Boccaccio kirjoitti Decameronen joskus 1340- ja 50-lukujen taitteessa, luultavimmin 1348-1353. Kirjassa kolme nuorta miestä ja seitsemän nuorta naista lähtevät mustaa surmaa karkuun Firenzestä Fiesoleen, jossa he viettävät kaksi viikkoa. Joka viikko he viettävät kaksi vapaapäivää, muut kymmenen päivää he kertovat tarinoita. Jokainen nuorista kertoo joka päivä yhden tarinan, joten kirjassa on yhteensä sata tarinaa.
Kirja on suomennettu kolmasti, mutta kunnolla vain kerran:
- ensimmäinen kerta tapahtui 1908 anonyymin kääntäjän toimesta, joka ilmeisesti oli kääntänyt teoksen ruotsinnoksen perusteella. Tämän version jos joku onnistuu löytämään, niin on saanut käsiinsä todellisen harvinaisuuden!
- Joel Lehtonen käänsi teoksen vuonna 1914 nimellä "Novelleja Decameronesta". Lehtonen joutui kustantajan painostuksesta julkaisemaan teoksesta karsitun version - kaikkein siivottomimmat tarinat piti suomennoksesta poistaa! Tämän version voi vapaasti ladata Project Gutenbergistä.
- Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen käänsivät lopulta teoksen lyhentämättömän laitoksen vuonna 1947.
Luimme Decameronen nopeammassa tahdissa kuin aiemmat tiiliskivemme: koko kirja kymmenessä viikossa, yhden päivän tarinat / viikko.
ENSIMMÄINEN PÄIVÄ
Boccaccio ei hirveästi aikaile, vaan kehyskertomus kuvaillaan hyvin nopeasti. Seitsemän nuorta naista kohtaa kirkossa ja puhuu, kuinka olisi korkea aika lähteä ruton runtelemasta kaupungista pois. Hyvä paikkakin on valittu. Ainoa ongelma on miesten puute: eiväthän naisparat pärjäisi yksinään ilman miehiä pitämässä järjestystä! Onneksi paikalle pelmahtaa juuri sopivasti kolme tuttua ja kunnollista miestä, joten homma on sillä selvä.
Fiesolessa lounaan jälkeen nuoret keksivät ruveta kertomaan toisilleen tarinoita, ja siitä alkaa sitten tämä tarinankertomisen perinne. Joka päivä joku toimii kuningattarena/kuninkaana ja määrää, mikä on tarinoiden teema. Ensimmäisenä päivänä ei varsinaista teemaa ole.
Ensimmäinen kertomus (Panfilo): Pyhä Ciappelletto. Oikea synnin ruumiillistuma ripittäytyy kuolinvuoteellaan munkille ja puhuu niin paksua palturia omasta hyveellisyydestään, että munkki liikuttuu ja pitää tämän kuoltua saarnan, jossa ylistää vainajaa esimerkilliseksi. Niin hirviöstä tuleekin pyhimys. Tämä oli hyväntuulinen tarina, jonka teho perustuu ehkä pöyristykseen vanhan synnintekijän häpeilemättömyydestä - mutta samalla se sisältää myös pienen piikin koko pyhimyskulttia kohtaan. Ehkä pyhimykset eivät oikeasti olekaan ihan niin hyviä kuin mitä heistä kuvitellaan?
Toinen kertomus (Neifile): Juutalainen Abraham matkustaa Roomaan. Tässä taas pilkataan kirkkoa oikein olan takaa. Kauppias yrittää vakuuttaa juutalaista ystäväänsä kääntymään kristinuskoon, ja juutalainen päättää lopulta käydä Roomassa katsomassa, kuinka esimerkillisiä kirkon päämiehet ovatkaan. Kauppias kauhistuu: jos juutalainen näkee, millaisia ihmisiä kardinaalit ja paavi oikeasti ovat, ei hän ikimaailmassa ota kastetta vastaan! Loppu on kuitenkin onnellinen.
Kolmas kertomus (Filomena): Meldisedek ja kolme sormusta. Lyhyt tarina juutalaisesta Meldisedekistä, jonka Saladin yrittää saada ansaan, mutta joka sormusvertauksen avulla kiertää kysymyksen siitä, mikä kolmesta abrahamisesta uskonnosta (juutalaisuus, kristinusko ja islam) on se oikea. Keskiaika on selvästi ohi, kun näinkin kulttuurirelativistisia ajatuksia saattoi ajatella.
Neljäs kertomus (Dioneo): Munkki on joutumassa pulaan salakuljetettuaan tytön luostarin, mutta oveluudellaan hän saa irstaan apotin ansaan. Tämä oli jo astetta hävyttömämpi tarina, nykyajan näkökulmasta ehkä vähän eri tavalla kuin 1300-luvulla.
Viides kertomus (Fiammetta): Montferratin markiisitar on niin kaunis, että kuningas haluaa sortua hänen kanssaan aviorikokseen. Ovela markiisitar tarjoaa kuninkaalle aterialla pelkkää kanaa, jonka johdosta kuningas tajuaa sopimattomuutensa. Niin, tämä oli vähän hämärä vertaus. Onneksi tämä oli ainakin lyhyt.
Kuudes kertomus (Emilia): Inkvisition uhriksi joutunut pilkkaa munkkeja näiden ahneudesta ja toteaa näiden hukkuvan keittoon taivaassa, mikäli sanan mukaisesti taivaassa totisesti saa kaikkea satakertaisesti. Jälleen aika lyhyt eikä mitenkään kovin nokkela tarina.
Seitsemäs kertomus (Filostrato): Bergamino ojentaa herra Can de Scalaa äkillisen saituuden puuskasta kertomalla hänelle tarinan Primassosta ja Clunyn apotista. Tarina tarinassa tarinassa! Nyt ollaan jo syvällä. Tarina oli melko unohdettava. Onneksi nämä mitättömimmät tarinat ovat samalla myös lyhyimpiä.
Kahdeksas kertomus (Lauretta): Taiteilija Guiglielmo Borsiere tuskastuu saituriin ja ehdottaa anteliaisuuden maalauttamista palatsin seinään, jotta saituri saisi jotain ennen tuntematonta nähtäväkseen. Tästä löytyy ensimmäinen linkki aiempaan tiiliskiveemme, Jumalaiseen näytelmään: Borsiere mainitaan ohimennen nimeltä Helvetin seitsemännessä piirissä, missä sodomiitit kärsivät tulisateessa (Helvetti XVI, rivi 70).
Yhdeksäs kertomus (Elisa): Kyproksen veltto kuningas saa herätyksen. Tämäkin on niitä lyhyitä mutta vähän tylsiä tarinoita.
Kymmenes kertomus (Pampinea): Rakastunut vanha mestari ojentaa kaunista leskeä, joka pilkkaa hänen rakkauttaan. Muuten tämäkin menisi samaan sarjaan, mutta tämän tarinan alussa Filomena pohdiskelee, kuinka monet naiset haaskaavat älynsä ja keskittyvät vain koreiluun ja kopeuteen. Vaikka tämä ei nyt ole varsinaisesti feminististä, on siinä kuitenkin vähän sellaista palopuheen henkeä mukana.
TOINEN PÄIVÄ
Täällä kertaa tarinoilla on teema. Filomena julisti kuningattarena, että tarinoiden tulee kertoa ihmisistä, jotka vaikeuksien jälkeen ja vastoin odotuksia pääsevät päämääräänsä. Ehkä juuri tämän suhteellisen monimutkaisen teeman vuoksi tarinat ovat täällä kertaa selvästi pitempiä kuin ensimmäisenä päivänä.
Ensimmäinen kertomus (Neifile): Martellino ystävineen haluaa nähdä pyhimyksen ruumiin, ja päästäkseen väkijoukon läpi hän esittää rampaa, joka muka parantuu pyhimyksen ansiosta. Mutta hän jää kiinni ja melkein joutuu hirteen. Väkijoukko ei voi hillitä itseään vaan liioittelee hänen rikoksiaan, minkä ansiosta Martellino onnistui välttämään tuomion. Ihan pätevä aloitustarina.
Toinen kertomus (Filostrato): Rinaldo d'Asti joutuu rosvojen uhriksi, mutta onneksi pääsee kauniin lesken asuntoon lämmittelemään ensin kylpyyn, sitten lesken vuoteeseen. Tämä oli iloluonteinen tarina, ei sinänsä mitään vikaa.
Kolmas kertomus (Pampinea): Tuhlaavaiset enot haaskaavat omaisuutensa kahteen otteeseen ja sisarenpoika Alessandro Englannissa joutuu vähän pulaan. Hän palaa takaisin italiaan apotin matkassa, mutta käykin ilmi, että apotti onkin valepukuinen kuninkaantytär. Kuninkaantytär tietty rakastuu Alessandroon ja he menevät naimisiin.
Neljäs kertomus (Lauretta): Kauppias menettää omaisuutensa ja ryhtyy merirosvoksi, mutta päätyykin itse ryöstetyksi ja vielä haaksirikkoiseksi. Onneksi hän onnistuu tarttumaan arkkuun, joka onkin täynnä jalokiviä. Tässä yllätti, kuinka sujuvasti päähenkilö siirtyi rosvouksen tielle, eikä sitä tunnuttu mitenkään paheksuvan: ihan normaali uranvaihdos, ilmeisesti?
Viides kertomus (Fiammetta): Hevoskauppias mentyä rahansa huijarille ja ryhtyykin pienoisessa yllätyskäänteessä haudanryöstäjäksi. Jälleen hieman yllättävä uranmuutos, johon tarinassa suhtauduttiin aivan huolettomasti. Eniten tässä kertomuksessa minua kuitenkin järkytti kohtaus, jossa riu'ulta pudonnut Andreuccio meni pesemään saastat päältään KAIVOON. Hyvä Luoja, tiedän kyllä ettei mikrobiteoriaa ollut vielä keksitty, mutta silti kai nyt jokaisen pitäisi tajuta, ettei ulostetta ja juomavettä pidä sekoittaa.
Kuudes kertomus (Emilia): Rouva Beribola joutuu autiolla saarelle, jossa vain kauriit ovat seurana. Hänen poikansa pääsee imettäjän kanssa hyvään perheeseen, mutta pelehtii väärän tytön kanssa ja joutuu vankilaan. Lopulta kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Tässä tarinassa oli vähän turhan monta käännettä eikä ihan hirveästi mitään pointtia.
Seitsemäs kertomus (Panfilo): Traagisen kaunis sulttaanin tytär Alatiel sekoittaa jokaisen kohtaamansa miehen päät. Miehet murhaavat toisiaan jatkuvana sarjana saadakseen Alatielin itselleen, ja vaikka prinsessa hetken aina itkee kohtaloaan, niin uusi mies nopeasti aina lepyttää tytön ja saa tämän suorastaan entistä iloisemmaksi. Olen kuullut termin "raiskauskulttuuri", joka ymmärtääkseni viittaa juuri tämänkaltaisiin tarinoihin ja asenteisiin, joissa väkisinmakaaminen nähdään suorastaan iloisena asiana. Huh.
Kahdeksas kertomus (Elisa): Angersin kreiviä syytetään valheellisesti raiskauksesta (ilmeisesti tällä kertaa se onkin paha juttu? Ota tästä nyt selvää) ja hän joutuu lähtemään maanpakoon lastensa kanssa. Kreivi päätyy tallirengiksi, mutta lapset onneksi pääsevät hyviin perheisiin kasvamaan. Lapset menestyvätkin erittäin hyvin, lopussa kreivi saa kunnianpalautuksen.
Yhdeksäs kertomus (Filomena): Kauppias Bernabo lyö vetoa vaimonsa Zinevran uskollisuudesta, mutta joutuu petoksen uhriksi ja kuvittelee Zinevran pettäneen häntä. Täysin kohtuullisesti hän tästä suivaantuneena haluaa tappaa vaimonsa, mutta Zinevra onnistuu pakenemaan. Hän pääsee Aleksandrian sulttaanille töihin mieheksi pukeutuneena. Lopussa Zinevra pääsee kostamaan petollisen vedonlyöjän, joka saakin oikein Grimmin sadut mieleen tulevan kohtalon joutuessaan hunajalla siveltynä paaluun ja hyönteisten syömäksi. Miehelleen Zinevra kuitenkin antaa tuosta noin anteeksi, mikä on suhteellisen yllättävää: kai muistat, että tuo sama äijä oli valmis tapattamaan sinut pelkän epäilyksensä takia?
Kymmenes kertomus (Dioneo): Merirosvo ryöstää kuivakkaan tuomarin vaimon, joka huomaa, että merirosvon kanssa eläminen onkin paljon hauskempaa. Dioneo on saanut ilmeisen pysyvän vapauden kertoa millaisen tarinan haluaa, ja se selvästi tarkoittaa sitä, että hän kertoo pikkutuhmempia juttuja kuin muut. Tässä tarinassa pääosassa onkin kohtaus, jossa vaimo kertoo miehelleen, kuinka ihana on paneskella merirosvon kanssa. Sinänsä tässä on ihan nokkelaa sanailua.
KOLMAS PÄIVÄ
Kuningattarena on nyt Neifile ja tarinoiden teemana on ihmiset, jotka ovat älykkyydellään saaneet jotain haluamaansa tai hankkineet takaisin jotain menettämäänsä.
Tällä kertaa novellit olivat taas lyhyempiä: se on oikein hyvä. Yleisesti ottaen tähän mennessä pisimmät novellit ovat olleet heikompia kuin lyhyemmät, vaikka toisaalta yhden-kahden sivun mittaisetkin tarinat ovat olleet aika heikkoja. Viisi-kuusisivuiset tarinat tuntuvat tähän mennessä olevan parhaita.
Ensimmäinen tarina (Filostrato): Masetto esittää kuuromykkää ja pääsee nunnaluostariin pelehtimään nunnien kanssa. Novellissa on taustaoletuksena nykyajalle vieras ajatus, että mykkä olisi automaattisesti myös tyhmä tai kehitysvammainen. Tämä sama oletushan näkyy myös ainakin englannin kielessä, jossa "dumb" tarkoittaa sekä mykkää että tyhmää.
Toinen tarina (Pampinea): Tallirenki rakastuu palavasti kuningattareen ja esiintyen kuninkaana pääsee tämän vuoteeseen. Viisas kuningas ymmärtää olla tekemättä asiasta numeroa ja tyytyy vain kryptisesti varoittamaan palveluskuntaansa tekemästä samaa toiste, jolloin vain tallirenki ymmärtää hänen sanojensa merkityksen ja ottaa niistä vaarin. Tätä tarinaa voisi käyttää melkein lukion etiikan oppitunnilla havainnollistamaan seurausetiikan johdonmukaista tulkintaa.
Kolmas tarina (Filomena): Naimisissa oleva nainen saa ovelasti höpläytettyä munkin välittämään viestin rakkaudestaan komealle aatelismiehelle. Tämä oli oikein nokkela veijaritarina.
Neljäs tarina (Panfilo): Don Felice-munkki opettaa veli Pucciolle parannuksentekoa. Tämä oli huomattavasti vähemmän nokkela juttu ja huumori perustuu aika pitkälle vahingoniloon. Munkki toimi aika sikamaisesti, mutta tarinassa sentään muistetaan korostaa Puccion kohtuuttomuutta vaimoaan kohtaan, joten kai se... kompensoi kaiken?
Viides tarina (Elisa): Zima pääsee juttelemaan saiturin ihanan vaimon kanssa, mutta tätä onkin kielletty sanomasta sanaakaan. Nokkela Zima keksii puhua molempien vuorosanat ja saa täten välitettyä vaimolle tiedon omasta lemmestään ja saamaan tämän mieleen ajatuksen siitä, ettei Zima ehkä olisikaan hullumpi rakastaja. Ihan hauska tarina.
Kuudes tarina (Fiammetta): Ricciardo saa Catellan kuvittelemaan miehensä pettävän häntä. Catella yrittää huijata miestään mutta päätyykin itse huijatuksi. Tämä oli taas esimerkki näistä pidemmistä tarinoista jotka eivät varsinaisesti parantuneet sillä, että ne olivat niin pitkiä.
Seitsemäs tarina (Emilia): Tedaldo lähtee Firenzestä sydän särkyneenä. Kun hän palaa, hän huomaa yllätyksekseen kaikkien olleen hänen hautajaisissaan. Hänen rakastettunsa mies on syytettynä murhasta, mutta Tedaldo saa epäuskottavan sattuman ansiosta selville todellisen syyllisen. Sen sijaan että hän vain ilmoittaisi olevansa elossa ja tietävänsä oikeat murhaajat, hän pysyy valepuvussa, huijaa entistä rakastettuaan ja pitää veljensäkin surussa tarpeettoman pitkään. En ihan ymmärtänyt Tedaldon toimintaa tässä tarinassa.
Kahdeksas tarina (Lauretta): Apotti himoitsee mustasukkaisen Ferondon vaimoa, joten hän antaa unipulveria Ferondolle ja saa tänään kuvittelemaan olevansa kiirastulessa kymmenen kuukauden ajan! Samalla apotti pelehtii vaimon kanssa, kunnes tämä tulee raskaaksi, joten Ferondon on aika "herätä kuolleista". Näissä kaikissa Decameronen tarinoissa päähenkilöt eivät aina käyttäydy mitenkään kovin eettisesti, mutta tämä veti kyllä jo pohjat.
Yhdeksäs tarina (Neifile): neuvokas alhaissäätyinen Gilette saa kreivin puolisokseen, mutta kreivi on hänelle kylmä ja lähtee sotimaan välttääkseen avioelämän. Ovelasti toisena esiintyen hän saa hankittua itselleen kreivin sormuksen ja kaksospojat, jolloin kreivi tajuaa oman tyhmyytensä ja Giletten rakkauden ja muuttuu kunnon aviomieheksi. Tämä oli nokkela veijaritarina, oikein hauska.
Kymmenes tarina (Dioneo): Rustico opettaa Alibekia ajamaan pirua helvettiin. Tässä on kansantarinan makua: voin kuvitella, kuinka tällaisia rivoja juttuja on kerrottu äijäporukassa jo vuosituhansien ajan.
NELJÄS PÄIVÄ
Kuninkaana on Filostrato, joka määrää tarinoiden teemaksi onnettomasti päättyneen rakkauden.
Outoa kyllä päivä alkaa Boccaccion omalla vuodatuksella, jossa hän vastaa itseään kohtaan esitettyyn kritiikkiin ja kertoo tarinan pojasta, joka ei ollut nähnyt ikinä naisia. Vasta tämän puolustuspuheen jälkeen päästään itse tarinaan. Oli hyvin kummallista, kun kirjailija tulee näin kesken kirjaansa esittämään mielipiteitään, mutta tällaista se on, kun lukee yli 600 vuotta vanhoja kirjoja - niissä ei ollut ihan samoja konventioita kuin nykykirjoissa.
Ensimmäinen tarina (Fiammetta): Kuningas Tancred surmaa tyttärensä Ghismondan rakastajan ja vie tämän sydämen tyttärelleen kultamaljassa. Ghismonda puolestaan täyttää maljan myrkyllä ja juo sen. Ainakin aloitustarina toteutti tehtävänannon aika täysin.
Toinen tarina (Pampinea). Toinen tarina taas on vain teknisesti päivän teeman mukainen: tässä on taas irstas munkki joka himoitsee kaunista mutta tyhmää naista. Hän esiintyy enkeli Gabrielina ja pääsee naisen sänkyyn, mutta jää lopulta kiinni ja joutuu tervaan ja höyheniin kastettuna julkisen nöyryytyksen kohteeksi.
Kolmas tarina (Lauretta): Kolme nuorukaista on rakastunut kolmeen sisarukseen ja he karkaavat yhdessä Kreetalle. Vanhimman sisaruksen miehen lempi kuitenkin hiipuu ja sitten alkaakin tapahtumasarja, jonka lopuksi tämä mies ja yksi sisaruksista kuolee ja kaikki henkiinjääneet outuvat pakenemaan saarelta, kuollen lopulta köyhyydessä.
Neljäs tarina (Elisa): Gerbino on rakastunut Tunisian kuninkaan tyttäreen ja vastoin isänsä käskyä yrittää ryöstää tämän. Prinsessan vartijat kuitenkin mieluummin surmaavat tämän kuin luovuttavat ryöstäjälle. Gerbinokin menettää päänsä lopuksi.
Viides tarina (Filomena): Lisabetta on rakastunut palvelijaan, mutta hänen veljensä saavat rakastavaisten suhteen selville ja surmaavat miehen. Kuollut rakastaja ilmestyy Lisabettalle unessa ja ohjaa hänet ruumiin kätköpaikkaan. Lisabetta ilmeisesti lievää enemmän seonneena irrottaa rakkaansa pään ja laittaa sen kukkaruukkuun. Veljet vievät kukkaruukun pois, mikä saa Lisabettan sekoamaan lopullisesti, kunnes hän kuolee suruun.
Kuudes tarina (Panfilo): Andreuola ja Gabriotto ovat salarakastavaisia. He molemmat näkevät enneunen Gabriotton kuolemasta, ja niin tämä äkisti kuoleekin. Sitten tarinassa selitetään tylsän pitkään ruumiin kuljetuksesta, lopussa tulee vielä vähän tarpeeton kohtaus, jossa tuomari yrittää raiskata Anreuolan, ja lopuksi tyttö menee nunnaluostariin. Tässä ei ollut ihan hirveästi mitään sisältöä.
Seitsemäs tarina (Emilia): Salarakastavaiset tapaavat puutarhassa. Mies näyttää, miten salvianlehdellä voi raikastaa hengityksen - mutta kuoleekin äkisti. Naista syytetään murhasta, mutta hän näytää, mitä tapahtui ja toopena hankaa itse lehteä suuhunsa - ja tietty kuolee itsekin. Salvian juurelta löytyy rupikonna, mikä... tietenkin?... on myrkyttänyt koko pensaan... jotenkin? Onko tässä nyt joku taikausko tai muu vastaava pelissä?
Kahdeksas tarina (Neifile): Lapsuudenrakastavaiset erotetaan, nainen menee naimisiin toisen kanssa. Mies palaa kotikaupunkiinsa ja murtautuu naisen luokse, mutta nainen ei enää rakastakaan häntä. Mies on tästä niin murtunut, että hän lopettaa hengittämisen ja kuolee! Naisen mies yllättäen uskoo naisen tarinan ja tarina vaikuttaa loppuvan heidän kannaltaan ihan hyvin, mutta kuoleman jälkeen naisen rakkaus lapsuudenystävään palaakin täydellä voimallaan takaisin, eikä hän hautajaisissa voi hillitä itseään vaan ryntää arkun luo ja kuolee siihen. Kyllä ihmiset näemmä kuolevat aika herkästi.
Yhdeksäs tarina (Filostrato): ritari aloittaa salasuhteen ystävänsä vaimon kanssa, mutta jää kiinni, minkä johdosta ystävä surmaa ritarin ja syöttää tämän sydämen vaimolleen päivälliseksi. Vaimo hyppää ikkunasta, mikä saa miehen tajuamaan, että ehkei tällainen "tapa kaverisi ja syötä hänen sydämensä vaimolle" ollut ihan kaikkein reiluinta meininkiä, joten hän laskee vaimonsa ja ex-kaverinsa samaan hautaan.
Kymmenes tarina (Dioneo): Tässä on rakastaja, unijuomaa, koronkiskureita ja arkku. Vähän ehkä liikaa käänteitä näin lyhyeen tarinaan.
Lopuksi Filostrato vielä laulaa onnettomasta rakkaudestaan, mikä saa yhden neidoista punastumaan. Draamaa!
VIIDES PÄIVÄ
Kuningattarena toimii Fiammetta, joka edellisen päivän surullisten tarinoiden vastapainoksi määräsi päivän aiheeksi rakkauden, joka päätyy vastoinkäymisten jälkeen voittoon.
Ensimmäinen tarina (Panfilo): Kyproksen kuninkaan poika Kimon on täysi ääliö, kunnes rakkaus Iphigeniaan jalostaa hänestä prinssin. Hän yrittää ryöstää Rodoksen prinssille luvatun rakkaansa, mutta ryöstöyritys menee mönkään ja Kimon päätyy vankilaan. Mutta koska Rodoksen kuningas on itsekin rakastunut toiselle luvattuun naiseen ja tarvitsee apurin omaa morsiamenryöstöään varten, Kimon saa uuden mahdollisuuden, joka tällä kertaa onnistuu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mitä nyt Kyproksella ja Rodoksella alkaa jonkinlaiset taistelut tms, mutta mitäs pienistä.
Toinen tarina (Emilia): Gostanzan rakastettu ryhtyy merirosvoksi saadakseen omaisuutta, mutta hänelle käy huonosti ja hän päätyy vankilaan. Gostanza kuvittelee tämän kuolleen ja yrittää itsekin passiivista itsemurhaa. Se kuitenkin epäonnistuu ja Gostanza päätyy Susaan. Hänen rakastettunsa on samalla päässyt vankilasta tehtyään vaikutuksen sulttaaniin: hän keksi, että jos sulttaanin joukot siirtyvät käyttämään ohuempia jänteitä jousipyssyissään, eivät vastapuolen joukot voi ampua heidän nuoliaan takaisin heitä itseään vastaan. Rakastavaiset kohtaavat, palkitsevat hyväntekijänsä ja palaavat kotiin.
Kolmas tarina (Elisa): Rakastavaisten suvut eivät hyväksy heidän suhdettaan, joten he karkaavat yhdessä. Harmi kyllä matkalla rosvot käyvät heidän kimppuunsa ja he joutuvat eroon toisistaan. Tyttö piileskelee heinäpaalissa, jossa joutuu melkein keihästetyksi: poika nukkuu puussa susia paossa. Lopulta he löytävät taas toisensa.
Neljäs tarina (Filostrato): Tyttö siirtää sänkynsä parvekkeelle vedoten siihen, että hän haluaa kuulla satakielten laulua. Hänen rakastajansa pääsee tällöin kiipeämäään hänen sänkyynsä. Rakastavaiset nukahtavat ja tytön isä löytää parin sängystä, tytön käsi edelleen "satakielestä" kiinni pitäen. Isä on kuitenkin yllättävän ymmärtäväinen ja nuoret voivat mennä naimisiin keskenään.
Viides tarina (Neifile): monimutkaisessa tarinassa on kaunis tyttö ja kaksi kilpakosijaa, joista toinen yrittää ryöstää tytön, mutta lopulta paljastuukin, että hän on todellisuudessa tytön veli. Tuli Star Wars etsimättä mieleen.
Kuudes tarina (Pampinea): Restituta joutuu vangiksi ja kuninkaan haaremiin. Hänen vanha rakastajansa onnistuu pääsemään Restitutan luokse, mutta rakastavaiset jäävät kiinni ja heidät viedään roviolle. Pojan vanhan tuttu kuitenkin pelastaa heidät viime hetkellä.
Seitsemäs tarina (Lauretta): Armeniasta hankittu orja ylenee talon hovimestariksi, mutta rakastuu talon tyttäreen. Heidän lemmiskelyittensä tuloksena tyttö tulee raskaaksi ja synnyttää, jolloin isännälle selviää koko tarina. Orjaa viedään hirtettäväksi, mutta tämän aatelinen isä tunnistaa tämän viime hetkellä. Hyvin samanlainen tarina kuin Pampineankin tarina, siis.
Kahdeksas tarina (Filomena): Mies on rakastunut naiseen saamatta vastarakkautta. Yllättävässä fantasiakäänteessä hän näkee metsässä aaveritarin ja tämän koirat, jotka käyvät naisen kimppuun. Tämäkin nainen oli hyljeksinyt ritarin rakkautta, ja rangaistukseksi julmuudestaan hän joutuu nyt tuonpuoleisessa ritarin tappamaksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mies tekee juonen, jossa kutsuu naisen ja tämän suvun piknikille, jossa kaikki sitten näkevät tämän karmivan aavenäyn. Tästä nainen tajuaa olleensa kauhean julma ja sydämetön miestä kohtaan ja avaa sydämensä tämän rakkaudelle. Tarinan opetus on kai se, että jos joku on ihastunut sinuun, niin silloin pitää ihastua takaisin tai muuten joutuu kuoleman jälkeen koirien raatelemaksi? Ei ehkä ihan kaikkein paras opetus, jos totta puhutaan.
Yhdeksäs tarina (Fiammetta): Metsästyshaukka. Tämä on tähän mennessä ainoa tarinoista, jonka olen lukenut aiemmin: muistaakseni luimme tämän lukion äikäntunnilla. Federigo on rakastunut leskeen ja tuhlaa koko omaisuutensa yrittäessään tehdä tähän vaikutuksen, mutta tämä keskiaikainen Shania Twain ei noin helposti vaikutu. Federigolle jää vain hänen metsästyshaukkansa. Lesken poika on haukan lumoissa, ja kun tämä sairastuu vakavasti, hänen ainoa toiveensa on saada haukka itselleen. Koska leski on epätoivoinen, hän lähtee Federigon luo kysymään, voisiko hän mitenkään saada haukan poikaa ilahduttamaan. Federigolla ei ole mitään tarjottavaa - joten hän pistää haukkansa lihoiksi ja tarjoaa sen leskelle. Federigon uhraus saa lesken ymmärtämään, että tämän rakkaus häneen oli todella syvää. Poika tietty kuoli, mutta kuka sitä muistelemaan.
Kymmenes tarina (Dioneo): Homomies menee kulissien vuoksi naimisiin eikä tyydytä lemmenkipeää vaimoaan. Tämä hankkii rakastajia, joista yksi on hänen luonaan kun mies yllättäen palaa. Rakastaja piiloutuu kanahäkkiin, mutta aasin tallatessa hänen kädelleen hän kiljahtaa ja aviomies löytää hänet. Mies suuttuu, mutta vaimo puolustautuu kipakasti: jos mies ei kerran hoida velvollisuuksiaan, ei hänen pidä moittia vaimoaan ilojen etsimisestä muiden sylistä. Mies leppyy ja lopulta koko kolmikko hyppää yhdessä sänkyyn. Yllättävän moderni loppuratkaisu!
KUUDES PÄIVÄ
Elisa on kuningattarena ja määrää päivän teemaksi ihmiset, jotka ovat antaneet nokkelan tai pistävän vastauksen. Teema tietenkin painottaa hyvin lyhyitä vitsinomaisia anekdootteja, joten tällä kertaa melkein kaikki tarinat ovatkin vain sivun tai parin mittaisia.
Ensimmäinen tarina (Filomena): aatelismies kertoo juttua niin huonosti, että matkalla oleva nainen pyytää päästä pois tarinaratsun selästä, kun se ontuu niin pahasti.
Toinen tarina (Pampinea): Leipurilla on hyvää viiniä ja hän saa ritarin ystävystymään kanssaan. Ritarin palvelija kuitenkin ylittää sopivuuden rajat tullessaan hakemaan viiniä isolla ruukulla.
Kolmas tarina (Lauretta): Piispan ystävä, rietas aatelinen, saa miehen luovuttamaan vaimonsa tämän käyttöön viidestäsadasta kultarahasta, mutta aatelinen huijaa miestä ja antaakin tälle kullattuja hopearahoja. Kun piispa ja aatelinen kulkevat kadulla, piispa vitsailee jollekulle hemaisevalle naiselle, pitääkö tämä hänen ystäväänsä kiinnostavana. Nainen pistää takaisin ja sanoo, että hän ainakin vaatisi oikeaa rahaa.
Neljäs tarina (Neifile): Kokki antaa kurjen toisen jalan rakastetulleen, mutta isännän suuttuessa kokki väittää, että kurjella on vain yksi jalka. He menevät katsomaan yhdessä kurkia, jotka tosiaan nukkuvat yhdellä jalalla, mutta herätessään nostavat toisenkin esiin. Kokki keksii vastata, että isännänkin olisi pitänyt herättää paistiksi tarjottu kurki, niin sen toinen koipi olisi tullut samalla tavalla esiin.
Viides tarina (Panfilo); lainoppinut ja maalari pilkkaavat toisiaan rumasta ulkomuodostaan. Olikohan tässä joku vitsikin mukana?
Kuudes tarina (Fiammetta): "Baroncit ovat vanhinta aatelissukua, sillä Jumala on selvästi vielä harjoitellut heitä luodessaan." Tämä oli ihan nokkela, joskin ilkeä, kasku.
Seitsemäs tarina (Filostrato): Nainen on tehnyt aviorikoksen ja on joutumassa roviolle, mutta pitää nokkelan puolustuspuheen tuomarille. Hän ensin valittaa, että laki on epäoikeudenmukainen koskiessaan vain naisia,. Sitten hän todistaa, että on aina suorittanut aviolliset velvollisuutensa, joten jos hän sen jälkeen vielä jakaa lempeä muillekin, niin keneltä se on muka pois? Yleisö ja tuomari ovat samaa mieltä ja muuttavat lakia siltä istumalta.
Kahdeksas tarina (Emilia): "Jos et kestä nähdä sietämättömiä ihmisiä, vältä peilejä!" Hyvin lyhyt vitsi.
Yhdeksäs tarina (Elisa): Filosofi pilkkaa aatelismiehiä hienovaraisesti kutsumalla hautuumaata näiden kodiksi: yksi tajuaa, että hän tarkoitti, että kaikki oppimattomat ja karkeat ihmiset ovat filosofien näkökulmasta kuolleita. Aika kaukaa haettua.
Kymmenes tarina (Dioneo): Munkki aikoo esittää seurakunnalle pyhäinjäännöstä, mutta veijarit ovatkin vieneet sen ja korvanneet sen hiilillä. Munkki ei häkelly huomatessaan vaihdon vaan alkaa selittää tajutonta Marco Polon matkakuvauksia parodioivaa tarinaa, jossa hän on seikkaillut ihmeellisissä paikoissa ja nähnyt naurettavia pyhäinjäännöksiä. Sitten hän esittelee seurakunnalle hiilet, joiden päällä pyhä Laurentius muka paistettiin! Tämä oli selvästi päivän pisin tarina, mutta myös paras.
Dioneosta tulee kuningas. Päivän alussa kaksi palvelijaa olivat riidelleet siitä, ovatko naiset yleensä uskollisia miehilleen, ja siitä inspiroituneena Dioneo määrää seuraavan päivän tarinoiden kertovan vaimoista, jotka vetävät miehiään nenästä. Kaikki eivät pidä tätä teemaa sopivana, mutta Dioneo pitää päänsä.
SEITSEMÄS PÄIVÄ
Kuninkaanan toimii Dioneo, tarinat kertovat aviomiehiään jallittavista vaimoista. Suurin osa tarinoista ovat aika lyhyitä ja - totta puhuakseni - melko samankaltaisia.
Ensimmäinen tarina (Emilia): rakastaja tulee koputtamaan oveen miehen ollessa paikalla, mutta vaimo saa uskoteltua, että koputtaja on kummitus. Lopussa erikoisesti kertoja mainitsee, että tarinasta on olemassa erilaisia versioita.
Toinen tarina (Filostrato): Taas mies yllättää vaimon ja rakastajan, mutta rakastaja esittää olevansa ostamassa viinitynnyriä. Kun aviomies menee tynnyriin puhdistamaan sitä, rakastaja käy hommiin vaimon kanssa! Tuli kesäteatteriesitykset mieleen tästä lopetuksen farssimaisuudesta.
Kolmas tarina (Elisa): Munkki on vietellyt kummipoikansa vaimon ja esittää olevansa rukoilemassa pojalta matoja pois, kun aviomies yllättäen palaa kotiin kesken päivän. Kirjan hauskin osuus oli munkin logiikka vaimon viettelyssä: ei voi olla väärin maata lapsen kummisedän kanssa, sillä onhan lapsen isä paljon läheisempää sukua pojan kanssa, ja vaimo makaa tämänkin kanssa!
Neljäs tarina (Lauretta): mustasukkainen mies saa vaimonsa kiinni aikeesta pettää tätä ja karkottaa vaimon ulos. Ovela vaimo esittää hypänneensä kaivoon. Miehen tullessa katsomaan hän livahtaa sisään ja aloittaa hirveän mekkalan, väittäen miehen olleen ulkona koko yön juopottelemassa.
Viides tarina (Fiammetta): Mustasukkainen mies esiintyy pappina saadakseen kuulla vaimonsa ripittäytymisen. Vaimo puhuu, kuinka hänellä on suhde papin kanssa, ja miehen vartioidessa seuraavana yönä ovea nainen pelehti rakastajansa kanssa. Lopulta vaimo kertoo, että hän oli huomannut miehen olleen valepuvussa, ja hän oli tarkoittanut miestä itseään puhuessaan papista.
Kuudes tarina (Pampinea): Vaimolla on rakastaja mutta myös kilpakosija. Molemmat tulevat yhtä aikaa maalaistalolle, kuten myös aviomieskin, mutta vaimo saa juonellaan tilanteen vaikuttavan siltä kuin kilpakosija olisi ollut tulossa tappamaan rakastajan jonkin väärinkäsityksen johdosta.
Seitsemäs tarina (Filomena): Palvelija on rakastunut emäntäänsä. Emäntä kutsuu tämän makuukammariinsa, jossa hän kertoo miehelleen palvelijan yrittäneen vietellä tämän. Palvelija luulee jo, että hän on nyt pulassa, mutta kaikki onkin osa emännän juonta: talon isäntä menee puutarhaan, jossa palvelijan piti muka tavata emäntä, jolloin rakastavaiset pääsevät vapaasti piehtaroimaan sängyssä. Sen jälkeen palvelija menee puutarhaan ja väittää vain koetelleensa vaimon uskollisuutta, esittäen menevänsä kertomaan isännälle tämän petollisuudesta.
Kahdeksas tarina (Neifile): Vaimo sitoo langan varpaaseensa viestiäkseen rakanstajansa kanssa, mutta mies huomaa asian. Vaimo onnistuu vaihtamaan paikkaa palvelijattaren kanssa, jolloin mies pieksee ja raastaa hiukset tältä palvelijattarelta. Kun mies sitten hakee vaimon veljet tekemään kunniamurhan tai jotain vastaavaa, he löytävätkin vaimon aivan täydessä kunnossa, jolloin vaimo väittää miehen vain juopottelevan ja käyneen varmaan jonkun rakastajattarensa kimppuun. Veljet suuttuvatkin silloin miehelle ja vaimo pääsee pälkähästä.
Yhdeksäs tarina (Panfilo): Rakastaja haluaa vaimon todistavan olevansa tosissaan, ennen kuin alkaa suhteeseen tämän kanssa, joten ovela vaimo keksii keinoja tappaa miehensä varpushaukka tämän silmien edessä, leikata tältä partatupsu ja vetää jopa hammas suusta. Kaiken tämän jälkeen he vielä keksivät tarinan lumotusta päärynäpuusta, joka luo harhanäkyjä, ja pääsevät siten paneskelemaan aivan miehen silmien edessä.
Kymmenes tarina (Dioneo): Kaksi miestä lupaa, että heistä ensimmäisenä kuollut palaa tuonpuoleisesta kertomaan, millaista siellä on. Toisen kuoltua tämä palaakin kiirastulesta kertomaan, miten häntä rankaistaan. Kummilapsen äidin kanssa makaamisesta ei kuitenkaan ole tullut minkäänlaista rangaistusta.
KAHDEKSAS PÄIVÄ
Lauretta määrää kuningattarena tarinoiden aiheeksi kepposet, joita ihmiset tekevät toisilleen - mikä suurelta osalta tarkoittaa tyhmien ihmisten jymäyttämistä. Muistan joskus hämmästyneeni, kun kuulin, että ennen 1700-lukua käytännössä kaikki huumori oli aina vahingoniloon perustuvaa. Mikään muu tiedonpätkä ei koskaan ole saanut menneisyyttä tuntumasta yhtä paljon vieraalta maalta kuin tämä. Nykyisin pidämme vahingoniloon perustuvia vitsejä aika huonon maun osoituksena, mutta vuosituhannet ihmiset ovat nauraneet vain sille. Se ei kerro ihan hirveän hyvää ihmisistä - mutta toisaalta on lohdullista, että nykymaailmassa olemme ehkä vähän saaneet huumorintajuamme kehitettyä.
Ensimmäinen tarina (Neifile): Nainen vaatii maksua rakastuneelta mieheltä päästääkseen tämän makuukammariinsa: tästä suivaantuneena rakastaja keksii juonen, jolla hän saa nuo rahat takaisin itselleen. Tässä tarinassa sentään ns. paha saa palkkansa ja tämä oli ehkä hauskin tämän päivän jutuista.
Toinen tarina (Panfilo): Täysin samanlainen tarina, jossa pappi makaa naisen kanssa, jättää viittansa pantiksi ja saa sen juonella takaisin.
Kolmas tarina (Elisa): Ensimmäinen "tyhmää Calandinoa jymäytetään" -tarinoista. Calandrino lähtee etsimään näkymättömäksi tekevää kiveä, ja hänen tuttavansa esittävät, etteivät näe tätä - ja sitten kivittävät tätä koko ajan. Kiitti, kaverit.
Neljäs tarina (Emilia): Rovasti yrittää päästä rouvan vuoteeseen. Tämä esittää suostuvansa, mutta vaihtaakin paikkaa ruman palvelijattaren kanssa - ja tuo sitten piispan yllättämään nämä sängystä.
Viides tarina (Filostrato): Kolme nuorukaista vetää tuomarilta housut jalasta tämän istuessa oikeutta. Onpa hauskaa, ilmeisesti. Oli tässä jonkinlainen opetuskin, kun tuomari oli niin epäpätevä, että hänet palkannut podesta ansaitsi näpäytyksen.
Kuudes tarina (Filomena): Calandrinoa huijataan taas, nyt hänen "kaverinsa" ryöstävät tältä sian ja vielä salvukukotkin, kun he jymäyttävät tätä nielemään kitkerän pastillin, joka osoittaa tämän muka valehdelleen.
Seitsemäs tarina (Pampinea): Pitkä kostotarina, jossa julma rouva jättää rakastuneen oppineen pakkaseen odottamaan pelehtiessään samalla rakastajansa kanssa. Oppinut kostaa houkuttelemalla rouvan tornin huipulle auringon polttamaksi ja paarmojen pisteltäväksi. Viitteissä todetaan, että monet tutkijat olettavat tämän tarinan perustuvan jollain tasolla Boccaccion omassa elämässä sattuneeseen kokemukseen. Tämä onkin helppo uskoa: ainakin Rinierin saarnat rouvalle tämän ollessa tornissa kuulostavat juuri sellaiselta, joita petetty rakastaja voisi haaveilla pääsevänsä joskus sanomaan.
Kahdeksas tarina (Fiammetta): Nuorukainen viettelee ystävänsä vaimon, ja kostoksi ystävä saa houkutelluksi miehen arkkuun, jonka kannella sitten raiskaa tämän vaimon. Lopputulemana kaverukset toteavat nyt olevansa tasoissa ja itse asiassa voivansa jakaa vaimotkin tästä eteenpäin. Vaimoilta ei kai ihan hirveästi kysytty, kuulostaako tämä hyvältä idealta?
Yhdeksäs tarina (Lauretta): Calandinoa aiemmin jymäyttäneet Bruno ja Buffalmacco huijaavat nyt pässinpäätä lääkäriä. He väittävät kuuluvansa salaseuraan, jossa he pääsevät lempimään kuningattaria, jotka sitten elättävät heitä. Kun lääkärikin haluaa päästä "kurssaamaan", niin B&B keksivät oudon juonen, jossa lääkärin pitää mennä hautausmaalle odottamaan outoa otusta, mutta heittävät tämän sitten ulostekuoppaan.
Kymmenes tarina (Dioneo): Aatelisena esiintyvä nainen huijaa kauppiaalta kaikki rahat, mutta tämä palaa takaisin muka ison lastin kanssa ja saa naiset ostamaan arvottoman lastinsa tältä isolla rahalla. Tämä oli myös ihan hyvä huijaritarina.
YHDEKSÄS PÄIVÄ
Emilia antoi kuningattarena kaikille luvan kertoa minkä tarinan itse haluaa.
Ensimmäinen tarina (Filomena): Rouva Francesca pääsee eroon kilpakosijoistaan pyytämällä toista esittämään ruumista ja toista kantamaan sen hänen luokseen. Decameronen nuoret kiittelevät Francescan juonen nokkeluutta, mutta itse en tajunnut yhtään, mitä hän sillä tavoitteli. Mitä jos Rinuccio olisi onnistunut tuomaan ruumista esittävän Alessandron rouvan luokse? Mitä sitten olisi tapahtunut? Koko suunnitelmassa ei tuntunut olevan oikein mitään järkeä.
Toinen tarina (Elisa): Vähän samanlainen tarina kuin Dioneon ensimmäisenä päivänä kertoma tarina. Nunna tapailee rakastajaansa ja jää kiinni, mutta abbedissallakin on ollut miesseuraa. Tämä jää hairahduksestaan kiinni kesken nunnan torumisen, sillä hän on vetänyt päähänsä rakastajansa housut päähineensä sijasta.
Kolmas tarina (Filostrato): Taas Calandrino-typerystä kiusataan. Nyt Bruno ja Buffalmacco huijaavat tämän luulemaan olevansa raskaana.
Neljäs tarina (Neifile): Nuori aatelinen lähtee matkalle ja ottaa ystävänsä palvelijakseen. Tämä ryyppää ja uhkapelaa omat ja isäntänsä rahat, mutta ei edes häpeä vaan vielä väittää lopulta isäntänsä varastaneen hänen tavaransa! Tässä tarinassa ei totisesti ollut muuta opetusta kuin "ei kannata luottaa juopottelevaan uhkapeluriin", mikä sinänsä on ehkä ihan hyvä opetus.
Viides tarina (Fiammetta): TAAS Calandrinoa kiusataan. Nyt hän rakastuu prostituoituun, jota hän kuvittelee isäntänsä vaimoksi, ja hänen "kaverinsa" huvittelevat tämän lemmen kustannuksella. Kivoja kavereita nämä. Lopuksi Calandrino saa omalta vaimoltaan turpiin.
Kuudes tarina (Panfilo): Opin Hanneli Seppäseltä aiempien päivien tarinoista puhuttaesssa käsitteen "bed trick", jota tämä tarina edustaa puhdasoppisesti. Tässä on kaksi matkalaista, mies, vaimo ja tytär, ja melkein jokainen eksyy vuoteesta toiseen ja luulee jotain toista toiseksi. Yksi matkalaisista makaa tyttären ja toinen vaimon kanssa, ja mieskin saadaan uskomaan koko jutun olleen vain unissakävelijän sekoilua.
Seitsemäs tarina (Pampinea): Vähän neljännen päivän Panfilon tarinan tapaan tässäkin on enneuni, jota ei kuunnella, mutta tällä kerralla klassisen kreikkalaisen tragedian kaltaisempi. Mies näkee unen, että susi raatelee vaimon metsässä, joten hän pyytää vaimoa välttämään metsää. Juuri siksi vaimo rupeaa epäilemään, että mies hommaa metsässä jotain sopimatonta ja menee ehdoin tahdoin sinne, arvattavin seurauksin.
Kahdeksas tarina (Lauretta): Biondello on ostamassa merinahkiaisia ja puijaa Ciaccoa, väittäen olevansa ostamassa niitä ihan toiselle tyypille, joka on järjestemässä juhlaillalliset. Kun Ciacco menee illalla tämän luokse, hän saakin ihan tavallisen aterian. Kostoksi hän jekuttaa ritarin pieksemään Biondellon. Kai tässä paha sai palkkansa... tai jotain.
Yhdeksäs tarina (Emilia): Kaksi miestä kysyy neuvoa kuningas Salomolta. Toinen kestitsee vieraita, mutta ei tunnu saavan ystäviä: hän saa neuvoksi vain "Rakasta!" Toisella on kuriton vaimo, joka saa neuvoksi "Mene Hanhisillalle!" Kryptiset neuvot ovatkin hyviä: Hanhisillalla matkalaiset näkevät muulinajajan pieksevät muuliaan, jolloin mies tajuaa, että hänenkin pitää hakata vaimoaan, jotta tämä tottelisi. Näin käykin. Siitä toinen ymmärtää Salomon neuvojen olleen hyviä, ja että hän on kestinnyt ihmisiä vain voitonhimo mielessään, mutta ei saa rakkautta ilman että itse rakastaa vieraitaan. Eli miehet: muistakaa hakata tottelemattomia vaimojanne! Kirjassa sanotaan niin!
Kymmenes tarina (Dioneo): Tämä on vähän samanlainen kuin Dioneon kolmannen päivän tarinassa, jossa ajettiin pirua helvettiin. Pappi näyttää, miten nainen muutetaan hevoseksi, mutta kun hän asetti häntää paikalleen, niin aviomies keskeytti koko taian.
KYMMENES PÄIVÄ
Viimeiseksi kuninkaaksi jäi Panfilo. Hän määrää teemaksi jalomielisyyttä tai suurpiirteisyyttä osoittavat tarinat. Nämä ovatkin varsin elädyttäviä ja kohottavia tarinoita kaikki: hyvä lopetus.
Ensimmäinen tarina (Neifile): Ritari työskentelee kuninkaalle, joka palkitsee kehnompia, muttei häntä. Kuningas kuitenkin osoittaa, että palkkioiden puute johtuu vain ritarin huonosta onnesta. En ihan tajua, mitä kuningas tässä sanoo: myöntääkö hän palkitsevansa ihmisiä aivan satunnaisesti? Omituista. Joka tapauksessa lopulta kuningas sitten palkitsee ritarin avokätisesti.
Toinen tarina (Elisa): Rosvopäällikkö ottaa apotin vangiksi, mutta kohteleekin tätä hyvin ja parantaa tämän vatsakivut ja päästää menemään. Tästä liikuttuneena apotti antaa rosvolle melkein kaiken matkaomaisuutensa ja hankkii tälle paavilta armahduksen.
Kolmas tarina (Filostrato): Mies on kateellinen naapurimaan aatelisen Nathanin anteliaisuudesta ja yrittää itsekin olla yhtä antelias, muttei onnistu. Niinpä hän päättääkin tappaa Nathanin, jotta hänen ei tarvitsisi jäädä kakkoseksi. Okei. Joka tapauksessa hän kohtaa Nathanin luullen tätä palvelijaksi ja kertoo murhasuunnitelmistaan, joissa "palvelija" häntä heti auttaa. Kun sitten selviää, että "palvelija" olikin Nathan itse, on mies kuin pölkyllä päähän lyöty tämän vieraanvaraisuuden asteesta: hän halusi aina toteuttaa vieraittensa toiveen, vaikka se tarkoittaisi omaa kuolemaakin! Vähän patologiselta tuokin kuulostaa, jos totta puhutaan.
Neljäs tarina (Lauretta): Nainen haudataan, mutta tämä olikin vain valekuollut. Häntä kaukaa rakastanut ritari tulee onneksi hautakammioon hankkimaan vähän nekrofiilistä lohtua, huomaa naisen olevankin elossa ja hoitaa tämän kuntoon. Ritari sitten järjestää juhlat, joissa toteaa oikeastaan olevansa ihan oikeutettu pitämään naisen itsellään, mutta palauttaa tämän sitten aviomiehelleen.
Viides tarina (Emilia): Nainen vaatii rasittavalta lähentelijältä kukkivan puutarhan tammikuussa päästäkseen tästä eroon. Taikurin avulla lähentelijä kuitenkin onnistuu toteuttamaan tämän toiveen. Nainen ei haluaisi toteuttaa lupaustaan, mutta hänen miehensä vaatii häntä pitämään sanansa. Tästä jaloudesta liikuttuneena lähentelijä luopuu kaikista vaateistaan, eikä taikurikaan pyydä korvausta teoistaan.
Kuudes tarina (Fiammetta): Kuningas rakastuu nuoreen tyttöön palavasti, mutta neuvonantajansa ansiosta hän tulee viime hetkillä järkiinsä eikä ryöstäkään tyttöä vaan päinvastoin toimittaa tämän hyviin naimisiin.
Seitsemäs tarina (Pampinea): Taas kuningas ja nuori tyttö, mutta tällä kertaa rakastunut onkin apteekkarin tytär, joka riutuu rakkaudestaan kuninkaaseen. Kuningas tulee häntä tapaamaan ja toimittaa hänet hyviin naimisiin.
Kahdeksas tarina (Filomena): Monimutkaisessa tarinassa mies rakastuu kaverinsa morsiameen, mutta tämä on niin hyvä kaveri, että antaa morsionsa kaverilleen sänkytempun avulla. Morsian ei pitkään aikaan saa tietää, että hän makaakin aina ihan toisen tyypin kanssa kuin oli kuvitellut: ei varsinaisesti suostumusperustaista seksiä! Kun homma selviää, morsian aluksi mököttää ja menee hakemaan sukulaisiltaan oikeutta, mutta mies selittää sitten koko porukalle, kuinka asiat ovat oikeastaan menneet just hyvin. Tämä ei ihan vakuuta kaikkia, ja niinpä kaveri ajetaan maanpakoon. Ja jos tässä ei ollut käänteitä tarpeeksi, niin vielä loppuun tulee tarpeeton murhatarina, jossa kaikki yrittävät ottaa vuorotellen vastuun murhasta omalle kontolleen.
Yhdeksäs tarina (Panfilo): Torello ottaa yltiömäisen vieraanvaraisesti vastaan valepuvussa liikkuvan Saladinin. Ristiretkellä hän jää vangiksi ja häntä luullaan kuolleeksi. Saladin tunnistaa hänet ja onnistuu taikakeinojen avulla toimittaa Torellon viime hetkellä estämään vaimonsa uudet häät - ja pakkaa samalla valtavan määrän lahjoja mukaan. Tämä oli ihan hauska, jossa itämaisten tarinoiden vaikutus näkyy aika selvästi.
Kymmenes tarina (Dioneo): Rajakreivi menee naimisiin maalaistyttö Griseldan kanssa. Jonkun tajuttoman syyn takia rajakreivi haluaa koetella Griseldan rakkautta ja uskollisuutta aivan superjulmien temppujen avulla: hän pakottaa tytön luovuttamaan pienet lapsensa muka tapettaviksi ja sitten vuosien kuluttua ajaa tämän vielä yhtäkkiä puolialastomana kotoaan ja laittaa tämän siivoamaan talon uusia häitä varten. Siellä rajakreivi sitten paljastaa, ettei häitä olekaan tulossa, vaan "morsio" onkin Griseldan ja varakreivin tytär. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mitä nyt viatonta tyttöä on pidetty sellaiset 12 vuotta luulossa, että hänen miehensä on tapattanut heidän lapsensa ja sitä rataa.
---
AIKATAULU (päivämäärä kertoo, milloin aloitetaan kyseisen osan kommentointi):
16.5. Ensimmäinen päivä (62 s.)
23.5. Toinen päivä (90 s.)
30.5. Kolmas päivä (68 s.)
6.6. Neljäs päivä (58 s.)
13.6. Viides päivä (56 s.)
20.6. Kuudes päivä (30 s.)
27.6. Seitsemäs päivä (46 s.)
4.7. Kahdeksas päivä (66 s.)
11.7. Yhdeksäs päivä (36 s.)
18.7. Kymmenes päivä (67 s.)
Kommentit
Lähetä kommentti