Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. (Aini Linjakumpu)

Kaverini antoi tämän minulle lainaksi, kun olimme jutelleet tiiviiden yhteisöjen hyvistä ja huonoista puolista. En olisi normaalisti tarttunut tähän teokseen, mutta se oli hyvin mielenkiintoinen.

Kirjan ytimessä ovat vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset, joita järjestettiin ennen kaikkea 70-luvulla. Hoitokokouksista tuli minulle mieleen maolaiset kritiikki-itsekritiikkisessiot. Niissä kutsuttiin koko seurakunta koolle ja käytiin julkisesti läpi jonkun syntejä. Hoitokokoukset saattoivat jatkua tuntikausia, eikä ihmisille aina tullut ihan selväksi, mistä synnistä heitä oikein syytetään. Jos osasi olla oikealla tavalla katuvan oloinen, saattoi saada synninpäästön, mutta ei välttämättä. Kokous saattoi myös päättyä ratkaisemattomana, jolloin ihminen "sidottiin synteihinsä", eikä tällaista sidottua saanut esimerkiksi tervehtiä kadulla. Jos tervehti, niin oli seuraavassa hoitokokouksessa itse syytettyjen penkillä. Äärimmillään kokouksissa saatettiin erottaa ihminen koko rauhanyhteisöstä, ja silloin menetti yhteyden kaikkiin yhteisön jäseniin. Aika tylyä menoa, siis.

Linjakumpu pohjaa ajatuksiaan paljon Foucaultiin, joten tämä teos käsittelee hoitokokouksia lähinnä vallan ja kontrollin linssien läpi. Se ei ole ihan huono linssi tässä tapauksessa, mutta Polanyita lukeneena näen itse nämä hoitokokoukset myös (tai ehkä ennen kaikkea) yhteisön itsepuolustusyrityksenä. Linjakumpukin kirjoittaa tästä asiasta, mutta vähemmän kuin olisin toivonut. 

Yhteisön itsepuolustuksella tarkoitan keinoja, joilla yhteisö yrittää säilyttää yhtenäisyytensä ja arvonsa muuttuvassa maailmassa. Vielä sodan jälkeen vanhoillislestadiolaiset eivät olleet arvomaailmaltaan mitenkään kovin kaukana valtavirran arvoista, mutta sitten tuli 60-luku, ja asiat muuttuivat. Lestadiolaisten täytyi joko sopeutua muuttuvaan maailmaan ja muuttua sen mukana tai sitten irrottautua ainakin tiettyyn pisteeseen asti ulkopuolisesta yhteiskunnasta. Ensimmäinen vaihtoehto olisi saattanut tarkoittaa koko liikkeen hidasta katoamista ja sulautumista valtavirtaluterilaisuuteen, mutta sitä emme koskaan saa tietää, koska liike valitsi toisen tien. Kontrolli tiivistyi, alettiin tiukentaa linjoja. Tämä eristäytyminen ja tiukentuminen samalla vahvisti liikettä: kunnon vastakkainasettelu tekee ihmeitä yhtenäisyydelle. Kun vastassa on maallinen sekä syntinen yhteiskunta ja toisaalta jumalinen ja vanhurskas oma yhteisö, niin kyllä sitä aika paljon mieluummin liputtaa oman yhteisön puolesta.

Mutta jos tehdään vastakkainasettelu synnillinen/vanhurskas, niin silloin oman yhteisön hengellinen puhtaus muuttuu elintärkeäksi asiaksi. Ja tässä vaiheessa hoitokokoukset tulevat mukaan kuvioihin. 

Henkioppi oli hoitokokousten ytimessä ja samalla niiden omituisin piirre. Sillä viitattiin vääriin henkiin, jotka vaikuttivat ihmisen elämään kielteisellä tavalla. Ihminen saattoi joutua väärän hengen alaisuuteen, joka oli sopivan epämääräinen termi, että sillä voitiin tarkoittaa aika monia asioita. Liian hempeä suhtautuminen vaikkapa syntiin sidottuihin oli väärän hengen merkki - mutta toisaalta niin oli myös liian ankara suhtautuminen. Jos ei tervehtinyt toista sanomalla "Jumalan terve", oli se merkki väärästä hengestä - mutta toisaalta myös liiallinen Jumalasta puhuminen oli "ylihengellisyyttä" ja syntiä. Paras syytös oli "kososlaisuus", joka viittasi 30-luvulla liikkeessä hajaannusta aiheuttaneeseen saarnaaja Juho Kososeen. Kososlaisuus saattoi tarkoittaa ihan mitä vain, eikä syytetyille selvinnyt välttämättä ikinä, mitä he muka olivat tehneet väärin. Ja tietty vaikkapa liikkeen johtohenkilöiden arvostelu oli kososlaisuutta, hoitokokousten kritisoinnista puhumattakaan. Näppärä rakennelma.

Hoitokokoukset saattoivat mennä niin pitkälle ja niin kreiseiksi, koska liikkeessä oli ns. erehtymättömyyden dogmi. Sen mukaan vanhoillislestadiolaisten yhteisö - käytännössä siis usein liikkeen johtohenkilöt ja heidän hyväksymänsä saarnamiehet - on erehtymätön. Vaikea kuvitella, miten tämä on voinut tuntua hyvältä idealta. Erehtymättömyyden dogmin vuoksi kaikki kritiikki tai muutosehdotukset katsottiin "eriseuraisuudeksi" tai "kososlaisuudeksi". Yhteisö ei voinut normaalin erimielisyyden ja ajatustenvaihdon kautta ymmärtää lopettaa haitallisia hoitokokouksia ajoissa.

Koska hoitokokouksista oli haittaa, ja rutosti. Useat haastatellut kertovat, kuinka hoitokokoukset heikensivät yhteisön sisäistä luottamusta. Siitä tulee kirjan nimi "haavoitettu yhteisö". Entinen lintukoto oli muuttunut ahdistavaksi. Ihmisillä oli jatkuva epätietoisuus siitä, mikä on syntiä. Tällaisen mielivaltaisuuden alaisuudessa eläminen saa aikaan häpeää ja epämääräisiä syyllisyyden tunteita. Tämä muistutti hämmentävän paljon sitä, miten henkinen pahoinpitely toimii ihmissuhteissa: samanlaista epäjohdonmukaisuutta rangaitsemisessa, samanlaista syyllistämistä ja häpeää.

Vanhoillislestadiolaiset pitävät television katselua syntinä, mutta yllättävää kyllä netti on OK. Hoitokokousten aika nousi netin keskustelupalstoilla 2000-luvulla puheenaiheeksi, Suomi24:ssä ja vastaavissa alettiin purkaa vanhoja traumoja. Kaikesta huolimatta liikkeen johto ei ole ikinä pyytänyt anteeksi hoitokokouksia, vaan on ennemminkin vähätellyt niiden merkitystä ja yrittänyt väistää omaa vastuutaan niiden tapahtumisessa.

Hyvin kiinnostava kirja.