Tänä vuonna Worldcon järjestetäänkin aivan poikkeuksellisen myöhään, vasta joulukuussa. Hugo-voittajista ei siis saada tietoa ennen kuin vuoden 2022 ehdokkaita pääsee jo ehdottamaan! Kaikkea se korona teettää.
Olen nyt viidettä kertaa lukenut kaikki Hugo-ehdokasnovellit ja tällä kertaa jopa puolet ehdokasromaaneistakin. Voi olla, että tämä kuitenkin jää viimeiseksi kerraksi vähään aikaan. Kun Hugo-ehdokkaita on lukenut muutaman vuoden ajan, huomaa samojen nimien toistuvan koko ajan ehdokkaina; toisaalta listalta puuttuu kirjoja tai novelleja, joita ainakin itse pitäisin hyvin ansioituneina. Tänä vuonna joka ikinen ehdokasromaanin tekijä on ollut ainakin kerran aiemminkin Hugo-ehdokkaana, mikä tuntuu jo vähän höhlältä.
Tämä samojen nimien toistuminen johtuu osittain Hugo-ehdokasasettelun säännöistä. Jokainen äänestäjä saa laittaa kuusi teosta ehdolle, mutta jokaisella on vain yksi ääni: jos ehdotat viittä kirjaa, jokainen ehdotuksesi on vain 0,2 äänen arvoinen. Jos taas ehdotat vain yhtä, se saa koko äänesi. Näinollen yhtä tiettyä kirjaa tai kirjasarjaa fanittavien ääni painaa enemmän kuin niiden, jotka ovat lukeneet monta hyvää teosta ja tahtovat ehdottaa niitä kaikkia.
Tämän takia osaan jo nyt ennustaa, että ainakin Arkady Martinen Desolation Called Peace, P. Djèlí Clarkin Master of Djinn, Martha Wellsin Fugitive Telemetry ja Seanan McGuiren Across the Green Grass Fields tulevat olemaan ehdolla ensi vuonna. Hitot, osaan nyt jo nimetä muutaman teoksen, jotka ovat aika varmasti ehdolla vuonna 2023! Tämä on vähän puuduttavaa. Ehkä ensi vuonna kokeilen lukea ennemmin vaikka Arthur C. Clarke Awardsin ehdokkaat.
ROMAANIT
Ensimmäinen murhabotti-romaani pääsi hyvin ennalta-arvattavasti Hugo-ehdokkaaksi. Olenkin ehtinyt jo aiemmin kehua Murhabotti-lyhytromaaneja, ja Network Effect jatkaa samalla taatulla linjalla. Murhabotti on edelleen huonolla tuulella, mutta hänen sydämensä on silti kultaa. Seikkailussa on monta osaa, ja tämänkin kirjan olisi voinut jakaa kahteen tai jopa kolmeen osaan. Keskivaiheilla tarina junnaa hetken aikaa paikallaan, mutta yleisesti ottaen kirja on ihan toimiva.
Isoin miinus ovat oikeastaan sivuhenkilöt. Tässä on mukana monia ihmisiä, jotka ovat esiintyneet lyhytromaaneissakin, mutten muistanut heistä ketää paitsi tri Mensahin. Ne ovat tosi persoonattomia, mikä on häkellyttävää ottaen huomioon kuinka persoonallisia ei-ihmiset (Murhabotti, ART, Miki) näissä kirjoissa ovat. Ehdin unohtaa ihmishahmojen nimet jo ennen kuin kirja oli edes lopussa. Se on sitäkin turhauttavampaa, kun Wells tuntuu olettavan, että lukija tietää heti kuka on vaikkapa Overse. Minulla ei ollut mitään hajua, ketkä hahmoista olivat ihan uusia tätä kirjaa varten luotuja ja ketkä olivat olleet mukana ensimmäisestä tarinasta lähtien.
Clarken esikoisromaani Jonathan Strange & herra Norrell julkaistiin vuonna 2005, ja sen jälkeen Clarkesta ei ole paljon kuulunutkaan. Paitsi nyt, kun hänen toinen kirjansa ilmestyi. Kannatti odottaa: Piranesi on niin hyvä, että sen pitäisi ehdottomasti voittaa tänä vuonna.
Kirja alkaa hämmentävästä tilanteesta. Nuori mies nimeltä Piranesi asuu jonkinlaisessa talossa, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Talon kaikki huoneet ovat täynnä patsaita ja sen alla on aina välillä tulviva meri. Piranesin lisäksi talossa on vain yksi henkilö, jota hän kutsuu nimellä Toinen.
Piranesi suhtautuu kaikkeen optimistisesti ja uteliaasti, mutta lukija saa hyvin nopeasti tunteen, että koko tässä kuviossa on jotain todella hämärää. Mutta mitä - sen hidas paljastuminen on kirjan suola.
Tämä on jonkinlaisen trilogian aloituskirja. Kai joskus oli aika, jolloin fantasiaromaaneja kirjoitettiin ihan yksittäisiä kirjojakin, mutta ne ajat ovat ilmeisesti kaukana takanapäin.
Tässä kirjassa parasta on maailmanrakennus. Tarina sijoittuu fantasiamaailmaan, joka perustuu esikolumbiaanisen ajan meso/etelä-Amerikkaan, lähinnä inkavaltakuntaan, vaikka tapahtumapaikka muistuttaakin enemmän Meksikonlahtea. Reteä kapteeni kuljettaa sokaistua poikaa kohti pyhää kaupunkia, jossa tulee pian auringonpimennys. Toinen tarinalinja seuraa tämän pyhän kaupungin ylipappia, joka joutuu poliittisen valtapelin keskelle. Kaupungissa on isoja sosiaalisia jännitteitä ja vanhoja vihanpitoja, vanhojen kiellettyjen uskontojen palvojat alkavat kerätä voimiaan, himoiten kostoa.
Aluksi kirja ärsytti minua, mutta kun se eteni pitemmälle, niin aloin tottua hahmoihin ja jopa pitää heistä. Kirjan pahaenteinen tunnelma kiihtyi mukavasti koko ajan. Vaikka kirja ei ole itsenäinen teos vaan vain ensimmäinen osa trilogiasta, niin olen vähän kahden vaiheilla, aionko jatkaa sarjan parissa. Toisaalta maailma on oikein hyvä; toisaalta olen ehkä saanut jo maistaa sitä tarpeekseni, sillä tämä on sellainen kolmen tähden kirja. Ihan hyvä, mutta se siitä.
N.K. Jemisin: The City We Became
Luin novellin, johon tämä kirja perustui, ja koska se oli vain ihan ok, en jaksanut lukea tätä. Ymmärtääkseni tässä on paljon sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta taistelua ja sen sellaista. Jemisin on ilmeisesti siirtynyt yhä suoremman poliittiseksi, minkä vuoksi jotkut pitivät tätä kirjaa saarnaavana, kun taas toiset ovat pitäneet sitä inspiroivana.
Tamsyn Muir: Harrow The Ninth
Luin Gideon the Ninthin pari vuotta sitten, ja silloin totesin, että sen jatko-osiin en aikaani haaskaa.
Mary Robinette Kowal: The Relentless Moon
Tämä on kolmas osa Lady Astronaut -sarjasta. En ole lukenut sarjan kahta aiempaa osaa, joten tämäkin jäi minulta väliin.
LYHYTROMAANIT
Näistä luin vain kaksi. Tämä kategoria oli tänä vuonna minun mielestäni heikko.
Tämä tarina muistutti, kuinka outo maa Yhdysvallat on: kuinka se on maailman rikkaimpia maita, mutta samalla merkittävä osa sen asukkaista elää kehitysmaata vastaavia olosuhteissa, jatkuvan väkivallan uhan alla. Tarinan nimessä oleva "mellakkavauva" on poika, joka syntyy Rodney King -mellakoiden aikana. Hän kasvaa Los Angelesin ja New Yorkin gangsta-jengien ympäröimänä, eikä tämä ole mikään toiveikas tarina. Se on hyvin yhteiskunnallinen ja kantaaottava, mutta ei silti yksinkertaistava.
Tässä on erikoisia ratkaisuja: aina välillä teksti mainitsee futuristista teknologiaa ("raputankit", "augmentoidut" vanginvartijat, kyberneettiset raajat), vaikka tapahtuma-aika on nykyhetki tai jopa menneisyys. Isoin SF/F- elementti on kirjan toisen päähenkilön, nimihahmon sisko, joka on psionisia voimia. Suuren osan tarinasta hän tuntuu vain tarkkailevan, ja on vähän epäselvää, millaista loppua kohti lyhytromaani on menossa. Kun loppu sitten tulee, se on aika yllättävä ja äkillinen, eikä ehkä ihan minun mieleeni.
Vo selvästi ajatteli tätä kirjaa kirjoittaessaa, etteivät juonen yksityiskohdat ole yhtä tärkeitä kuin tunnelma tai teoksen tunteellinen vaikutus. Moni lukija on varmaan samaa mieltä, mutta minä en ole yksi heistä.
Tunteet ja tunnelma kyllä ovat tässä kunnossa. Tarina kertoo noviisista, joka kohtaa vanhan naisen, joka on ollut nuorempana juuri edesmenneen keisarinnan hovineito. Hän kertoo elämäntarinaansa noviisille, ja se on täynnä hyviä ja huonoja aikoja. Katkeruuden, kostonhimon, yllättävän ystävyyden ja aran rakkauden tunteet tulevat hyvin välitetyksi kirjasta.
Harmi kyllä kirjan juoni oli täynnä aukkoja ja vielä täydempänä lapsellista naiiviutta. Kaikki muut paitsi päähenkilöt ovat täysiä idiootteja, ja keisarinnan kaikki juonet onnistuvat aina, vaikka niissä ei ole oikeasti järjen häivää. Olkoon vain kuinka hyvä tunnelma tahansa, niin ei se riitä paikkaamaan tällaisia puutteita.
Seanan McGuire: Come Tumbling Down
Uusi vuosi, uusi Wayward Children -lyhytromaani. On aika tylsää, että saman sarjan kaikki kirjat äänestetään Hugo-ehdokkaiksi: eivät nämä oikeasti niin hyviä ole. Kun vielä tämä osa ei tuntunut herättävän tutuissani oikein mitään reaktioita, niin en jaksanut lukea tätä.
Nino Cipri: Finna
Jätin väliin. Jonkinlainen rom-com Ikeasta, joka on niin sokkeloinen, että sieltä lipsahtaa toisiin ulottuvuuksiin, tai jotain sellaista. Kuulosti vähän sekavalta eikä kovin innostavalta.
P. Djèlí Clark: Ring Shout
Tässä on ilmeisesti yhdistetty Ku Klux Klan ja lovecraftilainen kauhu. Minulle kuitenkin riitti tänä vuonna yksi lyhytromaani, jossa ruoditaan Yhdysvaltojen rasistista menneisyyttä.
Sarah Gailey: Upright Women Wanted
Viime vuonna totesin lopullisesti, ettei Sarah Gailey ole minua varten: en ole pitänyt yhdestäkään hänen teoksestaan. Siksi jätin tämän suosiolla väliin.
PITKÄT NOVELLIT
A.T. Greenblatt: “Burn, or the Episodic Life of Sam Wells as a Super” https://uncannymagazine.com/article/burn-or-the-episodic-life-of-sam-wells-as-a-super/
Supersankaritarina kirjanpitäjästä, jolla on kyky sytyttää päänsä tuleen. Hän liittyy supertiimiin, mutta hänen elämänsä ei varsinaisesti siitä parane. Sam haluaisi auttaa ihmisiä, mutta hänen supervoimansa ovat melko hyödyttömiä, ja suurin osa ihmisistä suhtautuu superihmisiin melko vihamielisesti. Ihan ok; tämä kelpaisi Astro City-tarinaksi.
Naomi Kritzer : “Monster” http://clarkesworldmagazine.com/kritzer_01_20/
Nainen on matkustanut Kiinan perähikiälle etsimään vanhaa ystäväänsä, joka liittyy jollain tavalla outoihin murhatapauksiin. Samalla hän muistelee nörttiä nuoruuttaan. Näistä takaumista tuli aika vahvasti mieleen Jo Waltonin Among Others: samalla tavalla tässäkin rakkaus scifiin saa nuoren tytön ensin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi, mutta sitten tutustuttaa hänet ystävien piiriin. Tämä ei tehnyt vaikutusta ja scifi-elementitkin olivat aika päälleliimattuja.
Isabel Fall: “Helicopter Story” (Clarkesworld, tammikuu 2020)
Tämä onkin mielenkiintoinen tapaus. Tarinan alkuperäinen nimi on "I Sexually Identify As an Attack Helicopter". Tämä on viittaus nettiläppään: sukupuolen moninaisuutta käsittelevissä keskusteluissa aina joku urpo tulee irvailemaan, että hänen sukupuolensa onkin taisteluhelikopteri. Fall on selvisi ottanut tämän läpän novellinsa lähtökohdaksi: millaisessa tilanteessa joku voisi oikeasti kokea olevansa sukupuoleltaan taisteluhelikopteri? Lopputuloksena on tarina sukupuolen aseistamisesta: tulevaisuudessa kyborgilentäjien aivoja sörkitään niin, että he samaistuvat kokonaisvaltaisesti kulkuneuvoihinsa. Tarina oli ihan hyvä, vaikka se eksyikin turhan usein esseemäisyyden puolelle.
Tämä olisi siis voinut olla ihan ok mutta lopulta aika unohdettava tarina - ellei olisi syntynyt Kohu. Jotkut somekohkaajat, jotka eivät selvästi olleet lukeneet koko tarinaa, päättelivät nimen perusteella, että tämän on oltava transvihamielinen tarina. Tarinan julkaissut Clarkesworld sai vihapostia ja Fall itse jopa tappouhkauksia. Fall joutui tulemaan vastentahtoisesti kaapista ja kertoi itsekin olevansa transsukupuolinen, mutta se ei enää auttanut: someraivo oli jo liian kovaa. Lopulta Clarkesworld päätyi vetämään koko novellin pois sivuiltaan, jotta kohu laantuisi.
Olen ihan tyytyväinen, että tarina on ehdolla: sen voi nähdä solidaarisuuden osoitukseksi Fallia kohtaan. Samalla toki tiedän, että luultavasti aika moni on äänestänyt novellia vain ärsyttääkseen woke-somekohkaajia. Oh well; joskus huonoista motiiveistakin voi ehkä syntyä ihan hyviä asioita?
Aliette de Bodard : “The Inaccessibility of Heaven” https://uncannymagazine.com/article/the-inaccessibility-of-heaven/
Tämä novelli sijoittuu samaan "Dominion of the Fallen" -maailmaan kuin 2018 ehdolla ollut Children of Thorns, Children of Water. De Bodardilla on tapa kirjoittaa yksittäisiä tarinoita samaan maailmaan ilman että ne varsinaisesti liittyvät muuten toisiinsa. Tämä on loistavaa ja toivoisin muiden kirjailijoiden ottavan hänestä mallia: ei tarvitse aina nivoa kaikkia tarinoita samaan kokonaisuuteen! Maailma on iso paikka, siellä on tilaa! Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa!
(Popkulttuuripisteitä kaikille jotka tunnistivat tuon viimeisen lauseen.)
Niin, itse tarinasta: oikein toimiva stoori noidasta, joka tekee vapaaehtoistöitä langenneiden enkelten hyväksi ja saa selville, että joku tai jokin tappaa langenneita enkeleitä brutaalisti. De Bodard on aika epätasainen kirjoittaja, mutta tämä on sieltä paremmasta päästä.
Meg Elison: “The Pill” (kokoelmasta Big Girl)
Lääkefirmat keksivät laihdutuspillerin, joka oikeasti toimii. Suurinkin ylipaino häviää viikossa, tosin noin joka kymmenes käyttäjä kuolee kuurin aiheuttamaan metaboliseen stressiin, mutta eikö se ole ihan ok hinta maksettavaksi hoikkuudesta? Elisonin teksti on toki hyvin epäuskottava, sillä noin vaarallista lääkettä ei tietenkään ikinä hyväksyttäisi käyttöön, mutta satiirissa tällainen sallittakoon. Kirja kuvaa spekulatiivisen fiktion kautta hienosti yhteiskunnan fobiaa lihavuutta kohtaan. Kun loppuratkaisukin on vielä suhteellisen yllättävä, on tämä minun listallani kategorian paras novelli.
Sarah Pinsker: "Two Truths and a Lie" https://www.tor.com/2020/06/17/two-truths-and-a-lie-sarah-pinsker/
Uuskummaa tai kauhua: nainen palaa synnyinkaupunkiinsa koulukaverinsa hautajaisia varten ja tarjoutuu auttamaan vainajan talon tyhjennyksessä. Talosta löytyy videonauhoja vanhasta häiriintyneestä lastenohjelmasta, josta paljastuu yhä oudompia ja oudompia puolia. Ihan jees.
LYHYET NOVELLIT
Rae Carson: “Badass Moms in the Zombie Apocalypse” https://uncannymagazine.com/article/badass-moms-in-the-zombie-apocalypse/
Tämän tarinan nimi kertoo kaiken, mitä siitä pitää tietää. Jos nimi kuulostaa houkuttelevalta, niin luultavasti pidät tästä; jos taas ajattelet nimen perusteella tämän olevan lapsellista pseudo-voimaannuttavaa höttöä, jossa ei ole juuri mitään järkeä, niin, no.
T. Kingfisher : “Metal Like Blood in the Dark” https://uncannymagazine.com/article/metal-like-blood-in-the-dark/
Scifi-versio Hannusta ja Kertusta: tässä on kaksi robottia, jotka yrittävät löytää rakennusaineita tyhjiin imetystä aurinkokunnasta ja päätyvät ilkeän hyönteismäisen avaruusolion vangiksi. Tämä on samalla kasvutarina, satu että kunnon scifitarina: erinomaista.
Yoon Ha Lee: "The Mermaid Astronaut" http://www.beneath-ceaseless-skies.com/audio/bcs-254-the-mermaid-astronaut/
Toinen scifi-versio tunnetusta sadusta: tällä kertaa pienestä merenneidosta. Valtameriplaneetalla on merenneito, joka haaveilee tähdistä, ja jolle avautuu elämänsä tilaisuus, kun avaruuskauppiaat laskeutuvat hänen planeetalleen. Oikein toimiva.
Vina Jie-Min Prasad : “A Guide for Working Breeds” https://www.tor.com/2020/03/17/a-guide-for-working-breeds-vina-jie-min-prasad/
Kevyt, humoristinen ja hyväntuulinen tarina robotista ja hänen robottimentoristaan. Oikein kiva välipala, mutta ei muuta.
Naomi Kritzer: "Little Free Library" https://www.tor.com/2020/04/08/little-free-library-naomi-kritzer/
Tämä oli söpö pikku tarina naisesta, joka jättää kirjoja pihalleen ja alkaa saada niistä hassuja mutta outoja lahjoja vastineeksi. Vähän liiankin söpö minun makuuni.
John Wiswell : “Open House on Haunted Hill” https://www.diabolicalplots.com/dp-fiction-64a-open-house-on-haunted-hill-by-john-wiswell/
Onpa tänä vuonna paljon söpöjä novelleja: tällä kertaa tarina yksinäisestä kummitustalosta, joka haluaa uudet asukkaat.
Näitä arvioita oli viihdyttävä lukea! Ei mitään pliisuilua vaan selvät, perustellut näkökannat. Tänks!
VastaaPoistaOlen pitkälti samaa mieltä, paitsi, että kyllästyin Hugo-ehdokkaiden lukemiseen jo useampi vuosi sitten. Samat ehdokkaat ovat toistuneet jo kautta aikojen, joten jos niiden joukkoon ei kuulu omia suosikkeja tai merkittäviä esiklassikkoja, lukeminen on puurtamista. Periaatteessa en ole innokas lukemaan myöskään sarjojen x-osia. Tämän vuoden suosikkini on Susanna Clarken Piranesi, muut ovat ehdokkaina, koska ovat suosittuja nimiä tällä hetkellä (amerikkalaisten mielestä) IMO. Ehkä jonain päivänä palaan joidenkin näidenkin teosten pariin. Toistaiseksi tyydyn lukemaan menneitä valittuja ehdokkaita.
VastaaPoista