Liberan ex-toiminnanjohtaja Pursiainen kertoo, mitkä kaikki asiat Suomessa ovat pielessä. Jos on ikinä lukenut Pursiaisen blogia, tietää jo aika hyvin, mitä kirjassa tullaan sanomaan (spoiler alert: kaikki Suomen ongelmat johtuvat siitä, että jengi ei kannata talousliberalismia tarpeeksi), mutta kirja jaksoi silti viihdyttää.
Pursiainen kirjoittaa rennosti ja intohimoisen oloisesti. Etenkin maatalous- ja yritystukien kamaluudesta vaahtoaminen yltyi herätyskokouksen saarnamiehen kierroksille, mikä oli erittäin hilpeää luettavaa. Osa kirjan luvuista oli tosin viimeistelemättömän oloisia, ja Pursiainen itsekin mainitsee muutamaan otteeseen, että kirjan valmiiksi saamisessa tuli kiire.
Osa kirjan argumenteista on vahvempia kuin toiset, mutta heikoimmillaankin Pursiainen saa lukijan ajattelemaan asioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Suomessa on vain kaksi ihmistä, jotka julkisesti kritisoivat hyvinvointivaltiota: Pursiainen ja Jari Ehrnrooth. Hupaisaa kyllä he ovatkin sitten käytännössä kaikesta muusta täsmälleen eri mieltä.
Pursiaisen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä nauttiakseen kirjasta: sain paljon hupia siitä, kun pääni sisällä väitin kirjoittajalle vastaan. Ja voi pojat, kuinka väitinkään. Vaikka tunnenkin tiukan talousliberalismin saarnamiehiä kohtaan jonkinlaista lukkarinrakkautta, en silti pidä tiukkaa talousliberalismia kaikkiin ongelmiin toimivana yleislääkkeenä. Joskus valtion ohjaus on hyvä asia! Valtion rahoituksella voidaan ylläpitää sellaisia asioita, jotka eivät pärjäisi vapaassa markkinataloudessa - ja tämä voi olla hyvä juttu!
Pursiainen mainitsee esimerkiksi, että oopperan tuet pitäisi lakkauttaa, ja jos oopperalle ei riitä katsojia ilman valtion valtavaa subventiota, niin se on sitten voi voi. Kuunnelkaa sellaista musaa, joka pärjää ilman tukia. Saattaa kuulostaa siltä, että liioittelen vitsikkäästi, mutta tämä on melkein sanasta sanaan Pursiaisen argumentti. Tämä kuvaa hyvin muutenkin kirjan asennetta. Pursiaisen äiti on luultavasti opettanut, että "jos ei ole mitään provoa sanottavaa, ei kannata sanoa mitään".
Ja kyllä provoilu osuu välillä oikeaan osoitteeseen. Kärjistämällä saa usein valaistua erinäisiä kummallisuuksia: näin esimerkiksi on tosiaan snadisti outoa ja vähän harmillistakin, että taiteilijat ovat riippuvaisia valtion apurahoista. Kuten tiedämme, ei ruokkivaa kättä purra, joten oletettavasti meidänkään taiteilijamme eivät ole KOVIN yhteiskuntakriittisiä. Ne voivat leikkiä kriittistä, mutta uskaltavatko he oikeasti tehdä taidetta, joka saa aikaan niin pahan kohun, että ensi vuonna apurahaa ei enää tipukaan?
Oikein viihdyttävä teos, jonka luki aika nopeasti. Paska Suomi jäi mieleen erityisesti kirjana, josta nauttiminen vaatii, että sitä ei ota liian eikä liian vähän vakavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti