuonta ennen kuin lukijaa alkaa ärsyttää.
Itse asiassa juuri nämä sivupolut yhdistettynä yksityiskohtien kuvailuun tekevät Murakamin kirjoista niin mieleenpainuvia. En muista yhtään, mikä oli vaikkapa Maailmanloppu ja ihmemaan juoni, mutta muistelen kirjaa silti erittäin hyvällä. Uskoisin, että Värittömän miehen vaellusvuosien kanssa voi käydä aika samalla tavalla.
Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta
Kommentit
Lähetä kommentti