Kulkutauteja ennen koronaa (Kuolemalla on aina syynsä)

Eino Jutikkala: Kuolemalla on aina syynsä (WSOY 1987)

Yhtä aihetta tutkivat historiateokset tulivat muotiin 2000-luvulla: muistan, kuinka äkisti historiahyllyt kirjakaupoissa olivat täynnä suolan tai maailmankaupan tai paperin tai syövän historiaa. Jutikkalan teos kuoleman historiasta tuntuisi sopivan hyvin tähän buumiin - paitsi että se on kirjoitettu jo 1987. Hyvin edellä trendejä!

Kirjan ikä näkyy tietenkin siinä, ettei kirja kykene puhumaan väestönhistoriasta juuri 1960-lukua pidemmälle, mutta myös kielessä. Jutikkala kirjoittaa tyylillä, jota on vaikea kuvata muulla adjektiivilla kuin "vanhanaikainen". Teksti on kyllä hyvää, mutta välillä melko kuivaa.

Parhaat osuudet ovat heti alussa, kun Jutikkala kuvaa antiikin ja keskiajan väestöhistoriaa. Hän purkaa jatkuvasti erilaisia myyttejä väestöhistoriasta (perheet eivät keskiajalla olleet kovin isoja, koska lapsikuolleisuus oli niin suurta; nälkävuosien kuolinluvut eivät johtuneet nälkään kuolemisesta vaan kulkutaudeista). Monesti hän sivu toisensa jälkeen kumoaa erilaisia teorioita jostain väestönmuutoksesta (kuten lapsimäärän laskusta teollistumisen alussa), mutta lopulta ei osaa sanoa, mistä väestönmuutos sitten johtui. Se on hieman turhauttavaa, joskin ihan rehellistä.

Nyt kun koronavirus COVID-19 on levinnyt pandemiaksi, niin mikä olisi mukavampaa kuin lukea kirjaa, jossa kulkutaudit ovat merkittävässä roolissa? Kulkutaudeista kertovat osuudet olivat erinomaisia. Erityisesti kirja käy läpi mustaa surmaa ja isorokkoa, mutta myös etenkin sotajoukkojen mukana kulkeneet pilkkukuume ja punatauti olivat isoja tappajia.

Jutikkala toistaa moneen kertaan, kuinka entusaikojen lyhyt eliniän odote johti hyvin suurella osin järkyttävän suurusta lapsikuolleisuusluvuista. Tämä ei ole uutinen kenellekään yhtään historia lukeneelle, mutta entisaikojen lastenhoitomenetelmät silti pysäyttävät. Pohjanmaalla esimerkiksi oli 1700-luvulla tavallista jättää imeväinen kehtoon koko päiväksi ja laittaa kehotin tulee lehmänsarvi täynnä maitoa, jista nestettä sitten tippuu hitaasti lapsen suuhun. Tosin epäyllättävästi tämä metodi levitti infektioita aivan hulluna. Teollisen vallankumouksen Englannissa taas lapsille saatettiin antaa oopiumia, jotta he pysyisivät rauhallisina koko päivän, kun äiti oli töissä, varsin arvattavin seurauksin.

Loppua kohden kirja muuttuu huomattavasti tylsemmäksi, kun tullaan uudelle ajalle. Jutikkala yrittää seurata koko Euroopan väestötrendejä, mutta sen vuoksi teksti alkaa muuttua listamaiseksi eikä sitä enää lue ilokseen.

Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä teos, joka antaa paljon eväitä historiasta kiinnostuneille. On aina terveellistä lukea kirjoja, jotka muistuttavat, etteivät historian suuret linjat riipu niinkään yksittäisten sotapäälliköiden tai kuninkaiden toimista, vaan sellaisista asioista kuin ilmaston vaihtelusta tai kulkutautien saapumisesta uusille alueille.