Polanyi pyrkii klassikkoteoksessaan selittämään fasismin nousun taloushistorian avulla. Samalla kirja on eräänlainen kritiikki modernismia vastaan, ja se onkin monella tavalla aiemmin arvioimani Seeing Like a Staten henkinen edeltäjä.
Mutta rikkaus ei tuo automaattisesti mukanaan hyvinvointia. Elämme ehkä suuremmassa materiaalisessa onnessa kuin 70-luvulla, mutta se ei tarkoita, että elämämme olisi parempaa. Ääriesimerkkinä: Jos meillä on tyyppi, joka tienaa joka vuosi 20 000 euroa, hän pystyy suunnittelemaan tulevaisuuttaan, hankkimaan (vuokra)asunnon ja perustamaan vaikka perheen, joskin melko köyhän. Jos taas meillä on tyyppi, joka tienaa joka vuosi joko 60 000 euroa tai 0 euroa, ei hänen tilanteensa olekaan ruusuinen. KESKIMÄÄRIN hän tienaa paljon enemmän kuin aiemmin mainittu henkilö, mutta hänellä on jatkuvasti uhkana se, että kaksi tai kolme kertaa peräkkäin iskeekin nollan euron vuosi. Siksi hänen täytyy säästää aivan hulluna ja olla huolissaan tilanteestaan. Jos näiden tyyppien tilanne yleistetään yhteiskunnalliseksi, niin jälkimmäisessä yhteiskuntatilanteessa ollaan paradoksaalisesti sekä rikkaampia että huonommassa taloudellisessa tilanteessa.
Eikä hyvinvointi ole pelkästään aineellista. Kuinka moni meistä olisi valmis ottamaan vastaan työpaikan, josta tienaa 200 000€ vuodessa, mutta sen hintana täytyisi luopua kaikista merkityksellisistä ihmissuhteista, työ olisi täysin merkityksetöntä sekä henkisesti kuluttavaa ja se veisi kaiken vapaa-ajan? Jotkut ottaisivat tämän diilin, mutta aika harvaa se houkuttaisi.
Mutta jotkut ottavat sen diilin. Sitten ne ajelevat Lambourgineillaan ympäriinsä ja muutenkin leveilevät rahoillaan. Köyhemmän mutta merkityksellisemmän elämän valinneet saattavat tuntea kateuden piston: ehkä sittenkin olisi pitänyt valita rikas mutta merkityksetön elämä. Rikkaus näkyy ulospäin, merkityksettömyys ei.
Kävin Teneriffalla muutama kuukausi sitten. Se on tunnettu turistisaari, mutta siellä on paljon vanhaa maatalouteen perustuvaa kyläelämää jäljellä. Mutta joka vuosi yhä useampi nuori jättää tilat ja lähtee leveämmän leivän perässä aurinkorannalle turisteja palvelemaan. Joku päivä nuoria ei enää riitä tarpeeksi jatkamaan maatilojen hommia, jolloin kyläyhteisöt katoavat. Sen jälkeen Teneriffan asukkaat ovat varmaan keskimäärin rikkaampia kuin nyt, mutta tuskin onnellisempia. He ovat muuttuneet palvelijoiksi, joilla ei ole yhteisöä. He voivat rahoillaan sitten varmaan ostaa isompia telkkareita yksiöihinsä.
Suuri murros ei käy turistisaarien tai 70-luvun tilanteita läpi, koska se on kirjoitettu jo vuonna 1944. Polanyi keskittyy teolliseen vallankumoukseen. 1800-luvulla yhteiskunnat rikastuivat merkittävästi, mutta samalla syntyi valtava köyhälistö. Nämä kaupunkien köyhät olivat kurjempia kuin aikaisemmat maatalousyhteiskunnan köyhät, koska heillä ei ollut minkäänlaista turvaverkkoa - ei materiaalista eikä moraalista.
Markkinatalous on hyvin uusi ilmiö. Ennen 1800-lukua talous ei toiminut markkinoiden voimalla käytännössä missään päin maailmaa. Yleensä ihmiset olivat omavaraisia ja tuottivat vain omaa kotitalouttaan varten. Kaupungeissa on käyty aina kauppaa, mutta silloinkin henkilökohtaiset suhteet kauppiaiden välillä ovat olleet merkittäviä. Hinnat eivät määräytyneet puhtaasti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Markkinoita säädeltiin monimutkaisilla säännöillä ja rituaaleilla, jotka estivät markkinoiden kehittymisen.
Kun siirrytään historialliselle maaseudulle, niin markkinat katoavat käytännössä kokonaan. Ihmisten välisessä kaupassa vastavuoroisuus oli normi, jonkin verran tehtiin yksisuuntaista omaisuuden uudelleenjakoa (esimerkiksi isojen juhlien avulla). Talous oli järjestynyt ihan eri tavalla kuin nykyisin. Sen takia maaseudun köyhyys oli myös ihan erilaista kuin myöhempi kaupunkien köyhälistön kurjuus.
Polanyi kirjoittaa paljon kultakannasta. 1800-luvulla ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen käytettiin nykyajan näkökulmasta järjettömän paljon vaivaa kultakannassa pysymiseen. Valtio valtion perään pyrki ensisijaisesti vakauttamaan valuuttansa kultakantaan, sen sijaan että ne olisivat vaikkapa huolehtineet köyhistään tai jotain muuta vastaavaa.
Kun vapaa markkinatalous uhkasi luoda niin paljon köyhyyttä, että koko yhteiskunnan rakenne alkoi olla vaarassa, syntyi sitä vastaan hyvin spontaanisti yhteiskunnan puolustusmekanismeja. Kehitettiin erilaisia köyhäinapujärjestelmiä, ammattiliittoja jne, joiden avulla vahinkoa yritettiin estää paisumasta. Nämä onnistuivat tavoitteessaan ja yhteiskunnat pysyivät kasassa, mutta ne eivät onnistuneet korjaamaan sosiaalista vahinkoa. Kansallisvaltiot olivat täynnä juurettomia ihmisiä. Tilanne oli otollinen fasismin kaltaiselle aatteelle, joka lupasi merkityksiä.
Fasismi on nyt taakse jäänyttä aikaa, mutta juurettomuus ja merkityksen puute ei ole kadonnut mihinkään. Kultakantaa ei enää ole, mutta onhan meillä toisaalta euro: monien mielestä poliitikot tuntuvat pitävän euron pelastamista tärkeämpänä kuin eurooppalaisten talouksien kunnostamista. Polanyi ei anna kirjassaan ihan hirveästi ratkaisuehdotuksia. Hän pitää tärkeänä oikeutta työhön, ja vieläpä merkitykselliseen työhön. Kirjan sankari on utopistisosialisti Robert Owen, joka edisti 1800-luvulla osuustoimintaa. Polanyi myös toteaa, että jopa hyväntahtoiset instituutiot, kuten hyvinvointivaltio tai ammattiliitot, saattavat pelkän kokonsa ja etäisyytensä vuoksi vaikuttaa uhkaavilta. Polanyi tuntuu kehoittavan siirtämään kaiken toiminnan mahdollisimman lähelle ruohonjuuritasoa.
Kirjan ikä näkyy jonkin verran sitä lukiessa, mutta se ei ole merkittävästi vanhentunut, kuten yritin tässä arviossa osoittaa. Samat voimat vaikuttavat edelleen yhteiskunnassa.
Kommentit
Lähetä kommentti