William J Bernstein: A Splendid Exchange: How Trade Shaped the World (2008)
I.
Bernsteinin kirja kertoo maailmankaupan historian. Se alkaa Sumerista, eli tarina lähtee todella aivan historian alusta. Sitä voisi kuvitella, ettei 3000-luvulla eaa ollut juurikaan maailmankauppaa, mutta todellisuudessa pronssin valmistus perustui aikamoiseen kauppaverkostoon.
Pronssin valmistukseen tarvitaan kuparia ja tinaa. Kuparia löytyy Lähi-idästä vaikka kuinka, mutta tinaa ei sitten lainkaan. Lähimmät isot tinaesiintymät ovat Englannissa, Cornwallissa. Ja niinpä jo 5000 vuotta sitten oli olemassa monimutkaiset kauppaverkostot koko Euroopan halki, joita pitkin tinaa raahattiin Englannista Lähi-itään.
Kirja päättyy WTO:n Seattlen huippukokoukseen vuonna 1999, eli tässä tosiaan käydään 5000 vuoden historia läpi. Ja kaikki tämä alle 400 sivussa! Kunnianhimon puutteesta ei Bernsteiniä voi haukkua, ja hän selviääkin mahdottoman oloisesta tehtävästä yllättävän hyvin. Totta kai kirjoittajan on pitänyt välillä hypätä satoja tai jopa tuhansia vuosia eteenpäin lukujen välissä, ja väistämättä monia kiinnostavia aikakausia jää käsittelemättä sen tarkemmin, mutta yleisesti ottaen Bernstein valitsee aika hyvin tärkeimmät muutokset maailmankaupassa.
Sanon "yleisesti ottaen", koska muutaman kerran kirja jää kyllä vähän mystisesti junnaamaan johonkin suhteellisen mitättömään tapaukseen. Englannin maaverotuksen muutoksia käydään aivan tarpeettoman yksityiskohtaisesti läpi, puhumattakaan Smoot-Hawley-tariffista.
II.
Ajoittaisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja antoi monta kiinnostavaa näkökulmaa. Sitä lukiessani kauan kärsinyt vaimoni sai jatkuvasti keskeyttää oman kirjansa lukemisen, kun minun oli äkisti pakko jakaa hänen kanssaan jokin erityisen kiinnostava tiedonpätkä. Tiesittekö esimerkiksi, että Herodotuksen mukaan jo foinikialaiset kiersivät Afrikan 600-luvulla eaa? Herodotus itse kuvailee epäilevästi näiden väitettä siitä, että matkan aikana aurinko alkoikin paistaa oikealta ja pohjoisen suunnasta, mutta se juuri tämä osoittaa aika uskottavasti että tyypit olivat todella kiertäneet Afrikan ja käyneet eteläisellä pallonpuoliskolla.
Tai tiesittekö, että ensimmäinen Suezin kanaali rakennettiin myöskin 600-luvulla eaa? Rakentaja oli faarao Nekau II. Kanaali meni vähän eri paikassa kuin nykyinen (se yhdisti Punaisenmeren Niiliin, ei Välimereen) eikä se pysynyt avoinaisena kovinkaan kauaa, sillä Niilin muta tukki sen lopulta. Kanaalia harkittiin useasti uudelleenkaivettavaksi, mutta vasta muslimit tekivät uuden kanaalin 700-luvulla jaa.
Isoin maailmankuvaani muuttanut tiedonpätkä tässä kirjassa liittyi Venetsiaan. Useimmat tietävät, että Venetsia rikastui maustekaupalla, mutta ainakaan minä en ollut jostain syystä ikinä miettinyt, mitä venetsialaiset myivät saadakseen ostettua mausteita. Vastaus oli yllättäen - orjia. Nykyisen Ukrainan ja Kaukasuksen alueilta kaapattiin ihmisiä, jotka myytiin mamelukkien sulttaanikuntaan sotilasorjiksi. Nämä orjat sitten sotivat lähinnä toisia sulttaanikuntia vastaan, mutta toki välillä kristityt kuningaskunnat ja ristiretkeläiset saivat osansa.
III.
Maustekauppa ylipäänsä oli valtava juttu, vaikkakin hieman järjetön. Euroopassa himoittiin ennen kaikkea mausteneilikkaa, muskottipähkinää ja muskottikukkaa. Näitä mausteita saatiin vain muutamilta piskuisilta saarilta, jotka sijaitsevat nykyisessä Indonesiassa. Olisi sitä ollut helpomminkin hankittavia mausteita - mutta juuri näiden mausteiden äärimmäisen harvinaisuuden ja kalliin hinnan vuoksi ne olivat niin himoittuja. Muskottipähkinällä maustetun ruoan tarjoaminen oli keskiajan kerskakulutusta, se oli todellinen Veblenin hyödyke: himoittu juuri hintansa vuoksi.
Maustekauppa oli 800 vuotta muslimien käsissä, mutta sitten Portugali onnistui Vasco da Gaman retken jälkeen saamaan näppinsä mukaan kauppaan. Suhteellisen brutaaleilla ja häikäilemättömillä keinoilla portugalilaiset nappasivat itselleen monia tärkeitä satamia ja kauppapaikkoja. Nyt mauste alkoi toden teolla virrata.
Kirjassa kuvataan laivamatkojen karua todellisuutta aika paljonkin. Merimiehen elämä oli ankeaa: matkat Maustesaarille kestivät helposti koko vuoden, sitten piti odottaa monsuunin kääntymistä, ja taas vuosi takaisin. Aika harva alunperin matkaan lähteneistä pääsi ikinä takaisin kotisatamaan: jos ei keripukki ja aliravitsemus vienyt, niin malaria viimeistään.
Hollannin kauppakomppania tuli seuraavaksi jaolle ja työnsi portugalilaisia pois. Hollanti onnistui nousemaan merenkulun maailmanmahdiksi hyvän taloudenpidon ansiosta. Hollantilaiset laivanvarustajat hankkivat maineen, että he maksoivat aina velkansa, kuin Lannisterit konsanaan. Siksi Hollannissa oli helppo saada luottoa, ja sen vuoksi laivoja saatettiin rakentaa huomattavia määriä. Hollantilaiset osasivat myös jakaa riskejä: ihan kuin Alastalon salissa joka laivalla oli monta varustajaa, joista jokainen omisti esimerkiksi 1/16-osan laivasta. Vaikka yksi laiva uppoaisi, ei se olisi kenellekään täydellinen katastrofi.
IV.
Myös Englannilla oli Itä-Intian kauppakomppania, mutta se ei ikinä onnistunut murtautumaan kunnolla maustemarkkinoille ja se jäikin aika surkeaksi koko 1600-luvun ajan. 1700-luvulla englantilaiset alkoivat kuitenkin keskittyä puuvillan, sokerin ja teen myyntiin, ja se olikin oikea veto. Muskottipähkinää kasvatettiin jo niin valtavissa mitoissa, ettei se enää hirveästi kiinnostanut ylellisyystuotteena, vaan se alkoi muuttua yhdeksi mausteeksi toisten joukossa. Tee sitä vastoin oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Puuvilla oli aina ollut ylellisyyttä, mutta nyt sitä voitiin myydä isommalle joukolle kuin ennen. Ja sokerille on tietysti aina markkinansa.
Raa'an puuvillan kuljetus Englantiin ei ollut yhtä kannattavaa kuin puuvillavaatteiden, joten 1700-luvulla Intia hyötyi suuresti englantilaisten kaupasta: tekstiilien kysyntä kasvoi valtavasti, joten kauppa kannatti. 1800-luvulla kehruu-Jennyn jälkeen tilanne muuttui: nyt kannattikin raahata puuvilla Englantiin, tehdä siitä kangasta tehtaissa - ja myydä kangas Intiassa halvemmalla kuin mitä perinteiset tekstiilityöntekijät pystyivät sitä valmistamaan. Tämä oli valtava taloudellinen katastrofi Intiassa ja se syöksi koko alueen kurjuuteen.
Sitten tulevat 1800-luvun muut ihanuudet: orjakauppa ja oopiumikauppa. Kolmiokaupasta ei ole tässä kirjassa juuri uutta, mutta oopiumista Bernstein toteaa, että sen haitallisuutta ja käytön yleisyyttä on myöhemmin vahvasti liioiteltu. Kiinalaisista varsin harva lopulta käytti oopiumia, ja heistäkin suurin osa ns. viihdekäytössä: hyvin harva oli niin pahassa oopiumikoukussa, että se alkaisi vaikuttaa elämänhallintaan.
Yksi hyvin pienimuotoinen - mutta kiinnostava sinänsä - kauppatavara 1800-luvulla oli jää. Joku tajusi, että laivalastillinen jäätä sulaa itse asiassa tosi hitaasti: jopa niin hitaasti, että sitä voi kuljettaa Pohjois-Amerikasta Intiaan saakka! Tämä siis ilman mitään jäähdytyslaitteita. Jääkauppa oli aikansa sensaatio, mutta se jäi lyhytikäiseksi: 1830-60-luvut olivat jääkaupan kulta-aikaa, sitten mekaaniset jäädytyslaitteet keksittiin ja jo 1878 Kalkutassa oli oma jäätehdas.
V.
1900-luvun osalta Berenstein keskittyy kuvailemaan erilaisia tulli- ja tariffijärjestelmiä ja niiden purkamista. Vaikka tullit ja tariffit vähentävät selvästi kansainvälistä kauppaa ja nostavat monien tuotteiden hintaa, ne lopulta vaikuttivat koko maailmantalouteen yllättävän vähän: kansainvälisen kaupan volyymi on aina ollut varsin pieni osa taloutta. Jos tullit nousevat, kotimainen tuotanto siirtyy tuottamaan tavaraa kotimarkkinoille viennin ja tuonnin vähentyessä, jolloin talous hieman kärsii, mutta lopulta varsin vähän. Pienikin kasvu on kuitenkin hyödyllistä, joten markkinoiden vapautumisella on positiivisia vaikutuksia.
Ei kuitenkaan yksinomaan positiivisia: aina, kun markkinoita avataan, joku ryhmä yleensä myös häviää. Berenstein viittaa moneen kertaan Stolper-Samuelsonin teoreemaan, joka olettaa kaksi resurssia: työvoiman ja pääoman (maan). Se, kumpi näistä on hankalemmin hyödynnettävissä tai vähäisempää, tulee kärsimään, mikäli kauppa lisääntyy. Jos siis maassa on vain vähän työvoimaa mutta paljon pääomaa / maata , kansainvälisen kaupan lisääntyessä pääoman tuotto kasvaa reippaasti, mutta työvoiman kannattavuus puolestaan suhteellisesti laskee, mikä johtaa työväestön aseman absoluuttiseen heikkenemiseen. Jos valtiolla on siis paljon maata mutta vähän väkeä, viljatullien poistaminen johtaa maan arvon nousuun ja maanomistajien vaurastumiseen viljanviennin lisääntyessä, mutta työväestö ei hyödy tästä vauraudesta: päinvastoin viljan hinnan nousun johdosta heidän asemansa heikkenee. Jos taas maata on vähän mutta työvoimaa paljon, työvoima hyötyy viljan tuonnista, mutta maanomistajat kärsivät.
Siksi vapaa kauppa ei hyödytä kaikkia: nousuvesi ei nosta kaikkia veneitä, toisin kuin reaganismissa väitettiin. Berensteinin kirjan jatkuva teema onkin vapaakaupan vastustaminen halki vuosisatojen: aina, kun kauppaa yritettiin jollain tavalla vapauttaa, aiheutti se vastustusta. Oli kyse sitten tullimuureista tai kiltajärjestelmästä, aina löytyi ryhmä joka päätteli vapaamman kaupan haittaavan heidän etujaan - ja yleensä he olivatkin oikeassa. Splendid Exchange ei olekaan varsinainen vapaakaupan ylistys: se muistuttaa joka käänteessä, että kaupankäynnissä on myös häviäjiä, eivätkä nämä yleensä ole ne kauppaa käyvät henkilöt.
Kokonaisuudessaan hyvin viihdyttävä ja lukemisen arvoinen kirja.
I.
Bernsteinin kirja kertoo maailmankaupan historian. Se alkaa Sumerista, eli tarina lähtee todella aivan historian alusta. Sitä voisi kuvitella, ettei 3000-luvulla eaa ollut juurikaan maailmankauppaa, mutta todellisuudessa pronssin valmistus perustui aikamoiseen kauppaverkostoon.
Pronssin valmistukseen tarvitaan kuparia ja tinaa. Kuparia löytyy Lähi-idästä vaikka kuinka, mutta tinaa ei sitten lainkaan. Lähimmät isot tinaesiintymät ovat Englannissa, Cornwallissa. Ja niinpä jo 5000 vuotta sitten oli olemassa monimutkaiset kauppaverkostot koko Euroopan halki, joita pitkin tinaa raahattiin Englannista Lähi-itään.
Kirja päättyy WTO:n Seattlen huippukokoukseen vuonna 1999, eli tässä tosiaan käydään 5000 vuoden historia läpi. Ja kaikki tämä alle 400 sivussa! Kunnianhimon puutteesta ei Bernsteiniä voi haukkua, ja hän selviääkin mahdottoman oloisesta tehtävästä yllättävän hyvin. Totta kai kirjoittajan on pitänyt välillä hypätä satoja tai jopa tuhansia vuosia eteenpäin lukujen välissä, ja väistämättä monia kiinnostavia aikakausia jää käsittelemättä sen tarkemmin, mutta yleisesti ottaen Bernstein valitsee aika hyvin tärkeimmät muutokset maailmankaupassa.
Sanon "yleisesti ottaen", koska muutaman kerran kirja jää kyllä vähän mystisesti junnaamaan johonkin suhteellisen mitättömään tapaukseen. Englannin maaverotuksen muutoksia käydään aivan tarpeettoman yksityiskohtaisesti läpi, puhumattakaan Smoot-Hawley-tariffista.
II.
Ajoittaisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja antoi monta kiinnostavaa näkökulmaa. Sitä lukiessani kauan kärsinyt vaimoni sai jatkuvasti keskeyttää oman kirjansa lukemisen, kun minun oli äkisti pakko jakaa hänen kanssaan jokin erityisen kiinnostava tiedonpätkä. Tiesittekö esimerkiksi, että Herodotuksen mukaan jo foinikialaiset kiersivät Afrikan 600-luvulla eaa? Herodotus itse kuvailee epäilevästi näiden väitettä siitä, että matkan aikana aurinko alkoikin paistaa oikealta ja pohjoisen suunnasta, mutta se juuri tämä osoittaa aika uskottavasti että tyypit olivat todella kiertäneet Afrikan ja käyneet eteläisellä pallonpuoliskolla.
Tai tiesittekö, että ensimmäinen Suezin kanaali rakennettiin myöskin 600-luvulla eaa? Rakentaja oli faarao Nekau II. Kanaali meni vähän eri paikassa kuin nykyinen (se yhdisti Punaisenmeren Niiliin, ei Välimereen) eikä se pysynyt avoinaisena kovinkaan kauaa, sillä Niilin muta tukki sen lopulta. Kanaalia harkittiin useasti uudelleenkaivettavaksi, mutta vasta muslimit tekivät uuden kanaalin 700-luvulla jaa.
Isoin maailmankuvaani muuttanut tiedonpätkä tässä kirjassa liittyi Venetsiaan. Useimmat tietävät, että Venetsia rikastui maustekaupalla, mutta ainakaan minä en ollut jostain syystä ikinä miettinyt, mitä venetsialaiset myivät saadakseen ostettua mausteita. Vastaus oli yllättäen - orjia. Nykyisen Ukrainan ja Kaukasuksen alueilta kaapattiin ihmisiä, jotka myytiin mamelukkien sulttaanikuntaan sotilasorjiksi. Nämä orjat sitten sotivat lähinnä toisia sulttaanikuntia vastaan, mutta toki välillä kristityt kuningaskunnat ja ristiretkeläiset saivat osansa.
III.
Maustekauppa ylipäänsä oli valtava juttu, vaikkakin hieman järjetön. Euroopassa himoittiin ennen kaikkea mausteneilikkaa, muskottipähkinää ja muskottikukkaa. Näitä mausteita saatiin vain muutamilta piskuisilta saarilta, jotka sijaitsevat nykyisessä Indonesiassa. Olisi sitä ollut helpomminkin hankittavia mausteita - mutta juuri näiden mausteiden äärimmäisen harvinaisuuden ja kalliin hinnan vuoksi ne olivat niin himoittuja. Muskottipähkinällä maustetun ruoan tarjoaminen oli keskiajan kerskakulutusta, se oli todellinen Veblenin hyödyke: himoittu juuri hintansa vuoksi.
Maustekauppa oli 800 vuotta muslimien käsissä, mutta sitten Portugali onnistui Vasco da Gaman retken jälkeen saamaan näppinsä mukaan kauppaan. Suhteellisen brutaaleilla ja häikäilemättömillä keinoilla portugalilaiset nappasivat itselleen monia tärkeitä satamia ja kauppapaikkoja. Nyt mauste alkoi toden teolla virrata.
Kirjassa kuvataan laivamatkojen karua todellisuutta aika paljonkin. Merimiehen elämä oli ankeaa: matkat Maustesaarille kestivät helposti koko vuoden, sitten piti odottaa monsuunin kääntymistä, ja taas vuosi takaisin. Aika harva alunperin matkaan lähteneistä pääsi ikinä takaisin kotisatamaan: jos ei keripukki ja aliravitsemus vienyt, niin malaria viimeistään.
Hollannin kauppakomppania tuli seuraavaksi jaolle ja työnsi portugalilaisia pois. Hollanti onnistui nousemaan merenkulun maailmanmahdiksi hyvän taloudenpidon ansiosta. Hollantilaiset laivanvarustajat hankkivat maineen, että he maksoivat aina velkansa, kuin Lannisterit konsanaan. Siksi Hollannissa oli helppo saada luottoa, ja sen vuoksi laivoja saatettiin rakentaa huomattavia määriä. Hollantilaiset osasivat myös jakaa riskejä: ihan kuin Alastalon salissa joka laivalla oli monta varustajaa, joista jokainen omisti esimerkiksi 1/16-osan laivasta. Vaikka yksi laiva uppoaisi, ei se olisi kenellekään täydellinen katastrofi.
IV.
Myös Englannilla oli Itä-Intian kauppakomppania, mutta se ei ikinä onnistunut murtautumaan kunnolla maustemarkkinoille ja se jäikin aika surkeaksi koko 1600-luvun ajan. 1700-luvulla englantilaiset alkoivat kuitenkin keskittyä puuvillan, sokerin ja teen myyntiin, ja se olikin oikea veto. Muskottipähkinää kasvatettiin jo niin valtavissa mitoissa, ettei se enää hirveästi kiinnostanut ylellisyystuotteena, vaan se alkoi muuttua yhdeksi mausteeksi toisten joukossa. Tee sitä vastoin oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Puuvilla oli aina ollut ylellisyyttä, mutta nyt sitä voitiin myydä isommalle joukolle kuin ennen. Ja sokerille on tietysti aina markkinansa.
Raa'an puuvillan kuljetus Englantiin ei ollut yhtä kannattavaa kuin puuvillavaatteiden, joten 1700-luvulla Intia hyötyi suuresti englantilaisten kaupasta: tekstiilien kysyntä kasvoi valtavasti, joten kauppa kannatti. 1800-luvulla kehruu-Jennyn jälkeen tilanne muuttui: nyt kannattikin raahata puuvilla Englantiin, tehdä siitä kangasta tehtaissa - ja myydä kangas Intiassa halvemmalla kuin mitä perinteiset tekstiilityöntekijät pystyivät sitä valmistamaan. Tämä oli valtava taloudellinen katastrofi Intiassa ja se syöksi koko alueen kurjuuteen.
Sitten tulevat 1800-luvun muut ihanuudet: orjakauppa ja oopiumikauppa. Kolmiokaupasta ei ole tässä kirjassa juuri uutta, mutta oopiumista Bernstein toteaa, että sen haitallisuutta ja käytön yleisyyttä on myöhemmin vahvasti liioiteltu. Kiinalaisista varsin harva lopulta käytti oopiumia, ja heistäkin suurin osa ns. viihdekäytössä: hyvin harva oli niin pahassa oopiumikoukussa, että se alkaisi vaikuttaa elämänhallintaan.
Yksi hyvin pienimuotoinen - mutta kiinnostava sinänsä - kauppatavara 1800-luvulla oli jää. Joku tajusi, että laivalastillinen jäätä sulaa itse asiassa tosi hitaasti: jopa niin hitaasti, että sitä voi kuljettaa Pohjois-Amerikasta Intiaan saakka! Tämä siis ilman mitään jäähdytyslaitteita. Jääkauppa oli aikansa sensaatio, mutta se jäi lyhytikäiseksi: 1830-60-luvut olivat jääkaupan kulta-aikaa, sitten mekaaniset jäädytyslaitteet keksittiin ja jo 1878 Kalkutassa oli oma jäätehdas.
V.
1900-luvun osalta Berenstein keskittyy kuvailemaan erilaisia tulli- ja tariffijärjestelmiä ja niiden purkamista. Vaikka tullit ja tariffit vähentävät selvästi kansainvälistä kauppaa ja nostavat monien tuotteiden hintaa, ne lopulta vaikuttivat koko maailmantalouteen yllättävän vähän: kansainvälisen kaupan volyymi on aina ollut varsin pieni osa taloutta. Jos tullit nousevat, kotimainen tuotanto siirtyy tuottamaan tavaraa kotimarkkinoille viennin ja tuonnin vähentyessä, jolloin talous hieman kärsii, mutta lopulta varsin vähän. Pienikin kasvu on kuitenkin hyödyllistä, joten markkinoiden vapautumisella on positiivisia vaikutuksia.
Ei kuitenkaan yksinomaan positiivisia: aina, kun markkinoita avataan, joku ryhmä yleensä myös häviää. Berenstein viittaa moneen kertaan Stolper-Samuelsonin teoreemaan, joka olettaa kaksi resurssia: työvoiman ja pääoman (maan). Se, kumpi näistä on hankalemmin hyödynnettävissä tai vähäisempää, tulee kärsimään, mikäli kauppa lisääntyy. Jos siis maassa on vain vähän työvoimaa mutta paljon pääomaa / maata , kansainvälisen kaupan lisääntyessä pääoman tuotto kasvaa reippaasti, mutta työvoiman kannattavuus puolestaan suhteellisesti laskee, mikä johtaa työväestön aseman absoluuttiseen heikkenemiseen. Jos valtiolla on siis paljon maata mutta vähän väkeä, viljatullien poistaminen johtaa maan arvon nousuun ja maanomistajien vaurastumiseen viljanviennin lisääntyessä, mutta työväestö ei hyödy tästä vauraudesta: päinvastoin viljan hinnan nousun johdosta heidän asemansa heikkenee. Jos taas maata on vähän mutta työvoimaa paljon, työvoima hyötyy viljan tuonnista, mutta maanomistajat kärsivät.
Siksi vapaa kauppa ei hyödytä kaikkia: nousuvesi ei nosta kaikkia veneitä, toisin kuin reaganismissa väitettiin. Berensteinin kirjan jatkuva teema onkin vapaakaupan vastustaminen halki vuosisatojen: aina, kun kauppaa yritettiin jollain tavalla vapauttaa, aiheutti se vastustusta. Oli kyse sitten tullimuureista tai kiltajärjestelmästä, aina löytyi ryhmä joka päätteli vapaamman kaupan haittaavan heidän etujaan - ja yleensä he olivatkin oikeassa. Splendid Exchange ei olekaan varsinainen vapaakaupan ylistys: se muistuttaa joka käänteessä, että kaupankäynnissä on myös häviäjiä, eivätkä nämä yleensä ole ne kauppaa käyvät henkilöt.
Kokonaisuudessaan hyvin viihdyttävä ja lukemisen arvoinen kirja.
Kommentit
Lähetä kommentti