Loputtomat loiset (Tuomas Aivelo)

Kun kuulen sanan "loinen", ajatellen lähinnä monisoluisia otuksia: matoja, punkkeja, iilimatoja ja sellaisia. Ameebat ehkä tulisivat myös mieleen. Mutta en ole aiemmin ajatellut bakteereja tai viruksia "loisina", joten minulle tuli yllätyksenä, että Aivelon kirja kertoo lähinnä niistä. Näinollen tämä on suurimmaksi osaksi kirja ihmisen tartuntataudeista.

Eikä siinä mitään, se on ihan hyvä kirja tartuntataudeista, mutta silti jotenkin tuli vähän huijattu olo. Halusin lukea monisoluisista loisista, mutta sainkin kirjan, joka on täynnä juttua bakteereista ja viruksista.

Joka tapauksessa kirjassa oli paljon kiinnostavaa, mutta vahvimmin mieleeni jäi pohdinta loisten suojelusta. Jokaisella eläimellä on loisia, jotka ovat erikoistuneet vain tähän eläimeen; esimerkiksi päätäi ja satiainen loisivat ainoastaan ihmistä. Jos jokin eläinlaji siis kuolee sukupuuttoon, vie se mukanaan useita muitakin lajeja, jotka olivat täysin riippuvaisia siitä.

Mutta kun uhanalaisia eläimiä suojellaan, poistetaan niistä usein loiset, jotta pienellä populaatiolla olisi paremmat mahdollisuudet selvitä; loiset kuitenkin jo määritelmän mukaan haittaavat isäntäolentonsa hyvinvointia enemmän tai vähemmän. Mutta onko oikein suojella yhtä lajia tuhoamalla toisia? Miksi loislajin sukupuutto olisi vähemmän paha asia kuin minkään muunkaan?

Toki tuohon voisi sanoa, että loiset ovat sietämättömiä toisten siivellä eläviä hyväksikäyttäjiä, joten ne ovat sen takia vähemmän arvokkaita kuin ei-loiset - mutta tarkemmin ajateltuna rajanveto "loisen" ja "ei-loisen" välillä ei ole lainkaan selvää. Onko panda bambun loinen? Sehän syö pelkästään bambun nuoria lehtiä, eikä sitä ole muuta kuin haittaa bambulle.

Itse asiassa eikö jokainen eläin ole tietyllä tavalla loinen, sillä kaikki ne elävät lopulta kasveja tai toisiaan syömällä, eivätkä itse tuota mitään? Miksi hirviä syövä susi on suojelemisen arvoinen mutta hirven suolimato ei ole? Juuri tällaista intuitiota haastavaa pohdintaa rakastan.

Aivelo kirjoittaa hyviä, tiiviitä lauseita. Tästä huomaa, että Aivelo on kirjoittanut aiheesta blogia, sillä luvut vaikuttavat blogiteksteiltä. Tämä ei ole moite; hyvä blogiteksti on parhaita tapoja välittää tietoa.

Kirjan ainoa miinus on toisto. Loppua kohden tulee aika ajoin samoja asioita joita on jo käsitelty kirjassa aiemminkin. Tämä on aika tyypillinen ongelma kirjoissa, jotka on koostettu blogeista. Kustannustoimittajan pitäisi uskaltaa vaatia kirjoittajalta muokkausta, mutta ei kai nykyisessä kustannusmaailmassa enää tällaisista asioista välitetä.

Mutta kokonaisuutena oikein hyvä, lukemisen arvoinen tietokirja. Ja "trade-offin" suomentaminen "ristiriesaksi" on suuren ylistyksen arvoinen teko.