Eräänä aamuna duunissa odotti lokerossani erikoinen lahja: Suomen Perusta -ajatuspajan julkaisema esseekokoelma, jossa kirjoittajalistalta löytyy mm. Henry Laasanen ja Timo Hännikäinen. Hetken ihmettelin, mikä omituinen piiloviesti tässä oikein on, mutta ilmeisesti kirja oli lähetetty koululle ns. pyytämättä ja yllätyksenä, reksi oli hetken pähkäillyt sen kanssa ja sitten todennut, että tasa-arvotyöryhmä (johon kuulun) varmaan haluaa perehtyä opukseen.
Kirjan toistuva teema on se, kuinka tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta. Jos media haluaa kirjoittaa jostain tasa-arvoon liittyvästä asiasta, kutsutaan kommentoijaksi feministi. Mutta feministit eivät ole neutraaleja asiantuntijoita, vaan heillä on selkeä ideologia ja agenda. Feministit eivät myöskään tuo kirjoittajien mielestä esiin miehiä koskevia epätasa-arvoa luovia rakenteita: vaikka feministit myöntävät kyllä, että myös miehiä kohtaan esiintyy syrjintää ja sortoa, on miesten ongelmien korjaaminen feministien asialistalla vasta hyvin hyvin matalalla. Siksi kirjoittajat halusivat tasapainottaa julkista keskustelua tuomalla toisenkin näkökulman esiin.
Tämä oli hyvin raivostuttava kirja. Todella useat kirjoittajat toivat esiin ihan hyviä näkökulmia, mutta ilmaisivat ne niin tahallisen provosoivasti, että teki mieli olla kirjoittajien kanssa eri mieltä ihan vain silkasta ärsytyksestä. Esimerkiksi Henry Laasanen kirjoitti artikkelin, jossa hän kritisoi naistutkimusta. Naistutkimuksen (tai sukupuolentutkimuksen) kritisoiminen on tunnetusti kuin ampuisi kaloja tynnyriin, sillä kreiseimmät sukupuolentutkijat ovat todella kreisejä: olen nähnyt tutkimusyhteenvetoja, joissa esim. patriarkaatin sortoa pidetään syynä sille, että naiset ovat miehiä lyhyempiä. Jep. Tämä on siis helppo kohde, ja siksi olikin hämmästyttävä saavutus kirjoittaa kriittinen artikkeli, jonka jälkeen tunsin suurempaa sympatiaa naistutkimusta kohtaan kuin aiemmin. Laasanen ei nimittäin malta olla heittelemättä halpoja vitsinpläjäyksiä tekstinsä sisälle. Esimerkiksi hän kirjoittaa: "Feminismin, biologian ja evoluutiopsykologian yhdistäminen on teoriassa aivan mahdollista, mutta projekti ylittäisi luultavasti useimpien naistutkijoiden kognitiiviset kyvyt". HEH HEH, olipa varmaan omasta mielestä tosi hauskasti sivallettu. Tällaisilla heitoilla varmaan saa peukutuksia samanmielisiltä, mutta ei tällä edistetä minkäänlaista dialogia.
Se on todella sääli, koska kirjalla olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Parhaimmillaan se tuo esiin erilaisen näkökulman, joka ei ole mitenkään väärässä. Tiukemmalla toimitustyöllä tästä olisi saanut kirjan, jota uskaltaisi suositella oman kuplan ulkopuolelle katsomaan haluaville ihmisille. Koska on tässä tekstejä, joista olisi pienellä korjailulla saanut ihan hyviä.
Persujen 3. varapuheenjohtajaksi juuri valittu Juha Eerola kirjoittaa ehkä vähän yllättäen kirjan parhaimman tekstin miesten huonosta asemasta erotilanteessa, etenkin lasten huoltajuuden suhteen. Eerola on tästä aiheesta puhunut usein, eikä hänen tekstinsä ollut vihamielinen tai naljaileva, vaan ennemminkin surumielinen. Erotilanteessa lapset määrätään usein naiselle, ja jos nainen haluaa estää miestä tapaamasta lapsiaan, on se varsin helppoa. Tämä on tunnettu miehiä kohtaava tasa-arvo-ongelma, jolle pitäisi oikeasti tehdä jotain.
Marko Hamilo kirjoittaa taas kerran konservatismista. Tällä kertaa siitä, miksi sukupuoliroolit ovatkin just jees asia, tai vähintään väistämätön asia. Hamilon kirjoitustyyli on asiallinen, kuten yleensä, vaikka tekstin sisältö oli vähän tavallista köykäisempi. Mutta on siinä ihan hyviä kohtia, joissa hän puhuu sukupuolierojen biologiasta. Jos naisilla ja miehillä on pieniäkin eroja keskimääräisessä kiinnostuksen kohteissa, kilpailunhalussa tai joissain kognitiivisen kyvykkyyden osa-alueissa, näkyvät nämä erot todella isoina eroina jakauman ääripäissä. 180-senttisiä miehiä on enemmän kuin 180-senttisiä naisia, mutta 190-senttisten tapauksessa ero on vielä hurjasti vääristyneempi. Näinollen jos sukupuolten välillä on minkäänlaisia eroja, ja tarkkailemme vain äärimmäisiä esimerkkejä (esim. huippujohtajia tai nobelisteja), voi sukupuolten jakauma olla todella vääristynyt ilman minkäänlaista syrjintää.
Nimimerkki Musta Orkidea oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hän on biseksuaali transmies, joka on LGBT-liikkeen vastustaja. Tämä on ihan tuore näkökulma, ja siksi Orkidean tekstiä luki ihan mielellään, vaikka se onkin esseenä aika heikko. Liian paljon "2edgy4you"-asennetta, jossa hän selvästi ajattelee laukovansa rankkoja totuuksia, mutta päätyy kuulostamaan Ylilaudan juuri löytäneeltä teiniltä. "Sukupuolenkorjaushoidot turmelevat alkuperäisen kehon ja sen lisääntymiselimistön. Minusta ei koskaan voi tulla miestä. Tulen ikuisesti olemaan vain leikelty ja muokkailtu nainen". Hoh hoijaa. Tämä on aika väsynyttä edes provoksi.
Jukka-Pekka Rahkonen on Aito avioliitto -liikkeen nokkahahmo, joka kirjoittaa sukupuolineutraalin avioliittolain etenemisestä ja kamppailusta sitä vastaan. Tämä oli myös tosi kiinnostavaa, sillä oma tuttavapiirini oli about 100% homoliittolain puolella ja lain läpimenoa pidettiin loistavana askeleena tasa-arvon edistämisessä. Oli jännää lukea näkökulma, jossa lain vastustajat pääsivät kertomaan oman näkemyksensä tapahtumien kulusta.
Kirjan saa ladattua PDF:nä, jos haluaa. http://www.suomenperusta.fi/julkaisu/epaneutraali-sukupuolikirja/
Kommentit
Lähetä kommentti