Siirry pääsisältöön

Ruskeat tytöt (Koko Hubara)

Olen lukenut Hubaralta aiemmin muutamia blogitekstejä, enkä ollut vaikuttunut. Päinvastoin; olen tainnut sanoa, että Hubara ja hänen faninsa aiheuttavat paljon haittaa julkiselle keskustelulle tuomalla Suomeen jenkkien typerää identiteettipolitiikkaa. Mutta jos olin valmis antamaan Epäneutraalille sukupuolioppaalle mahdollisuuden, olen toki valmis antamaan sellaisen myös Ruskeille tytöille.

Kirjan sisältö on varmaan jo monille mediasta tuttu: Hubara kirjoittaa kokemuksia ja ajatuksia siitä, millaista on olla suomalainen useaan vähemmistöön kuuluva nainen (otsikon mukainen "ruskea tyttö"). Hän kirjoittaa mm. arjessa kokemastaan rasismista; rakenteellisista ongelmista; vaikeuksista löytää samaistumisen kohteita mediasta, jonka ihmiskuva on melkein kokonaan valkoinen.

Kirjan alaotsikkona on "tunne-esseitä", ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus sisällöstä. Nämä eivät ole perinteisiä esseitä, jossa yritettäisiin retoriikan ja perusteluiden avulla välittää jokin näkökulma. Jos arvioisin näitä perinteisen esseen kriteerein, niin päätyisin pitämään kirjaa heikkona. Hubara ei oikein perustele väitteitään kunnolla, eikä teksti ole kirjallisesti kovin korkeatasoista. Hubara vaihtaa usein peräkkäisissäkin lauseissa tyyliä: ajatuksenvirranomaisista virkkeistä lyhyisiin, manifestimaisiin lauseisiin, ja siitä feministisen tai antirasistisen teorian selittämiseen. Joskus se toimii tehokeinona, mutta usein äkkikäännökset tiputtivat minut kyydistä. Mutta Ruskeat tytöt ei ole esseekokoelma, vaan tunne-esseitä, joten tämä kritiikki ei olisi ihan reilu.

Tämä ei ole myöskään manifesti, vaikka se toisinaan vaikuttaa vähän sellaiselta. Hubara tuntuu julistavan jotain. Mutta manifestissa yritetään kuitenkin kertoa enemmän tai vähemmän koherentti maailmankuva ja kehoittaa toimintaan. Ruskeat tytöt ei ole manifesti. Se kuvaa kirjailijan tunteita ja kokemuksia, eikä se ole sellaisena johdonmukainen. Kirjan eri esseet ovat ristiriidassa keskenään, mutta toisaalta kenelläpä ei olisi ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia tunteita.

Tämä ei ole elämänkerta, vaikka Hubara kirjoittaa melkein pakonomaisen oloisesti itsestään, elämänsä yksityiskohdista ja omasta identiteetinetsinnästään. Mutta Hubara selvästi ajattelee, että hänen elämänsä detaljit eivät kerro vain hänestä itsestään. Ne ovat ikkuna rodullistetun elämään tai ehkä representaatiota toisille ruskeille tytöille, oli kyse miten yksityiskohtaisista muisteluista tahansa. Ja se onnistuukin tarjoamaan tällaisia ikkunoita aika ajoin. Sain tästä joitain uusia näkökulmia, ja ehkä opin ymmärtämään sellaisia kysymyksiä, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tietoinen.

Nämä ovat siis tunne-esseitä. Minä en vain osaa suhtautua sellaisiin täysin vakavasti. Minulle ne näyttäytyivät rönsyilevinä, poukkoilevina, epäloogisina ja - valittavina. Hubara haluaa varmaan välittää oikeutetun vihaisuuden tunnetta, muttei oikein onnistu. Jatkuva oman kokemuksen märehtiminen ja oman peilikuvan etsiminen on minun näkökulmastani turhauttavaa.

En siis suuresti pitänyt kirjasta, mutta osittain se johtuu tietty siitä, etten ole varsinaisesti kirjan kohdeyleisöä. En tosin ole ihan varma kirjan tarkoitetusta kohdeyleisöstä. Välillä Hubara väittää kirjoittavan toisille rodullistetuille, välillä spesifimmin toisille ruskeille tytöille. Hyvin usein hän kuitenkin selvästi kuvailee kokemuksiaan sellaisille, joilla ei vastaavia kokemuksia ole, ts. valtaväestön edustajille. Jälleen aika poukkoilevaa.

Mutta joka tapauksessa joku 15-vuotias ruskea tyttö varmasti saisi tästä kirjasta ihan erilaisia - ja positiivisempia - kokemuksia kuin minä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kapitalismi vs kapitalismi (Capitalism, Alone)

"On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", totesi Fredric Jameson. Branco Milanovic on samaa mieltä: kirjassaan Capitalism, Alone: The Future of the System that Rules the World (2019) hän toteaa lähes fukuyamamaisesti, että kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä maan päällä, eikä sille ole odotettavissakaan mitään vaihtoehtoja. Kommunismi on jo mennyttä, ja Milanovic näkee ylipäänsä kommunismin olleen lähinnä pakollinen välivaihe, jonka avulla kolonialisoidut valtiot pystyivät siirtymään kolonialistis-feodalistisesta järjestelmästä kapitalismiin. Tämä on kirjan ensimmäinen hyvä oivallus, mutta ei viimeinen. Mutta vaikka kapitalismi pääsi voitolle, niin kapitalismista on pari erilaista varianttia. Nykyinen kamppailu käydäänkin siitä, kumpi versio pääsee niskan päälle: meille länsimaista tuttu liberaali meritokraattinen kapitalismi, vai uudempi haastaja poliittinen kapitalismi. Selkein ja tutuin esimerkki poliittisesta kapitalismista on Kiina. Tässä jä...

Muinaissuomalaisten jäljillä (Homo Fennicus & Matka muinaiseen Suomeen)

Usein valitan, että tietokirjat eivät ole tarpeeksi tietopitoisia, vaan niissä on tarpeetonta fiilistelyä, muisteluita kirjoittajan elämästä tai muuta sälää. Tätä ongelmaa ei totisesti ollut Valter Langin kirjassa Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoriaa (SKS 2020, suom. Hannu Oittinen. Alkuteos Läänemeresoome tulemised 2018). Tämä on tiukkaa tietoa alusta loppuun. Homo Fennicus varmasti löytää paikkansa yliopiston kurssikirjastosta, sillä voisin kuvitella tämän sopivan erittäin hyvin arkeologian kurssikirjaksi. Lang aloittaa kertomalla erilaisista teorioista, joita on lähes 200 vuoden aikana esitetty itämerensuomalaisten saapumisesta nykyisille asuinalueilleen. Lang esittelee nämä teoriat aika nopeasti ja siirtyy niitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin hyvin nopeasti, joten jos ei tunne näitä teorioita jo aikaisemmin edes jollain tavalla, niin tämä osuus on aika raskas. Mutta tämä oli oikeastaan kirjan kevyimpiä osuuksia, sillä sitten Lang sukeltaa syvälle arkeol...

Päättymätön tiiliskivi

David Foster Wallace olisi täyttänyt 60 vuotta 21.2.2022, mikäli eläisi. Tätä merkkipäivää varten luimme Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä Wallacen postmodernin tiiliskiven Infinite Jest vuodelta 1996. Tero Valkonen suomensi teoksen vuonna 2020 nimellä Päättymätön riemu. Teos on siis selkeästi nuorin lukemistamme kirjoista, mutta 25 vuodessa kirja on saanut aikamoisen kulttimaineen: sitä pidetään yleisesti erittäin vaikeana, joskin myös todella hyvänä teoksena. Sopii siis meidän ryhmällemme kuin valettu! Infinite Jestissä ei ole varsinaisia lukuja, mutta tekstissä on täydenkuun (?) muotoisia merkkejä ja päivämääriä, jotka katkovat tekstiä. Koska näitä ei ole mitenkään numeroitu, käytimme suomennoksessa sivunumeroita hyväksemme. Aikataulussa on lisäksi merkitty lause, joka aloittaa SEURAAVAN osion. Lukuaikataulu löytyy kirjoituksen lopusta. Keskimäärin meillä oli n. 70 sivua luettavaa kerrallaan. Infinite Jestin lukemiseen tuo kuitenkin lisää haastetta se, että tekstissä on alaviitt...