Siirry pääsisältöön

Valkoinen kohina (Don DeLillo)

Tämä oli hauskimpia lukemiani kirjoja. DeLillon kirjan päähenkilö Jack Gladney on professori yliopiston Hitler-laitoksella. Gladney oli itse kehittänyt Hitler-tutkimuksen laitoksen, ja kaikki pitävät sitä nerokkaana ideana. Hän kutsuu itseään J.A.K. Gladneyksi tullakseen otetuksi vakavammin, vaikka hänellä ei oikeasti ole kolmea etunimeä. Hänellä on lapsia kolmesta eri avioliitosta ja hän pelkää kuolemaa. 

Valkoinen kohina on komedia kuolemanpelosta. Siitä, miten ihmiset sekä ajattelevat kuolemaa jatkuvasti ja yrittävät vähintään yhtä jatkuvasti olla ajattelematta kuolemaa. 

Valkoisessa kohinassa ei ole varsinaista juonta. Kuulin jonkun kutsuvan tätä hyväksi esimerkiksi postmodernista "päähenkilö vastaan kirjailija" -konfliktista. Kirjailija tuntuu koko ajan asettavan päähenkilön eteen juonikoukkuja, mutta Gladney ei oikein koskaan tartu niihin. Päähenkilön ympäristössä tapahtuu paljon, mutta nämä tapahtumat eivät muutu juoneksi, koska Gladney pysyttelee aina tapahtumista sivussa. Huonomman kirjailijan käsittelyssä kirja olisi voinut olla tylsä, mutta DeLillo osaa asiansa.

Kirjan suurin ilo on kuitenkin kieli. DeLillo kuvailee tapahtumia tavalla, joka tunkeutui omiinkin ajatuksiini. Hän käyttää pitkiä lauseita jokapäiväisten asioiden kuvaamiseen, jolloin arkipäiväiset ilmiöt alkavat tuntua vieraalta ja absurdeilta. Kaupassa käyminen tai lääkärin luona asioiminen muuttuvat DeLillon tekstissä paitsi vertauskuvilta maailman rappiosta, myös hillittömän hauskoiksi lähes-antropologisiksi kuvauksiksi ihmisten pinnallisuudesta ja mitättömyydestä. Tällainen teksti voisi olla haukotuttavan poleemista, mutta DeLillo ei saarnaa pätkääkään. Hän vääntää nämä aiheet huumoriksi. Kuolemanpelolle nauraminen voi tuntua mustalta huumorilta, mutta tämä on ennemminkin neonharmaata huumoria: se korostaa asioita hyvin vaimella ja vinksahtaneella tavalla. "Palohälytin piipittää, joko ilmoittaakseen että sen patteri on lopussa tai että talo on tulessa". 

Loistava teos; viisi tähteä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version