Siirry pääsisältöön

Feed (Mira Grant)

Zombi-apokalypsitarinoissa minua aina hämmentää, miten avuttomiksi ihmiset kuvataan. Joo, voin kuvitella, että aluksi zombit saavat paljonkin tuhoa ja sekaannusta aikaan, ennen kuin ihmiset havahtuvat siihen, mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta sen jälkeen luulisi kestävän noin pari viikkoa, ennen kuin zombit saadaan kuriin. Koska eivät zombit oikeasti kovin hankalalta vastustajalta tunnu. Joo, ne ovat kestäviä, mutta aivottomia ja hitaita. Perus-zombileffassa muutama puolustaja onnistuu jo pysäyttämään tusinoittain zombeja. Oikeaa armeijaa vastaan elävillä kuolleilla ei luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia.

Mutta vaikka apokalypsi on peruttu, eivät kaikki ongelmat ole takanapäin. Yksittäinen zombi voi edelleen tartuttaa uusia ihmisiä, joten vaikka tilanne saataisiin hallintaan, puhkeaisi uusia zombihyökkäyksiä siellä täällä. Plus ihmiset kuolevat aika ajoin ja nousevat sitten raahustamaan tuoreina zombeina: tämäkin saattaa aiheuttaa ongelmia. 

Mira Grantin Feed lähtee juuri tällaisesta tilanteesta liikkeelle. Zombit tulivat ja ne enimmäkseen voitettiin, mutta ne eivät ole kokonaan kadonneet. Ihmiset asuvat aidatuissa yhteisöissä ja pelkäävät väkijoukkoja melko hysteerisesti. Mutta elämä jatkuu ja presidentinvaalit täytyy pitää. Kirja seuraa bloggaajaporukkaa, jotka seuraavat yhden ehdokkaan kampanjaa lähietäisyydeltä.

Asetelma on hyvä ja kirjassa olisi potentiaalia. Se kuitenkin hukkaa suurimman osan mahdollisuuksistaan. 

Hahmot ovat ärsyttävän mustavalkoisia: tietenkin päähenkilö-sankarireportterit ovat Totuuden lahjomattomia äänitorvia, mutta myös heidän seuraamansa senaattori on puhtaampi ja hyveellisempi ehdokas kuin Gandhi, Mauno Koivisto ja Bobby Kennedy tiivistettynä yhdeksi pyhimyspoliitikoksi. Ja vastavuoroisesti inhottava vastaehdokas on ilkeä ja tekopyhä ja kaikissa tilanteissa epämiellyttävä. 

Tämän olisi vielä voinut kestää, jos juoni olisi toimiva, mutta valitettavasti siinä on vakavia aukkoja. Goodreads-lukupiirissäni yksi kommentoija totesi kirjan olevan "Neiti Etsivä aikuisille", eikä hän ole kovinkaan väärässä. Naurettavimmassa kohdassa sankarireporttert menevät tutkimaan epäilyttävää paikkaa, ja he sananmukaisesti kompastuvat oleellisiin todisteisiin melkein heti saapuessaan paikalle - todisteisiin, joita poliisi tai armeija eivät olleet samalta paikalta löytäneet. Tämä on superheikkoa kirjoittamista.

Kirja ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Hahmojen ohuudesta huolimatta Feed osuu yleensä aika hyvin oikeisiin tunteellisiin näppäimiin. Kun hahmot ovat peloissaan, tunsin itseni lukevan nopeammin. Kun vaara on ohi, rentouduin itsekin. Tämä on huomattava saavutus, kun hahmot ovat karikatyyrimaisen ohuita. Ei ihme, että Seanan McGuiren (Mira Grantin oikea nimi) myöhemmät kirjat ovat olleetkin paljon parempia: hänellä oli selvästi paljonkin taitoa, kunhan hän vain oppi muutamia asioita juonen ja hahmojen rakentamisesta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version