Siirry pääsisältöön

Triplanetary (E.E. "Doc" Smith)


Triplanetaryn kirjoittaja E.E. "Doc" Smith on ennen kaikkea tunnettu Lensman-sarjastaan, joka on legendaarinen pulp-scifin merkkipaalu. Triplanetary muokattiin myöhemmin Lensman-sarjan prequeliksi, mutta minä luin alkuperäisen muokkaamattoman version.

Koska pulp-kirjat eivät ole varsinaisesti tunnettuja syvällisestä hahmonluonnistaan tai hienovaraisesta tarinankehittämisestä, en odottanut tältä kirjalta paljon muuta kuin menevää seikkailua ja mahdollisesti sädeaseiden välähdyksiä, mutta petyin silti. Tarinaa on vähän vaikea summata, koska se pomppii niin nopeasti paikasta toiseen. Tämä julkaistiin lehdessä pätkä kerrallaan, ja siksi tässä varmaan onkin niin hengästyttävä tahti.

Lyhyesti sanottuna tässä kirjassa on avaruusagentti ja pari sattumalta samalla avaruuslennolla ollutta tyyppiä, jotka jäävät avaruuspiraatti/hullu nero Rogerin vangeiksi, pakenevat, hälyttävät avaruusjoukot paikalle, ovat mukana avaruustaistelussa Rogeria vastaan, kohtaavat alienit ensimmäistä kertaa kun alienien alus tuleekin tuhoamaan molemmat taistelevat osapuolet, joutuvat alienien planeetalle vangiksi, vakoilevat siellä  alien-teknologian salat selville, välittävät tiedot maahan, pakenevat vankilasta ja varastavat alienien avarussaluksen, kohtaavat Rogerin uudestaan, tuhoavat hänen uuden tukikohtansa, pysäyttävät alienien invaasion Maassa, tekevät vastahyökkäyksen alienien kotiplaneetalle, solmivat rauhan ihmisten ja alienien välille. Kaikki tämä alle 200 sivussa.

Tämä juoni saattaa kuulostaa naurettavalta näin kuvailtuna, mutta ei se paljon paremmalta tuntunut kirjasta luettunakaan. Kirja oli täynnä epäuskottavia juonenkäänteitä ja naurettavia yhteensattumia. Avaruuspiraatti Roger on jotenkin onnistunut rakentamaan itselleen oman avaruuslaivaston täynnä robotteja ja edistynyttä teknologiaa, ilman että kukaan on huomannut mitään. Avaruusolennot sattuvat saapumaan paikalle juuri samalla hetkellä kun Triplanetary-avaruuslaivasto käy Rogerin kimppuun. Maapallon tiedemiehet onnistuvat parissa päivässä kopioimaan alienien teknologian - kun avaruusagentti on ensin parissa päivässä onnistunut selvittämään teknologian salat, vaikka hän on ollut vankina koko ajan. Suspension of disbelief kantaa vain tiettyyn pisteeseen asti, ja tässä kirjassa se piste ylitetään tyyliin sivulla 8.

Tästä myös huomaa, että se on kirjoitettu vuonna 1932. Yksi henkilöistä on nainen, joka tietysti heti rakastuu päähenkilöön (ja myös päinvastoin). Hän on luonnollisesti kaikkein avuttomin kolmikosta, mutta silti sitkeä. Päähenkilökin yllättyy muutaman kertaan: "Pärjäät tässä tosi hyvin, vaikka oletkin nainen!" Tällainen rento sovinismi tuntuu jo niin vieraalta, että se sekä hämmentää että tuntuu melkein liikuttavalta kuriositeetilta. Ajat olivat aika erilaisia.

Ei kaikki kuitenkaan ole huonoa. Alienit on kuvattu yllättävän hyvin: vaikka ne ovat psykologialtaan aika ihmismäisiä, ne kuitenkin toimivat hieman eri tavalla kuin ihmiset, ja tähän osataan kiinnittää kirjassa oikealla tavalla huomiota. Alienit eivät myöskään ole mitenkään ihmismäisiä ulkonäöltään: Ne muistuttavat enemmän katkarapuja, joilla on kädet silmien alapuolella. Hahmot pitävät niitä tosi vastenmielisen näköisinä, mutta muistavat myös, että alienit luultavasti pitävät heitä itseään aivan yhtä kammottavan näköisenä omasta näkökulmastaan. Tämä ylitti odotukseni.

En voi väittää nauttineeni Triplanetaryn lukemisesta mitenkään suuresti, mutta ehkä tämä olisi noin 10-12 -vuotiaana uponnut aika hyvin. Tässä on kuitenkin menoa ja meininkiä ja hyviä avaruusolentoja. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version