Medeia & Ifigeneia Auliissa (Euripides)

Medeia ja Ifigeneia Auliissa ovat antiikin ajan kreikkalaisia tragedioita, ja kuten kaikki muutkin antiikin tarinat, ne ovat perusolemukseltaan fanficciä. Katsotaan vaikka näitäkin tarinoita: Medeiassa päähenkilö on Iasonin vaimo, ja kuten muistamme, Iason on kuuluisien argonauttitarinoiden päähenkilö. Ifigeneia puolestaan on Troijan sodan sankari Agamemnonin tytär. 

Antiikin Kreikassa tuntui olevan tasan kaksi tarinaa: argonautit ja Troijan sota. Näihin tapahtumiin jokainen näytelmäkirjailija sitten sijoitti oman tarinansa. Tämä ei ole paheksuva tuomio, päinvastoin. Tämä on itse asiassa aika luonteva tapa tehdä tarinoita. Henkilöitä ei tarvitse juuri esitellä, koska kaikkihan tietävät, kuka Akhilleus on ja millainen hän on luonteeltaan. Siten kirjailija voi keksittyä itse tarinaan. 

Fanficin kirjoittajien ei siis kannattaisi hävetä: he ovat erittäin hyvässä seurassa. Ensi kerralla kun kirjoitat eeppiseen Harry/Ron-ficciisi uusia lukuja, niin seuraat käytännössä Euripideen ja kumppanien jalanjälkiä.

Euripides selvästi tykkäsi "vanhempi tappaa lapsensa" -teemasta: molemmat tässä mukana olevat tarinat käsittelevät lapsensurmaa. Medeia tappaa lapsensa varsin tylysti saadakseen kostettua Iasonille, joka totta puhuen onkin aika mulkvisti. Ifigeneia taas joutui jumalten oikkujen uhriksi Auliissa: Agamemnonin pitää uhrata tyttärensä, jotta sotajoukko pääsisi jatkamaan purjehdustaan kohti Troijaa.

Molemmat ovat kunnon kreikkalaisia tragedioita, joiden tarinankulku on hieman erikoinen nykylukijan silmiin, mutta jotka ovat oikein nautittavia silti. Henkilöiden motiivit ja ajatukset ovat tunnistettavan inhimillisiä, vaikka tässä onkin muutama vuosituhat ehtinyt vierähtää. 

Medeia on ehkä parempi tarina näistä kahdesta. Nimihenkilön viileän sekopäinen kostonhimo on aika tiukkaa tavaraa edelleen. Euripides saa lukijan tuntemaan sympatiaa Medeiaa kohtaan, koska tätä kohdellaan tosi kaltoin, mutta sitten vetää maton lukijan jalkojen alta, kun altavastaaja päättääkin tappaa omat lapsensa - ja pääsee vielä lopuksi tilanteesta kuin koira veräjästä. Tämä on erikoinen tarina, joka jää mieleen.

Ifigeneia Auliissa ei ole tarinana yhtä mieleenpainuva, mutta ansaitsee kunniamaininnan käännöksestä. K.V.L. Jalkanen on suomentanut teoksen runomittaan, mutta täysin sujuvakieliseksi. Ei mikään pieni saavutus.