Triplanetary (E.E. "Doc" Smith)

Triplanetaryn kirjoittaja E.E. "Doc" Smith on ennen kaikkea tunnettu Lensman-sarjastaan, joka on legendaarinen pulp-scifin merkkipaalu. Triplanetary muokattiin myöhemmin Lensman-sarjan prequeliksi, mutta minä luin alkuperäisen muokkaamattoman version.

Koska pulp-kirjat eivät ole varsinaisesti tunnettuja syvällisestä hahmonluonnistaan tai hienovaraisesta tarinankehittämisestä, en odottanut tältä kirjalta paljon muuta kuin menevää seikkailua ja mahdollisesti sädeaseiden välähdyksiä, mutta petyin silti. Tarinaa on vähän vaikea summata, koska se pomppii niin nopeasti paikasta toiseen. Tämä julkaistiin lehdessä pätkä kerrallaan, ja siksi tässä varmaan onkin niin hengästyttävä tahti.

Lyhyesti sanottuna tässä kirjassa on avaruusagentti ja pari sattumalta samalla avaruuslennolla ollutta tyyppiä, jotka jäävät avaruuspiraatti/hullu nero Rogerin vangeiksi, pakenevat, hälyttävät avaruusjoukot paikalle, ovat mukana avaruustaistelussa Rogeria vastaan, kohtaavat alienit ensimmäistä kertaa kun alienien alus tuleekin tuhoamaan molemmat taistelevat osapuolet, joutuvat alienien planeetalle vangiksi, vakoilevat siellä  alien-teknologian salat selville, välittävät tiedot maahan, pakenevat vankilasta ja varastavat alienien avarussaluksen, kohtaavat Rogerin uudestaan, tuhoavat hänen uuden tukikohtansa, pysäyttävät alienien invaasion Maassa, tekevät vastahyökkäyksen alienien kotiplaneetalle, solmivat rauhan ihmisten ja alienien välille. Kaikki tämä alle 200 sivussa.

Tämä juoni saattaa kuulostaa naurettavalta näin kuvailtuna, mutta ei se paljon paremmalta tuntunut kirjasta luettunakaan. Kirja oli täynnä epäuskottavia juonenkäänteitä ja naurettavia yhteensattumia. Avaruuspiraatti Roger on jotenkin onnistunut rakentamaan itselleen oman avaruuslaivaston täynnä robotteja ja edistynyttä teknologiaa, ilman että kukaan on huomannut mitään. Avaruusolennot sattuvat saapumaan paikalle juuri samalla hetkellä kun Triplanetary-avaruuslaivasto käy Rogerin kimppuun. Maapallon tiedemiehet onnistuvat parissa päivässä kopioimaan alienien teknologian - kun avaruusagentti on ensin parissa päivässä onnistunut selvittämään teknologian salat, vaikka hän on ollut vankina koko ajan. Suspension of disbelief kantaa vain tiettyyn pisteeseen asti, ja tässä kirjassa se piste ylitetään tyyliin sivulla 8.

Tästä myös huomaa, että se on kirjoitettu vuonna 1932. Yksi henkilöistä on nainen, joka tietysti heti rakastuu päähenkilöön (ja myös päinvastoin). Hän on luonnollisesti kaikkein avuttomin kolmikosta, mutta silti sitkeä. Päähenkilökin yllättyy muutaman kertaan: "Pärjäät tässä tosi hyvin, vaikka oletkin nainen!" Tällainen rento sovinismi tuntuu jo niin vieraalta, että se sekä hämmentää että tuntuu melkein liikuttavalta kuriositeetilta. Ajat olivat aika erilaisia.

Ei kaikki kuitenkaan ole huonoa. Alienit on kuvattu yllättävän hyvin: vaikka ne ovat psykologialtaan aika ihmismäisiä, ne kuitenkin toimivat hieman eri tavalla kuin ihmiset, ja tähän osataan kiinnittää kirjassa oikealla tavalla huomiota. Alienit eivät myöskään ole mitenkään ihmismäisiä ulkonäöltään: Ne muistuttavat enemmän katkarapuja, joilla on kädet silmien alapuolella. Hahmot pitävät niitä tosi vastenmielisen näköisinä, mutta muistavat myös, että alienit luultavasti pitävät heitä itseään aivan yhtä kammottavan näköisenä omasta näkökulmastaan. Tämä ylitti odotukseni.

En voi väittää nauttineeni Triplanetaryn lukemisesta mitenkään suuresti, mutta ehkä tämä olisi noin 10-12 -vuotiaana uponnut aika hyvin. Tässä on kuitenkin menoa ja meininkiä ja hyviä avaruusolentoja.