Siirry pääsisältöön

The Road (Cormac McCarthy)

Yritin lukea tämän kirjan jo kerran aiemmin. Otin sen silloin mukaan kesälomamatkalle, mutta jo muutaman sivun luettuani tajusin tehneeni virheen. Tämä kirja ei totisesti sovi hiekkarantalukemiseksi, ei ylipäänsä kesälomalukemiseksi. Se on lohduton, kolkko ja synkeä. Se vaati kylmää ja pimeää vuodenaikaa.

Nyt tammikuussa tartuin siihen uudelleen, kun ilmanala oli sopivampi. The Road kertoo miehestä ja pojasta, jotka kävelevät halki post-apokalyptisen Amerikan talvea pakoon, kohti etelää. He kulkevat tietä pitkin ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen.

Post-apokalyptiset selviytymistarinat ovat parhaimmillaan todella mukaansatempaavia, ja McCarthyn kirja on parhaita lukemiani. Siinä on epätoivoisuutta sekoittuneena inhimillisyyteen. Parasta post-apokalyptisissa tarinoissa on omat kuvitelmat siitä, miten itse selviäisi vastaavassa tilanteessa. Minulla ei tietenkään ole yhtään taitoa, joista olisi mitään hyötyä sähköjen katkettua, mutta juuri siksi on niin kiehtovaa lukea ja kuvitella, mitä yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen selviytyminen vaatisi. Päähenkilö on tätä tarkoitusta varten sopivan pätevä: hän osaa sen verran monia taitoja, että hän on uskottava selviytyjä, muttei kuitenkaan aivan epäinhimillisen taitava McGyver.

Minusta tuntuu, että tämä on niitä kirjoja, joiden vaikutus tuntuu vahvempana, mikäli lukijalla on omia lapsia. Eläytyminen tilanteeseen, jossa joutuu huolehtimaan lapsen selviytymisestä äärimmäisen vihamielisissä olosuhteissa kouraisee tässä elämäntilanteessa vähän syvemmältä.

Ja kyllä tämä kirja osasi kouraista. Välillä ahdisti, välillä syke nousi jännityksestä. Ja koko ajan oli epämääräinen epätoivon tuntu, yhdistyneenä pieneen toivon pilkahdukseen, jota ei uskaltanut hirveän vahvasti pitää yllä, koska pelkäsi sen romuttuvan hetkellä millä hyvänsä.

Kieli on yhtä aikaa hyvin niukkaa että tarpeettoman rikasta. Dialogi koostuu monesti vain muutamista sanoista, mutta kuvauksissa McCarthy käyttää todellisia kahdenkymmenen dollarin sanoja: minulla on varsin hyvä englannin kielen sanavarasto, mutta jouduin tarkistamaan sanoja Wiktionarysta pari tusinaa kertaa. Äärimmäisin esimerkki oli lause "The salitter drying from the earth." Salitter? Ei löydy sanakirjasta. Googlasin sanan, ja löysin blogikirjoituksen, jossa joku oli selvittänyt sen tarkoittaneen samaa kuin "essence of God": "Salitter seems only to have occurred, used in this way, in the writings of Jakob Boehme, a 17th century German Christian mystic".

Jep, ehkä tässä kohtaa ollaan menty vähän liian hifistelyn puolelle sanavaraston suhteen.

Mutta kokonaisuudessaan oli oikein lukemisen arvoinen, ja suosittelen sitä ainakin kaikille post-apokalyptisten tarinoiden ystäville.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version