Yritin lukea tämän kirjan jo kerran aiemmin. Otin sen silloin mukaan kesälomamatkalle, mutta jo muutaman sivun luettuani tajusin tehneeni virheen. Tämä kirja ei totisesti sovi hiekkarantalukemiseksi, ei ylipäänsä kesälomalukemiseksi. Se on lohduton, kolkko ja synkeä. Se vaati kylmää ja pimeää vuodenaikaa.
Nyt tammikuussa tartuin siihen uudelleen, kun ilmanala oli sopivampi. The Road kertoo miehestä ja pojasta, jotka kävelevät halki post-apokalyptisen Amerikan talvea pakoon, kohti etelää. He kulkevat tietä pitkin ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen.
Post-apokalyptiset selviytymistarinat ovat parhaimmillaan todella mukaansatempaavia, ja McCarthyn kirja on parhaita lukemiani. Siinä on epätoivoisuutta sekoittuneena inhimillisyyteen. Parasta post-apokalyptisissa tarinoissa on omat kuvitelmat siitä, miten itse selviäisi vastaavassa tilanteessa. Minulla ei tietenkään ole yhtään taitoa, joista olisi mitään hyötyä sähköjen katkettua, mutta juuri siksi on niin kiehtovaa lukea ja kuvitella, mitä yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen selviytyminen vaatisi. Päähenkilö on tätä tarkoitusta varten sopivan pätevä: hän osaa sen verran monia taitoja, että hän on uskottava selviytyjä, muttei kuitenkaan aivan epäinhimillisen taitava McGyver.
Minusta tuntuu, että tämä on niitä kirjoja, joiden vaikutus tuntuu vahvempana, mikäli lukijalla on omia lapsia. Eläytyminen tilanteeseen, jossa joutuu huolehtimaan lapsen selviytymisestä äärimmäisen vihamielisissä olosuhteissa kouraisee tässä elämäntilanteessa vähän syvemmältä.
Ja kyllä tämä kirja osasi kouraista. Välillä ahdisti, välillä syke nousi jännityksestä. Ja koko ajan oli epämääräinen epätoivon tuntu, yhdistyneenä pieneen toivon pilkahdukseen, jota ei uskaltanut hirveän vahvasti pitää yllä, koska pelkäsi sen romuttuvan hetkellä millä hyvänsä.
Kieli on yhtä aikaa hyvin niukkaa että tarpeettoman rikasta. Dialogi koostuu monesti vain muutamista sanoista, mutta kuvauksissa McCarthy käyttää todellisia kahdenkymmenen dollarin sanoja: minulla on varsin hyvä englannin kielen sanavarasto, mutta jouduin tarkistamaan sanoja Wiktionarysta pari tusinaa kertaa. Äärimmäisin esimerkki oli lause "The salitter drying from the earth." Salitter? Ei löydy sanakirjasta. Googlasin sanan, ja löysin blogikirjoituksen, jossa joku oli selvittänyt sen tarkoittaneen samaa kuin "essence of God": "Salitter seems only to have occurred, used in this way, in the writings of Jakob Boehme, a 17th century German Christian mystic".
Jep, ehkä tässä kohtaa ollaan menty vähän liian hifistelyn puolelle sanavaraston suhteen.
Mutta kokonaisuudessaan oli oikein lukemisen arvoinen, ja suosittelen sitä ainakin kaikille post-apokalyptisten tarinoiden ystäville.
Nyt tammikuussa tartuin siihen uudelleen, kun ilmanala oli sopivampi. The Road kertoo miehestä ja pojasta, jotka kävelevät halki post-apokalyptisen Amerikan talvea pakoon, kohti etelää. He kulkevat tietä pitkin ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen.
Post-apokalyptiset selviytymistarinat ovat parhaimmillaan todella mukaansatempaavia, ja McCarthyn kirja on parhaita lukemiani. Siinä on epätoivoisuutta sekoittuneena inhimillisyyteen. Parasta post-apokalyptisissa tarinoissa on omat kuvitelmat siitä, miten itse selviäisi vastaavassa tilanteessa. Minulla ei tietenkään ole yhtään taitoa, joista olisi mitään hyötyä sähköjen katkettua, mutta juuri siksi on niin kiehtovaa lukea ja kuvitella, mitä yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen selviytyminen vaatisi. Päähenkilö on tätä tarkoitusta varten sopivan pätevä: hän osaa sen verran monia taitoja, että hän on uskottava selviytyjä, muttei kuitenkaan aivan epäinhimillisen taitava McGyver.
Minusta tuntuu, että tämä on niitä kirjoja, joiden vaikutus tuntuu vahvempana, mikäli lukijalla on omia lapsia. Eläytyminen tilanteeseen, jossa joutuu huolehtimaan lapsen selviytymisestä äärimmäisen vihamielisissä olosuhteissa kouraisee tässä elämäntilanteessa vähän syvemmältä.
Ja kyllä tämä kirja osasi kouraista. Välillä ahdisti, välillä syke nousi jännityksestä. Ja koko ajan oli epämääräinen epätoivon tuntu, yhdistyneenä pieneen toivon pilkahdukseen, jota ei uskaltanut hirveän vahvasti pitää yllä, koska pelkäsi sen romuttuvan hetkellä millä hyvänsä.
Kieli on yhtä aikaa hyvin niukkaa että tarpeettoman rikasta. Dialogi koostuu monesti vain muutamista sanoista, mutta kuvauksissa McCarthy käyttää todellisia kahdenkymmenen dollarin sanoja: minulla on varsin hyvä englannin kielen sanavarasto, mutta jouduin tarkistamaan sanoja Wiktionarysta pari tusinaa kertaa. Äärimmäisin esimerkki oli lause "The salitter drying from the earth." Salitter? Ei löydy sanakirjasta. Googlasin sanan, ja löysin blogikirjoituksen, jossa joku oli selvittänyt sen tarkoittaneen samaa kuin "essence of God": "Salitter seems only to have occurred, used in this way, in the writings of Jakob Boehme, a 17th century German Christian mystic".
Jep, ehkä tässä kohtaa ollaan menty vähän liian hifistelyn puolelle sanavaraston suhteen.
Mutta kokonaisuudessaan oli oikein lukemisen arvoinen, ja suosittelen sitä ainakin kaikille post-apokalyptisten tarinoiden ystäville.
Kommentit
Lähetä kommentti