Siirry pääsisältöön

Valkoinen kohina (Don DeLillo)

Tämä oli hauskimpia lukemiani kirjoja. DeLillon kirjan päähenkilö Jack Gladney on professori yliopiston Hitler-laitoksella. Gladney oli itse kehittänyt Hitler-tutkimuksen laitoksen, ja kaikki pitävät sitä nerokkaana ideana. Hän kutsuu itseään J.A.K. Gladneyksi tullakseen otetuksi vakavammin, vaikka hänellä ei oikeasti ole kolmea etunimeä. Hänellä on lapsia kolmesta eri avioliitosta ja hän pelkää kuolemaa. 

Valkoinen kohina on komedia kuolemanpelosta. Siitä, miten ihmiset sekä ajattelevat kuolemaa jatkuvasti ja yrittävät vähintään yhtä jatkuvasti olla ajattelematta kuolemaa. 

Valkoisessa kohinassa ei ole varsinaista juonta. Kuulin jonkun kutsuvan tätä hyväksi esimerkiksi postmodernista "päähenkilö vastaan kirjailija" -konfliktista. Kirjailija tuntuu koko ajan asettavan päähenkilön eteen juonikoukkuja, mutta Gladney ei oikein koskaan tartu niihin. Päähenkilön ympäristössä tapahtuu paljon, mutta nämä tapahtumat eivät muutu juoneksi, koska Gladney pysyttelee aina tapahtumista sivussa. Huonomman kirjailijan käsittelyssä kirja olisi voinut olla tylsä, mutta DeLillo osaa asiansa.

Kirjan suurin ilo on kuitenkin kieli. DeLillo kuvailee tapahtumia tavalla, joka tunkeutui omiinkin ajatuksiini. Hän käyttää pitkiä lauseita jokapäiväisten asioiden kuvaamiseen, jolloin arkipäiväiset ilmiöt alkavat tuntua vieraalta ja absurdeilta. Kaupassa käyminen tai lääkärin luona asioiminen muuttuvat DeLillon tekstissä paitsi vertauskuvilta maailman rappiosta, myös hillittömän hauskoiksi lähes-antropologisiksi kuvauksiksi ihmisten pinnallisuudesta ja mitättömyydestä. Tällainen teksti voisi olla haukotuttavan poleemista, mutta DeLillo ei saarnaa pätkääkään. Hän vääntää nämä aiheet huumoriksi. Kuolemanpelolle nauraminen voi tuntua mustalta huumorilta, mutta tämä on ennemminkin neonharmaata huumoria: se korostaa asioita hyvin vaimella ja vinksahtaneella tavalla. "Palohälytin piipittää, joko ilmoittaakseen että sen patteri on lopussa tai että talo on tulessa". 

Loistava teos; viisi tähteä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...