Tarinan perusidea muistuttaa aika paljon Strugatskin veljesten Stalker: Huviretki tienpientareelle -kirjaa: jossain päin Yhdysvaltoja mystisen "rajan" takana on omituinen X-alue, jossa asiat eivät ole aivan kuten pitäisi. Alueelle on lähetetty useita tutkimusretkikuntia, joiden kohtalot ovat olleet vaihtelevia.
Nyt kahdestoista retkikunta on saapunut X-alueelle. Siihen kuuluu neljä naista, jotka eivät saa ottaa modernia teknologiaa mukaansa eivätkä he puhu toisistaan nimillä, vain erikoistumisaloilla. Joukon johtaja on psykologi, päähenkilö on biologi; lisäksi mukana ovat maanmittaaja ja antropologi.
Ensimmäisestä sivusta lähtien kirjassa on uhkaava ja ahdistava tunnelma, joka ei ainakaan hellitä tarinan edetessä. Sain tästä kirjasta vahvoja Internet Horror -viboja: aika usein tuntuu kuin lukisin hyvin pitkää creepypastaa tai SCP Foundationia. Kirjassa ei juurikaan kuvailla mitään varsinaisesti pelottavaa, vaan suurin kauhu oli psykologista.
Kirjassa oli hyvä tunnelma, mutta tarina ei oikein mennyt mihinkään. Tämän tyyppisissä kirjoissa on aika väistämätöntä, ettei loppuratkaisu voi olla mitenkään tyhjentävä. Jos kirjailija haluaa säilyttää outouden ja painostavuuden, ei hän voi ruveta liikoja selittämään asioita, tai muuten tunnelma latistuisi. Siksi uuskumma tuntuu usein vähän ontolta: paljon hyviä kohtauksia ja mielikuvia, mutta ei sitten paljon sen enempää.
Uuskumman kriteereillä tämä oli kuitenkin erittäin hyvä ja se loppui yllättävän tyydyttävällä tavalla. Ei mitään valitettavaa, mutta ei myöskään mitään mullistavaa.
Novaja Zemljan saarelle rakennetaan jonkinlainen tutkimusasema, jota miehittää sekalainen joukko omituisia hahmoja. He löytävät ja rakentavat uusia elämänmuotoja ja valmistavat salaperäistä Moottoria.
Salminen käyttää 1800-luvun romaaneista tuttua metodia, jossa kirja on "koostettu löydetyistä dokumenteista", lähinnä henkilöhahmojen työpäiväkirjoista tai omaelämäkerroista, jotka on sitten järjestetty enemmän tai vähemmän kronologiseen järjestykseen. Joka dokumenttisivun lopussa on myös ristiviitteet vastaavanlaisiin dokumentteihin, jotka toisinaan olivat valaisevia, toisinaan... eivät.
Mutta toisin kuin 1800-luvulla, nämä irtonaiset fragmentit eivät muodosta selkeää kokonaisuutta, jota lukijan olisi helppo seurata. Tyypilliseen uuskumman tapaan outoja asioita tapahtuu ilman sen suurempia selityksiä. Tämän kaiken päälle Lomonosovin moottori on vieläpä puhdasta postmodernistista kirjallisuutta, jossa fragmentaarisuus on ihanne ja jokainen kertoja on enemmän tai vähemmän epäluotettava.
En ihmettele, että tämä on Poesian julkaisema: koko kirja liikkuu hyvin usein enemmän proosarunouden kuin varsinaisen romaanikerronnan puolella. Silti kirjassa on jonkinlainen juoni ja jopa juonikäänne loppuvaiheessa.
Varsin usein Salminen syyllistyy kummailuun kummailun vuoksi eivätkä aika ajoin ilmestyvät humoristiset kohdat oikein sovi yhteen muun kokonaisuuden kanssa. Näistä puutteista huolimatta Lomonosovin moottori on ihan kelpo teos.
Kommentit
Lähetä kommentti