Siirry pääsisältöön

Paska Suomi (Heikki Pursiainen)

Liberan ex-toiminnanjohtaja Pursiainen kertoo, mitkä kaikki asiat Suomessa ovat pielessä. Jos on ikinä lukenut Pursiaisen blogia, tietää jo aika hyvin, mitä kirjassa tullaan sanomaan (spoiler alert: kaikki Suomen ongelmat johtuvat siitä, että jengi ei kannata talousliberalismia tarpeeksi), mutta kirja jaksoi silti viihdyttää.

Pursiainen kirjoittaa rennosti ja intohimoisen oloisesti. Etenkin maatalous- ja yritystukien kamaluudesta vaahtoaminen yltyi herätyskokouksen saarnamiehen kierroksille, mikä oli erittäin hilpeää luettavaa. Osa kirjan luvuista oli tosin viimeistelemättömän oloisia, ja Pursiainen itsekin mainitsee muutamaan otteeseen, että kirjan valmiiksi saamisessa tuli kiire.

Osa kirjan argumenteista on vahvempia kuin toiset, mutta heikoimmillaankin Pursiainen saa lukijan ajattelemaan asioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Suomessa on vain kaksi ihmistä, jotka julkisesti kritisoivat hyvinvointivaltiota: Pursiainen ja Jari Ehrnrooth. Hupaisaa kyllä he ovatkin sitten käytännössä kaikesta muusta täsmälleen eri mieltä.

Pursiaisen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä nauttiakseen kirjasta: sain paljon hupia siitä, kun pääni sisällä väitin kirjoittajalle vastaan. Ja voi pojat, kuinka väitinkään. Vaikka tunnenkin tiukan talousliberalismin saarnamiehiä kohtaan jonkinlaista lukkarinrakkautta, en silti pidä tiukkaa talousliberalismia kaikkiin ongelmiin toimivana yleislääkkeenä. Joskus valtion ohjaus on hyvä asia! Valtion rahoituksella voidaan ylläpitää sellaisia asioita, jotka eivät pärjäisi vapaassa markkinataloudessa - ja tämä voi olla hyvä juttu!

Pursiainen mainitsee esimerkiksi, että oopperan tuet pitäisi lakkauttaa, ja jos oopperalle ei riitä katsojia ilman valtion valtavaa subventiota, niin se on sitten voi voi. Kuunnelkaa sellaista musaa, joka pärjää ilman tukia. Saattaa kuulostaa siltä, että liioittelen vitsikkäästi, mutta tämä on melkein sanasta sanaan Pursiaisen argumentti. Tämä kuvaa hyvin muutenkin kirjan asennetta. Pursiaisen äiti on luultavasti opettanut, että "jos ei ole mitään provoa sanottavaa, ei kannata sanoa mitään".

Ja kyllä provoilu osuu välillä oikeaan osoitteeseen. Kärjistämällä saa usein valaistua erinäisiä kummallisuuksia: näin esimerkiksi on tosiaan snadisti outoa ja vähän harmillistakin, että taiteilijat ovat riippuvaisia valtion apurahoista. Kuten tiedämme, ei ruokkivaa kättä purra, joten oletettavasti meidänkään taiteilijamme eivät ole KOVIN yhteiskuntakriittisiä. Ne voivat leikkiä kriittistä, mutta uskaltavatko he oikeasti tehdä taidetta, joka saa aikaan niin pahan kohun, että ensi vuonna apurahaa ei enää tipukaan?

Oikein viihdyttävä teos, jonka luki aika nopeasti. Paska Suomi jäi mieleen erityisesti kirjana, josta nauttiminen vaatii, että sitä ei ota liian eikä liian vähän vakavasti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version