Siirry pääsisältöön

The Road (Cormac McCarthy)

Yritin lukea tämän kirjan jo kerran aiemmin. Otin sen silloin mukaan kesälomamatkalle, mutta jo muutaman sivun luettuani tajusin tehneeni virheen. Tämä kirja ei totisesti sovi hiekkarantalukemiseksi, ei ylipäänsä kesälomalukemiseksi. Se on lohduton, kolkko ja synkeä. Se vaati kylmää ja pimeää vuodenaikaa.

Nyt tammikuussa tartuin siihen uudelleen, kun ilmanala oli sopivampi. The Road kertoo miehestä ja pojasta, jotka kävelevät halki post-apokalyptisen Amerikan talvea pakoon, kohti etelää. He kulkevat tietä pitkin ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen.

Post-apokalyptiset selviytymistarinat ovat parhaimmillaan todella mukaansatempaavia, ja McCarthyn kirja on parhaita lukemiani. Siinä on epätoivoisuutta sekoittuneena inhimillisyyteen. Parasta post-apokalyptisissa tarinoissa on omat kuvitelmat siitä, miten itse selviäisi vastaavassa tilanteessa. Minulla ei tietenkään ole yhtään taitoa, joista olisi mitään hyötyä sähköjen katkettua, mutta juuri siksi on niin kiehtovaa lukea ja kuvitella, mitä yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen selviytyminen vaatisi. Päähenkilö on tätä tarkoitusta varten sopivan pätevä: hän osaa sen verran monia taitoja, että hän on uskottava selviytyjä, muttei kuitenkaan aivan epäinhimillisen taitava McGyver.

Minusta tuntuu, että tämä on niitä kirjoja, joiden vaikutus tuntuu vahvempana, mikäli lukijalla on omia lapsia. Eläytyminen tilanteeseen, jossa joutuu huolehtimaan lapsen selviytymisestä äärimmäisen vihamielisissä olosuhteissa kouraisee tässä elämäntilanteessa vähän syvemmältä.

Ja kyllä tämä kirja osasi kouraista. Välillä ahdisti, välillä syke nousi jännityksestä. Ja koko ajan oli epämääräinen epätoivon tuntu, yhdistyneenä pieneen toivon pilkahdukseen, jota ei uskaltanut hirveän vahvasti pitää yllä, koska pelkäsi sen romuttuvan hetkellä millä hyvänsä.

Kieli on yhtä aikaa hyvin niukkaa että tarpeettoman rikasta. Dialogi koostuu monesti vain muutamista sanoista, mutta kuvauksissa McCarthy käyttää todellisia kahdenkymmenen dollarin sanoja: minulla on varsin hyvä englannin kielen sanavarasto, mutta jouduin tarkistamaan sanoja Wiktionarysta pari tusinaa kertaa. Äärimmäisin esimerkki oli lause "The salitter drying from the earth." Salitter? Ei löydy sanakirjasta. Googlasin sanan, ja löysin blogikirjoituksen, jossa joku oli selvittänyt sen tarkoittaneen samaa kuin "essence of God": "Salitter seems only to have occurred, used in this way, in the writings of Jakob Boehme, a 17th century German Christian mystic".

Jep, ehkä tässä kohtaa ollaan menty vähän liian hifistelyn puolelle sanavaraston suhteen.

Mutta kokonaisuudessaan oli oikein lukemisen arvoinen, ja suosittelen sitä ainakin kaikille post-apokalyptisten tarinoiden ystäville.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo