Siirry pääsisältöön

Anna Liisa (Minna Canth)

(Jälleen aluksi: Hei sinä ysiluokkalainen, joka yrität laistaa kotitehtävistäsi kopioimalla netistä löytämäsi arvion Anna Liisasta! Tämän tekstin kirjoittajan yläastevuodet ovat hyvin ilmiselvästi kaukaisessa menneisyydessä, joten opettajasi huomaisi välittömästi sinun vain plagioineen esseesi. Jatka etsimistä, tai vielä mieluummin: kirjoita vaan se lukupäiväkirja ihan itse. Protip: muista, että näytelmän kirjoitusajankohtana naisen asema oli aika paljon huonompi kuin nykyisin ja peilaa ajatuksiasi sitä vasten.)

Anna Liisa on Minna Canthin klassikkonäytelmä. Tarinan lähtökohta on just hyvä: AL on menossa naimisiin kunnollisen Johannes-tilallisen kanssa, mutta soppaa tulee sotkemaan Mikko, entinen Anna Liisan talon renki, joka on rikastunut tukkijätkänä. Anna Liisa oli salaa muhinoinut Mikon kanssa silloin aikanaan, ja nyt Mikko tuli kosimaan. AL ei voi noin vain lempata Mikkoa, koska hänellä on synkkä salaisuus: Anna Liisa oli tullut raskaaksi hurviteltuaan rengin kanssa. Lapselta hän oli sitten vähän sekavassa mielentilassa ottanut nirrin pois ja haudannut ruumiin Mikon äidin Husson kanssa.

Paha paikka, siis! Loppunäytelmän Anna Liisa lähinnä potee syyllisyyden tuskaa ja toivoo epätoivoisesti, että kaikki jotenkin ihmeellisesti järjestyisi.

Anna Liisa on kiinnostavan passiivinen. Melkein koko näytelmän ajan hän yrittää vältellä päätöksiä. Jää mielikuva, että Anna Liisa on menossa Johanneksenkin kanssa naimisiin vain siksi, että Johannes sattui häntä kosimaan. Anna Liisa saa toimijuutensa vasta ihan lopussa, ja se onkin sitten dramaattista.

(Vaikka kyseessä on ikivanha teos, niin spoilerivaroitus lienee silti paikallaan.)

Mikko kertoo Anna Liisan vanhemmille ja Johannekselle, että tyttö onkin lapsenmurhaaja. Kiinnostavaa kyllä kukaan ei suostu uskomaan Mikkoa: jos tässä kohtaa AL olisi tyynesti huutanut "Fake news!", olisivat kaikki häätäneet Mikon tiehensä ja elämä olisi palannut normaaliksi. Mutta ei; Anna Liisa synnintunnossaan ei kykene kieltämään Mikon sanoja. Häät Johanneksen kanssa perutaan ja näyttää siltä, että Anna Liisa meneekin Mikolle morsioksi.

Mutta eivät juonenkäänteet tähän lopu. Vihdoin Anna Liisa tekee päätöksen ja ottaa elämänsä suunnan omiin käsiinsä. Hän tunnustaa tekonsa koko juhlaväelle. Anna Liisa on näytelmän lopussa kädet raudoissa mutta sielu kirkkaana.

Tykkäsin, vaikka teksti olikin välillä niin hölmön vanhentunutta, että nauratti. Husson ensiesiintyminen esimerkiksi menee suunnilleen näin:
ANNA LIISA: Husso!
HUSSO: Niin, Hussohan minä olen!

Tämä olisi dialogina heikkoa jopa Kauniissa ja rohkeissa. Kyllä on kökköä. Mutta ei onneksi koko ajan.

Jännänä yksityiskohtana Anna Liisa kuvataan häkellyttävän yksityiskohtaisesti näytelmän ohjeissa oikeaksi Suomi-neidon ihannekuvaksi: "Hän on valkoverinen, solakka nainen, surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea; hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana." Sitä vastoin Johannesta tai Mikkoa ei kuvata sanallakaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version