Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet oli ilo lukea. Murakamin taito on yksityiskohtien kuvaamisessa. Hänen kirjansa ovat aina nautinnollisia kokemuksia ilmaisun rikkauden vuoksi: "Sihteeri painoi sisäpuhelimen nappia kuin olisi koskenut suuren koiran kuonoa." Murakami voisi ihan vapaasti kirjoittaa kirjan, jossa kerrotaan ainoastaan ostosreissusta Alepaan, ja lukisin sen silti lumoutuneena.
Tässä kirjassa on kuitenkin selkeä juoni. Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on rautatieasemia suunnitteleva insinööri. Lukioikäisenä ja nuorena opiskelijana hän oli ollut hyvin tiiviin ystäväpiirin osa, kunnes eräänä päivänä täysin varoituksetta hänen ystävänsä hylkäsivät hänet eivätkä suostuneet edes puhumaan hänelle. Tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät arvet, jotka eivät ole vielä aikuisiässäkään parantuneet. Hän päättää vuosien jälkeen selvittää, miksi hänet suljettiin nuorempana pois ystäväpiiristä.
Kirja liikkuu eri aikatasoilla: välillä kerrotaan Tazakin nuoruusvuosista, välillä hänen opiskeluajoistaan, mutta suurimman osan ajasta tarina kulkee nykyajassa, kun Tazaki on 36-vuotias. Murakami lähtee kerronnassaan usein sivupoluille, jotka eivät tunnu erityisesti johtavan mihinkään, mutta jotka luovat kirjaan tunnelmaa. Tällaiset sivupolut voivat muuttua päämäärättömäksi haahuiluksi, mutta Murakami osaa aina lopettaa ne ajoissa ja jatkaa varsinaista pääjuonta ennen kuin lukijaa alkaa ärsyttää.
Itse asiassa juuri nämä sivupolut yhdistettynä yksityiskohtien kuvailuun tekevät Murakamin kirjoista niin mieleenpainuvia. En muista yhtään, mikä oli vaikkapa Maailmanloppu ja ihmemaan juoni, mutta muistelen kirjaa silti erittäin hyvällä. Uskoisin, että Värittömän miehen vaellusvuosien kanssa voi käydä aika samalla tavalla.
Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide
Kommentit
Lähetä kommentti