Siirry pääsisältöön

Salainen lasti. Maailman vaarallisimmat salakuljettajat (Matt Potter)

Salainen lasti on journalistinen tietokirja ex-neuvostoliittolaisista lentäjistä, jotka salakuljettavat tavaraa Iljušin 76 -koneissaan. Lentokone on rakennettu niin, että sen runkoon saa piilotettua 15 ylimääräistä tonnia tavaraa, mikä on salakuljettajien kannalta oikein kätevää.

Lainasin tämän hetken mielijohteesta kirjastosta, sillä ajattelin tämän olevan sopivaa kesälomalukemista, enkä ollut väärässä. Tässä oli sopivasti historiaa, yhteiskunnallista sisältöä ja hauskoja anekdootteja, jotta tätä oli mukava lukea laiturinnokassa. Miinuspuolena kirja sortuu journalistien tekemien kirjojen helmasyntiin: tässä on ihan liikaa kuvailua. Ei tarvitse kuvailla jokaisen kohdatun henkilön ulkonäköä. Kirjassa oli myös liikaa toistoa. Sata sivua olisi voinut helposti leikata pois.

Tarina alkaa Neuvostoliiton romahduksesta. Sotilaat eivät saaneet palkkojaan ja silloinen puolustusministeri Šapošnikov oli huolestunut mahdollisuudesta, että epätoivoiset ja nälkäiset sotilaat aloittaisivat sisällissodan. Siksi hän teki yllättävän ratkaisun ja antoi kasarmeille luvan myydä "ylijäämäaseita". Tähän tilaisuuteen tartuttiin innolla, eikä se tarkoittanut pelkästään Kalasnikovien kauppaamista: isot kuljetuskoneetkin vaihtoivat omistajaa. Nämä kuljetuskoneet ovat siitä lähtien lentäneet hämärillä lennoilla ympäri maailmaa kuljettaen mukanaan vaikka mitä.

Kirjan pääosassa on entinen puna-armeijan lentäjä ja  Afganistanin sodan veteraani Mihail, jota Potter kutsuu ärsyttävästi "Mickeyksi". Jo Neuvostoliiton aikoina Afganistanissa oli laajaa salakuljetusta, joten siirtymä puna-armeijasta salakuljettajaksi ei ollut niin iso uranmuutos kuin voisi ehkä kuvitella.

Alaotsikko "Maailman vaarallisimmat salakuljettajat" on joko ironiaa tai sitten täyttä clickbaitia, koska päähenkilöt eivät totisesti tunnu vaarallisilta. Lentäjät eivät vaikuta hyviksiltä eivätkä pahiksilta vaan täysin neutraaleilta. Moraalittomilta, mutteivät epämoraalisilta. He vain tekevät hommiaan ja yrittävät tienata elantoaan. Nämä hommat vain tapahtuvat hämärässä puolimaailmassa, jossa mikä tahansa hoituu, kunhan vaan dollareita riittää.

Eivätkä läheskään kaikki lennot ole laittomia. Mihail hoitaa paljon humanitaarisia kuljetuksia, lennättäen hätäaputavaraa sellaisille seuduille, joille kukaan virallinen taho ei uskalla lentää. Mukana tosin on aina myös salakuljetustavaraa, joskus myös aseita. Tämä oli kreisein osuus koko kirjassa: samalla lennolla tuodaan humanitaarista apua sisällissodan keskelle - ja aseita sen sisällissodan jatkamiseen. Hyväntekeväisyysorganisaatiot eivät yleensä tiedä asiasta mitään, ja vaikka he epäilisivätkin jotain, niin nämä lentäjät ovat usein ainoita, jotka kykenevät lentämään niin kurjille kentille. Usein he ovat myös halvimpia - toisinaan avustuslentoja voi tarjota jopa ilmaiseksi, mikäli niiden avulla saa tarpeeksi hyvän savuverhon tuottoisan salakuljetuslastin kuljettamiseen.

Myös muut viralliset järjestöt käyttävät näitä hämäriä lentoja. Kirjassa oli hauska tarina, kun USA:n armeijan piti saada iso generaattori kuljetettua Afganistanin syrjäisempään osaan, mutta Talebanit olivat räjäyttäneet lentokentän kiitoradan. Laskeutuminen voisi onnistua, mutta mikään kone ei pystyisi nousemaan uudestaan. Yksi Iljusin-miehistö tarjoutui kuitenkin hoitamaan keikan kahdesta miljoonasta ja kone saapuikin paikalle. Jenkit tuijottivat konetta: "Kuinka ihmeessä te saatte tuon uudestaan ilmaan ilman kiitorataa?" Samassa paikalle kurvasi maastoauto, jonka kyytiin lentäjät hyppäsivät ja huusivat ajaessaan pois koneenraadon luota: "Pitäkää hyvänänne: se maksoi puoli miljoonaa!"

Kuten tuosta vitsistä voi päätellä, eivät koneet ole mitenkään laatukunnossa. Lentäjiä kuoleekin aika ajoin, kun ne lastaavat koneensa ylitäyteen yrittäessään säästää kustannuksissa. Salakuljettajat eivät tienaa mitenkään suuresti, koska koneet nielevät niin paljon bensaa, ja toisaalta koneen pitäminen maassakin maksaa paljon. Koneita myös ammutaan alas aika ajoin: sotatoimialueille lentämisessä on riskinsä.

Kirjasta käy selväksi, että valtiolliset toimijat ovat selvästi hommissa mukana. Potter on ehkä ymmärrettävästi tässä kohdassa aika epämääräinen, mutta osoittaa ainakin Venäjän ja USAn tiedustelujoukkoja (FSBtä ja CIAta) kohti ja mainitsee myös tarinoita Ukrainan, Serbian ja Ugandan viranomaisten hämärästä toiminnasta. Valtiot tarvitsevat hämäriä toimijoita hämäriin bisneksen ja esim. lunnaiden maksamiseen.

Mutta kuka nämä koneet varsinaisesti omistaa? Tätä on ilmeisen vaikea selvittää, mutta jäljet johtavat korkealla Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän tiedustelupalveluihin kytkeytyviin ihmisiin, jotka saattavat edelleen kuunnella lähinnä valtion ohjausta. Venäjän hybridisotastrategioihin tuntuisi sopivat hyvin, että epämääräiset salakuljettajat kiihdyttävät erilaisia konflikteja eri puolilla maailmaa.

Mutta ehkä vastaus on vielä hämärämpi. Muistan erään somessa näkemäni kirjoituksen (jota en harmikseni enää löydä), jossa todettiin Neuvostoliitossa syntyneen jotain ihan uutta. NL kielsi yksityisyrittäjyyden, mutta kuten tiedämme, niin antiseptinen tila ei tuhoa kaikkia bakteereita. Suurin osa pieneliöistä kuolee, mutta samalla syntyy valtava evoluutiopaine superbakteerien kehittymiseen. Neuvostoliitossa kävi samoin: suurin osa yrittäjyydestä tukahdutettiin, mutta selviytyjät loivat tilalle jotain, joka on kapitalismille samaa kuin MRSA tavallisille bakteereille. Sitä voi kutsua vaikka "valtiomafiataloudeksi" paremman termin puutteessa. Siihen liittyy juuri omistusten epämääräisyys: monilla on intressejä johonkin omistukseen, jonka virallinen omistaja voi olla pelkkä kulissi - tai sitten virallista omistajaa ei pystytä edes osoittamaan.

Ei siis varsinaisesti tarvitse olettaa, että Venäjän valtio omistaa nämä lentokoneet. Valtio on vain yksi tekijä monien joukossa, mutta sekin hyödyntää näitä koneita omiin tarkoituksiinsa tarvittaessa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide...

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk...

Millaista oli elämä keskiajalla? (Matkaopas keskiajan Suomeen)

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) Opiskelin yliopistossa historiaa, ja osana koulutustamme tutustuimme erilaisiin arkistoihin. Kansallisarkistossa meille esiteltiin hylly, jossa oli puolisen tusinaa järkyttävän paksua opusta. Niitä on vaikea sanoa "kirjoiksi", koska ne olivat 20-50 cm paksuja: ne olivat samojen kansien väliin sidottuja dokumenttikokoelmia. "Tuossa ovat kaikki keskiaikaiset lähteet", opas kertoi meille. Ottaen huomioon, että Suomen keskiaika kesti noin 300-400 vuotta, oli kirjojen paksuudesta huolimatta lähteiden määrä säälittävän pieni.  Siksi jokainen keskiajasta kirjoittava tutkija joutuu turvautumaan aika paljon "historian aputieteisiin", kuten niitä joskus kuulee alentuvasti kutsuttavan: arkeologiaan, kielitieteeseen, folkloristiikkaan ja kansatieteeseen. Ei olekaan ihme, että Matkaoppaan kirjoittaja Aalto on nimenomaan arkeologi eikä historioitsija.  "Suomesta" ...