Tämä oli hauskimpia lukemiani kirjoja. DeLillon kirjan päähenkilö Jack Gladney on professori yliopiston Hitler-laitoksella. Gladney oli itse kehittänyt Hitler-tutkimuksen laitoksen, ja kaikki pitävät sitä nerokkaana ideana. Hän kutsuu itseään J.A.K. Gladneyksi tullakseen otetuksi vakavammin, vaikka hänellä ei oikeasti ole kolmea etunimeä. Hänellä on lapsia kolmesta eri avioliitosta ja hän pelkää kuolemaa.
Valkoinen kohina on komedia kuolemanpelosta. Siitä, miten ihmiset sekä ajattelevat kuolemaa jatkuvasti ja yrittävät vähintään yhtä jatkuvasti olla ajattelematta kuolemaa.
Valkoisessa kohinassa ei ole varsinaista juonta. Kuulin jonkun kutsuvan tätä hyväksi esimerkiksi postmodernista "päähenkilö vastaan kirjailija" -konfliktista. Kirjailija tuntuu koko ajan asettavan päähenkilön eteen juonikoukkuja, mutta Gladney ei oikein koskaan tartu niihin. Päähenkilön ympäristössä tapahtuu paljon, mutta nämä tapahtumat eivät muutu juoneksi, koska Gladney pysyttelee aina tapahtumista sivussa. Huonomman kirjailijan käsittelyssä kirja olisi voinut olla tylsä, mutta DeLillo osaa asiansa.
Kirjan suurin ilo on kuitenkin kieli. DeLillo kuvailee tapahtumia tavalla, joka tunkeutui omiinkin ajatuksiini. Hän käyttää pitkiä lauseita jokapäiväisten asioiden kuvaamiseen, jolloin arkipäiväiset ilmiöt alkavat tuntua vieraalta ja absurdeilta. Kaupassa käyminen tai lääkärin luona asioiminen muuttuvat DeLillon tekstissä paitsi vertauskuvilta maailman rappiosta, myös hillittömän hauskoiksi lähes-antropologisiksi kuvauksiksi ihmisten pinnallisuudesta ja mitättömyydestä. Tällainen teksti voisi olla haukotuttavan poleemista, mutta DeLillo ei saarnaa pätkääkään. Hän vääntää nämä aiheet huumoriksi. Kuolemanpelolle nauraminen voi tuntua mustalta huumorilta, mutta tämä on ennemminkin neonharmaata huumoria: se korostaa asioita hyvin vaimella ja vinksahtaneella tavalla. "Palohälytin piipittää, joko ilmoittaakseen että sen patteri on lopussa tai että talo on tulessa".
Loistava teos; viisi tähteä.
Kommentit
Lähetä kommentti