Siirry pääsisältöön

Ruskeat tytöt (Koko Hubara)

Olen lukenut Hubaralta aiemmin muutamia blogitekstejä, enkä ollut vaikuttunut. Päinvastoin; olen tainnut sanoa, että Hubara ja hänen faninsa aiheuttavat paljon haittaa julkiselle keskustelulle tuomalla Suomeen jenkkien typerää identiteettipolitiikkaa. Mutta jos olin valmis antamaan Epäneutraalille sukupuolioppaalle mahdollisuuden, olen toki valmis antamaan sellaisen myös Ruskeille tytöille.

Kirjan sisältö on varmaan jo monille mediasta tuttu: Hubara kirjoittaa kokemuksia ja ajatuksia siitä, millaista on olla suomalainen useaan vähemmistöön kuuluva nainen (otsikon mukainen "ruskea tyttö"). Hän kirjoittaa mm. arjessa kokemastaan rasismista; rakenteellisista ongelmista; vaikeuksista löytää samaistumisen kohteita mediasta, jonka ihmiskuva on melkein kokonaan valkoinen.

Kirjan alaotsikkona on "tunne-esseitä", ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus sisällöstä. Nämä eivät ole perinteisiä esseitä, jossa yritettäisiin retoriikan ja perusteluiden avulla välittää jokin näkökulma. Jos arvioisin näitä perinteisen esseen kriteerein, niin päätyisin pitämään kirjaa heikkona. Hubara ei oikein perustele väitteitään kunnolla, eikä teksti ole kirjallisesti kovin korkeatasoista. Hubara vaihtaa usein peräkkäisissäkin lauseissa tyyliä: ajatuksenvirranomaisista virkkeistä lyhyisiin, manifestimaisiin lauseisiin, ja siitä feministisen tai antirasistisen teorian selittämiseen. Joskus se toimii tehokeinona, mutta usein äkkikäännökset tiputtivat minut kyydistä. Mutta Ruskeat tytöt ei ole esseekokoelma, vaan tunne-esseitä, joten tämä kritiikki ei olisi ihan reilu.

Tämä ei ole myöskään manifesti, vaikka se toisinaan vaikuttaa vähän sellaiselta. Hubara tuntuu julistavan jotain. Mutta manifestissa yritetään kuitenkin kertoa enemmän tai vähemmän koherentti maailmankuva ja kehoittaa toimintaan. Ruskeat tytöt ei ole manifesti. Se kuvaa kirjailijan tunteita ja kokemuksia, eikä se ole sellaisena johdonmukainen. Kirjan eri esseet ovat ristiriidassa keskenään, mutta toisaalta kenelläpä ei olisi ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia tunteita.

Tämä ei ole elämänkerta, vaikka Hubara kirjoittaa melkein pakonomaisen oloisesti itsestään, elämänsä yksityiskohdista ja omasta identiteetinetsinnästään. Mutta Hubara selvästi ajattelee, että hänen elämänsä detaljit eivät kerro vain hänestä itsestään. Ne ovat ikkuna rodullistetun elämään tai ehkä representaatiota toisille ruskeille tytöille, oli kyse miten yksityiskohtaisista muisteluista tahansa. Ja se onnistuukin tarjoamaan tällaisia ikkunoita aika ajoin. Sain tästä joitain uusia näkökulmia, ja ehkä opin ymmärtämään sellaisia kysymyksiä, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tietoinen.

Nämä ovat siis tunne-esseitä. Minä en vain osaa suhtautua sellaisiin täysin vakavasti. Minulle ne näyttäytyivät rönsyilevinä, poukkoilevina, epäloogisina ja - valittavina. Hubara haluaa varmaan välittää oikeutetun vihaisuuden tunnetta, muttei oikein onnistu. Jatkuva oman kokemuksen märehtiminen ja oman peilikuvan etsiminen on minun näkökulmastani turhauttavaa.

En siis suuresti pitänyt kirjasta, mutta osittain se johtuu tietty siitä, etten ole varsinaisesti kirjan kohdeyleisöä. En tosin ole ihan varma kirjan tarkoitetusta kohdeyleisöstä. Välillä Hubara väittää kirjoittavan toisille rodullistetuille, välillä spesifimmin toisille ruskeille tytöille. Hyvin usein hän kuitenkin selvästi kuvailee kokemuksiaan sellaisille, joilla ei vastaavia kokemuksia ole, ts. valtaväestön edustajille. Jälleen aika poukkoilevaa.

Mutta joka tapauksessa joku 15-vuotias ruskea tyttö varmasti saisi tästä kirjasta ihan erilaisia - ja positiivisempia - kokemuksia kuin minä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muinaissuomalaisten jäljillä (Homo Fennicus & Matka muinaiseen Suomeen)

Usein valitan, että tietokirjat eivät ole tarpeeksi tietopitoisia, vaan niissä on tarpeetonta fiilistelyä, muisteluita kirjoittajan elämästä tai muuta sälää. Tätä ongelmaa ei totisesti ollut Valter Langin kirjassa Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoriaa (SKS 2020, suom. Hannu Oittinen. Alkuteos Läänemeresoome tulemised 2018). Tämä on tiukkaa tietoa alusta loppuun. Homo Fennicus varmasti löytää paikkansa yliopiston kurssikirjastosta, sillä voisin kuvitella tämän sopivan erittäin hyvin arkeologian kurssikirjaksi. Lang aloittaa kertomalla erilaisista teorioista, joita on lähes 200 vuoden aikana esitetty itämerensuomalaisten saapumisesta nykyisille asuinalueilleen. Lang esittelee nämä teoriat aika nopeasti ja siirtyy niitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin hyvin nopeasti, joten jos ei tunne näitä teorioita jo aikaisemmin edes jollain tavalla, niin tämä osuus on aika raskas. Mutta tämä oli oikeastaan kirjan kevyimpiä osuuksia, sillä sitten Lang sukeltaa syvälle arkeol...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä...