(Jälleen aluksi: Hei sinä ysiluokkalainen, joka yrität laistaa kotitehtävistäsi kopioimalla netistä löytämäsi arvion Anna Liisasta! Tämän tekstin kirjoittajan yläastevuodet ovat hyvin ilmiselvästi kaukaisessa menneisyydessä, joten opettajasi huomaisi välittömästi sinun vain plagioineen esseesi. Jatka etsimistä, tai vielä mieluummin: kirjoita vaan se lukupäiväkirja ihan itse. Protip: muista, että näytelmän kirjoitusajankohtana naisen asema oli aika paljon huonompi kuin nykyisin ja peilaa ajatuksiasi sitä vasten.)
Anna Liisa on Minna Canthin klassikkonäytelmä. Tarinan lähtökohta on just hyvä: AL on menossa naimisiin kunnollisen Johannes-tilallisen kanssa, mutta soppaa tulee sotkemaan Mikko, entinen Anna Liisan talon renki, joka on rikastunut tukkijätkänä. Anna Liisa oli salaa muhinoinut Mikon kanssa silloin aikanaan, ja nyt Mikko tuli kosimaan. AL ei voi noin vain lempata Mikkoa, koska hänellä on synkkä salaisuus: Anna Liisa oli tullut raskaaksi hurviteltuaan rengin kanssa. Lapselta hän oli sitten vähän sekavassa mielentilassa ottanut nirrin pois ja haudannut ruumiin Mikon äidin Husson kanssa.
Paha paikka, siis! Loppunäytelmän Anna Liisa lähinnä potee syyllisyyden tuskaa ja toivoo epätoivoisesti, että kaikki jotenkin ihmeellisesti järjestyisi.
Anna Liisa on kiinnostavan passiivinen. Melkein koko näytelmän ajan hän yrittää vältellä päätöksiä. Jää mielikuva, että Anna Liisa on menossa Johanneksenkin kanssa naimisiin vain siksi, että Johannes sattui häntä kosimaan. Anna Liisa saa toimijuutensa vasta ihan lopussa, ja se onkin sitten dramaattista.
(Vaikka kyseessä on ikivanha teos, niin spoilerivaroitus lienee silti paikallaan.)
Mikko kertoo Anna Liisan vanhemmille ja Johannekselle, että tyttö onkin lapsenmurhaaja. Kiinnostavaa kyllä kukaan ei suostu uskomaan Mikkoa: jos tässä kohtaa AL olisi tyynesti huutanut "Fake news!", olisivat kaikki häätäneet Mikon tiehensä ja elämä olisi palannut normaaliksi. Mutta ei; Anna Liisa synnintunnossaan ei kykene kieltämään Mikon sanoja. Häät Johanneksen kanssa perutaan ja näyttää siltä, että Anna Liisa meneekin Mikolle morsioksi.
Mutta eivät juonenkäänteet tähän lopu. Vihdoin Anna Liisa tekee päätöksen ja ottaa elämänsä suunnan omiin käsiinsä. Hän tunnustaa tekonsa koko juhlaväelle. Anna Liisa on näytelmän lopussa kädet raudoissa mutta sielu kirkkaana.
Tykkäsin, vaikka teksti olikin välillä niin hölmön vanhentunutta, että nauratti. Husson ensiesiintyminen esimerkiksi menee suunnilleen näin:
ANNA LIISA: Husso!
HUSSO: Niin, Hussohan minä olen!
Tämä olisi dialogina heikkoa jopa Kauniissa ja rohkeissa. Kyllä on kökköä. Mutta ei onneksi koko ajan.
Jännänä yksityiskohtana Anna Liisa kuvataan häkellyttävän yksityiskohtaisesti näytelmän ohjeissa oikeaksi Suomi-neidon ihannekuvaksi: "Hän on valkoverinen, solakka nainen, surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea; hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana." Sitä vastoin Johannesta tai Mikkoa ei kuvata sanallakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti