Siirry pääsisältöön

Feed (Mira Grant)

Zombi-apokalypsitarinoissa minua aina hämmentää, miten avuttomiksi ihmiset kuvataan. Joo, voin kuvitella, että aluksi zombit saavat paljonkin tuhoa ja sekaannusta aikaan, ennen kuin ihmiset havahtuvat siihen, mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta sen jälkeen luulisi kestävän noin pari viikkoa, ennen kuin zombit saadaan kuriin. Koska eivät zombit oikeasti kovin hankalalta vastustajalta tunnu. Joo, ne ovat kestäviä, mutta aivottomia ja hitaita. Perus-zombileffassa muutama puolustaja onnistuu jo pysäyttämään tusinoittain zombeja. Oikeaa armeijaa vastaan elävillä kuolleilla ei luulisi olevan juurikaan mahdollisuuksia.

Mutta vaikka apokalypsi on peruttu, eivät kaikki ongelmat ole takanapäin. Yksittäinen zombi voi edelleen tartuttaa uusia ihmisiä, joten vaikka tilanne saataisiin hallintaan, puhkeaisi uusia zombihyökkäyksiä siellä täällä. Plus ihmiset kuolevat aika ajoin ja nousevat sitten raahustamaan tuoreina zombeina: tämäkin saattaa aiheuttaa ongelmia. 

Mira Grantin Feed lähtee juuri tällaisesta tilanteesta liikkeelle. Zombit tulivat ja ne enimmäkseen voitettiin, mutta ne eivät ole kokonaan kadonneet. Ihmiset asuvat aidatuissa yhteisöissä ja pelkäävät väkijoukkoja melko hysteerisesti. Mutta elämä jatkuu ja presidentinvaalit täytyy pitää. Kirja seuraa bloggaajaporukkaa, jotka seuraavat yhden ehdokkaan kampanjaa lähietäisyydeltä.

Asetelma on hyvä ja kirjassa olisi potentiaalia. Se kuitenkin hukkaa suurimman osan mahdollisuuksistaan. 

Hahmot ovat ärsyttävän mustavalkoisia: tietenkin päähenkilö-sankarireportterit ovat Totuuden lahjomattomia äänitorvia, mutta myös heidän seuraamansa senaattori on puhtaampi ja hyveellisempi ehdokas kuin Gandhi, Mauno Koivisto ja Bobby Kennedy tiivistettynä yhdeksi pyhimyspoliitikoksi. Ja vastavuoroisesti inhottava vastaehdokas on ilkeä ja tekopyhä ja kaikissa tilanteissa epämiellyttävä. 

Tämän olisi vielä voinut kestää, jos juoni olisi toimiva, mutta valitettavasti siinä on vakavia aukkoja. Goodreads-lukupiirissäni yksi kommentoija totesi kirjan olevan "Neiti Etsivä aikuisille", eikä hän ole kovinkaan väärässä. Naurettavimmassa kohdassa sankarireporttert menevät tutkimaan epäilyttävää paikkaa, ja he sananmukaisesti kompastuvat oleellisiin todisteisiin melkein heti saapuessaan paikalle - todisteisiin, joita poliisi tai armeija eivät olleet samalta paikalta löytäneet. Tämä on superheikkoa kirjoittamista.

Kirja ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Hahmojen ohuudesta huolimatta Feed osuu yleensä aika hyvin oikeisiin tunteellisiin näppäimiin. Kun hahmot ovat peloissaan, tunsin itseni lukevan nopeammin. Kun vaara on ohi, rentouduin itsekin. Tämä on huomattava saavutus, kun hahmot ovat karikatyyrimaisen ohuita. Ei ihme, että Seanan McGuiren (Mira Grantin oikea nimi) myöhemmät kirjat ovat olleetkin paljon parempia: hänellä oli selvästi paljonkin taitoa, kunhan hän vain oppi muutamia asioita juonen ja hahmojen rakentamisesta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...