Westoverin omaelämäkerrasta tehtiin sen julkaisun aikaan useita lehtijuttuja, joten kuvittelin etukäteen suunnilleen tietäväni, mitä kirja käsittelee: Tara kasvoi kiihkouskonnollisessa survivalistiperheessä, jossa kouluja pidettiin aivopesupaikkoina. Siksi hänen ensimmäinen kosketuksensa koulutuksen maailmaan tuli vasta yliopistossa. Siksi hän ei tiennyt esimerkiksi, mitä tarkoittaa "holokausti". Yliopisto-opiskelu oli siis ymmärrettävästi hyvin hankalaa - mutta myös hyvin silmiä avaavaa.
Ja kyllä, kirja kertoo kaikesta tästä, mutta tuosta kuvauksesta puuttuu vielä aika paljon. Taran perheen omituisuudet eivät nimittäin todellakaan rajoittuneet siihen, että lapset eivät pääse kouluun. Ei lähimainkaan. Perheen isä uskoo sakeisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan Illuminati hallitsee maailmaa, mahdollisesti Saatanan kanssa. Lääkärit ovat pahin Illuminatin välikappale yhdessä koulujen kanssa, joten niiden myrkkyjä pitää välttää viimeiseen asti.
Taran vanhemmat ovat suorastaan koomisen välinpitämättömiä lastensa turvallisuudesta. Perheen isä uskoo vakaasti, että enkelit suojelevat perhettä, joten he tekevät toistuvasti järjettömän vaarallisia asioita: ajavat ylinopeutta keskellä lumimyrskyä, tietenkin ilman turvavöitä; laittavat lapset töihin romumetallikasojen keskelle; tekevät rakennushommia ilman minkäänlaisia turvavarusteita. Tuntuu, että joka toisella sivulla jollekulle tapahtuu jotain kammottavaa, kuin Kelju Kojootille. Perheenjäsenet syttyvät tuleen, silpoutuvat, murskaantuvat, tippuvat, joutuvat kolareihin - mutta jostain häkellyttävästä syystä eivät ikinä kuole näihin onnettomuuksiin. Täpäristä selviytymisistä huolimatta mikään ei muutu; seuraavana päivänä perhe ottaa taas uusia hulluja riskejä.
Kirjat, jotka kertovat jonkun surkeista lapsuusoloista, ovat vaikeita. Ne lipsahtavat hyvin helposti tirkistelevän sosiaalipornon puolelle. Westover onnistuu järjettömän hyvin välttämään tämän ansan. Vaikka Taran lapsuus on aivan sekopäinen ja hänen perheensä elämä on millä tahansa ulkopuolisella mittarilla tosi kammottavaa, ei hän voivottele tai valittele, vaan kuvailee järjettömiäkin tapahtumia yhtä rennon toteavasti kuin joku toinen kertoisi ensimmäisestä kesätyöstään. Vain hetken ajan suunnilleen kirjan puolessavälissä tulee vaihe, jolloin tapahtumat muuttuvat ahdistaviksi.
Opintiellä kertoo ennen kaikkea henkisestä ja hengellisestä pahoinpitelystä. Kun on kasvanut perheessä, jossa on opetettu epäilemään kaikkia ulkopuolisia, ei kykene juurikaan kyseenalaistamaan perheen sisältä tulevia oppeja, vaikka ne olisivat kuinka myrkyllisiä. Tällaisesta taustasta irrottautuminen ei ole helppoa. Ihmiset usein ihmettelevät, mikseivät vaikka parisuhteessa pahoinpitelyn kohteeksi joutuneet ihmiset vain lähde pois ja häivy koko suhteesta. Mutta pahoinpitely jättää jälkensä, ennen kaikkea henkiset jälkensä. Pahoinpidelty syyttää itseään tapahtuneesta, ajattelee itse olevan viallinen, pelkää lähtemisen seurauksia ja niin edespäin. Tällaisesta suhteesta tai perheestä lähteminen on kuin kokisautomaatin kaataminen: sitä ei tehdä yhdellä nykäisyllä vaan pitkään edestakaisin heiluttaen.
Westover ei maalaa itsestään tarinan sankaria, vaan hän näyttäytyy suhteellisen heikkona ja voimattomana, lähes tahdottomana. Tämäkin on erittäin hyvä valinta kirjan sanoman kannalta, vaikka se pisti myös miettimään, kuinka luotettava kertoja Westover on: hän kuitenkin opiskeli tohtoriksi ilman peruskoulu- tai lukiotaustaa, mikä selvästi vaatii aika päättäväistä luonnetta. Mutta Westover myöntää itsekin kertovansa tarinansa omasta näkökulmastaan ja oman muistinsa mukaisesti: kirjassa on useita kohtia, joissa Westover kertoo eri henkilöiden muistavan tapahtumat eri tavalla kuin hän itse.
Opintiellä oli erittäin vaikuttava ja hyvin kirjoitettu kirja, jota kuunnellessani välillä nauroin epäuskoisena ja välillä halusin huutaa päähenkilölle hänen toimiessaan omia tarpeitaan vastaan. Suosittelen.
Kommentit
Lähetä kommentti