Eri taiteet reagoivat modernismin jälkeiseen aikaan eri tavoin. Tarinalliset taiteet (kuten kirjallisuus tai elokuva) kokeilivat kaikenlaisia postmoderneja teoksia, mutta ne jäivät kuriositeeteiksi. Muissa taiteissa postmodernismi korvasi vanhan: ei vaikkapa kuvataiteissa voisi enää tehdä nättejä asetelmia epäironisesti, eikä musiikissa voi säveltää enää melodisia jousikvartettoja.
Osmo Tapio Räihälä pohtii tätä kysymystä kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena 2021). Hän osoittaa syyttävän sormen Darmstadtin koulukuntaa päin. Toisen maailmansodan jälkeen Darmstadtissa syntyi tiukan sarjallisen musiikin (joka on 12-sävelaskelisuuden perillinen, mutta vielä ankaramman abstrakti) nimeen vannova porukka, josta tuli hyvin vaikutusvaltainen.
Mutta siinä missä kuvataiteissa nykytaide on suosittua ja Kiasman uusiin näyttelyihin on tunkua, on nykytaidemusiikki jäänyt varsin marginaaliseksi ilmiöksi. Jopa kovan luokan kulttuurikuluttajat pitävät sitä hankalasti lähestyttävänä. Miksi on näin?
Paha kyllä nämä tyypit ajattelivat, että musiikki on sitä merkityksellisempää, mitä vaikeampi sitä on kuunnella. Siksi he tekivät kappaleita, joilla on enintään musiikinhistoriallista arvoa, mutta joita ei oikein kukaan kuuntele huvikseen. Tätä kun jatkui kymmenen vuotta, niin yleisö aika pitkälle hylkäsi uuden musiikin ja kokoontui mieluummin kuuntelemaan vanhaa kunnon klassista.
Räihälä ei sano, että pitäisi palata taaksepäin. Hän säveltää itsekin atonaalista musiikkia, eikä hän näe, että taidemusiikki voisi enää palata tonaalisuuteen. Mutta kaikki atonaalinen musiikki ei ole paperinmakuista sarjallista kakofoniaa. Kuvataide ei enää ole "esittävää", mutta se silti voi herätä vaikka millaisia tunteita ja oivalluksia, abstraktiosta huolimatta (tai juuri sen takia). Samoin nykymusiikki ei enää ole melodista, mutta sen äänet voivat herättää tunteita, kokemuksia ja oivalluksia - kunhan niitä vain lähestyy avoimin mielin.
Eivätkä kaikki pidä kaikesta: emmehän oleta, että kaikki pitäisivät kaikista populaarimusiikin biiseistä. Taidemusiikin kappaleet ovat keskenään yhtä erilaisia kuin black metal ja bileräppi. On ihan ok todeta joistain (tai jopa useimmista!) nykytaidemusiikin teoksista, etteivät ne kosketa itseä - mutta siitä ei tule liian nopeasti päätellä, ettei pidä nykytaidemusiikista ylipäänsä.
Räihälän kirja innosti minut kuuntelemaan kaikenlaista nykytaidemusiikkia. Aloitin helpommasta päästä, Arvo Pärtistä, jota olen muutenkin kuunnellut aika paljon. Pärt on hyvinkin kuunneltavaa musiikkia, oikeastaan vain hänen sinfoniansa ovat hankalampia tapauksia. Kun olin näin päässyt atonaalisuuteen kiinni, tartuin Kaija Saariahoon. Häpeäkseni pitää myöntää, etten ole ikinä aiemmin kuunnellut Saariahoa. Hänen kappaleensa vaativat jo vähän enemmän keskittymistä, mutta ne paljastuivat oikein hienoiksi. Kukapa olisi uskonut, että Suomen kansainvälisesti arvostetuin nykysäveltäjä tekisi hyviä biisejä?!
Sitten olikin vuoro tarttua härkää sarvista ja iskeä 12-säveliseen musiikkiin kiinni. Tämä vaati jo vähän enemmän yrittämistä. Dodekafonia on toisaalta niin atonaalista, että sen kuuntelu ei toimi vaikkapa kirjaa lukiessa, mutta toisaalta se on sen verran mekaanista, ettei sitä jaksa kuunnella kovin pitkään keskittyneesti.
Yritin erilaisia lähestymistapoja, kunnes vihdoin löysin sen oikean: tämähän toimii etätyön taustamusiikkina paremmin kuin hyvin! 12-sävelisyyden toistumattomuus tekee musiikista toisaalta vähän samanlaista äänimassaa kuin vaikka ambient-musiikki, mutta toisin kuin ambient, joka hitaudessaan voi olla vähän unettavaa, niin dodekafonian arvaamattomat sävelkorkeuden ja äänenvoimakkuuden muutokset havahduttavat ja pitävät vireänä. Schönberg varmaan pyörii haudassaan, mutta tosiasiat ovat tosiasioita: 12-sävelinen musiikki toimii parhaimpana muzakina!
Kirjassa oli paljon hyvää pohdintaa ja musiikin historian esittelyä. Harmi kyllä sen keskellä oli kolmisenkymmentä sivua Räihälän omaelämäkertaa, joka ei liittynyt kirjan aiheeseen oikein mitenkään. Elän (luultavasti turhassa) toivossa, että taas joskus kustannustoimittajat ryhtyisivät tekemään työtään kunnolla ja käskisivät kirjailijoita editoimaan teoksistaan pois tällaiset turhat sivupolut.
Kommentit
Lähetä kommentti