Siirry pääsisältöön

Epäneutraali sukupuolikirja (toim. Simo Grönroos)

Eräänä aamuna duunissa odotti lokerossani erikoinen lahja: Suomen Perusta -ajatuspajan julkaisema esseekokoelma, jossa kirjoittajalistalta löytyy mm. Henry Laasanen ja Timo Hännikäinen. Hetken ihmettelin, mikä omituinen piiloviesti tässä oikein on, mutta ilmeisesti kirja oli lähetetty koululle ns. pyytämättä ja yllätyksenä, reksi oli hetken pähkäillyt sen kanssa ja sitten todennut, että tasa-arvotyöryhmä (johon kuulun) varmaan haluaa perehtyä opukseen.

Minä en tietenkään jätä tällaista haastetta vastaanottamatta, varsinkin kun opus oli varsin lyhyt. Mitä tästä kirjasta siis löytyy?

Kirjan toistuva teema on se, kuinka tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta. Jos media haluaa kirjoittaa jostain tasa-arvoon liittyvästä asiasta, kutsutaan kommentoijaksi feministi. Mutta feministit eivät ole neutraaleja asiantuntijoita, vaan heillä on selkeä ideologia ja agenda. Feministit eivät myöskään tuo kirjoittajien mielestä esiin miehiä koskevia epätasa-arvoa luovia rakenteita: vaikka feministit myöntävät kyllä, että myös miehiä kohtaan esiintyy syrjintää ja sortoa, on miesten ongelmien korjaaminen feministien asialistalla vasta hyvin hyvin matalalla. Siksi kirjoittajat halusivat tasapainottaa julkista keskustelua tuomalla toisenkin näkökulman esiin.

Tämä oli hyvin raivostuttava kirja. Todella useat kirjoittajat toivat esiin ihan hyviä näkökulmia, mutta ilmaisivat ne niin tahallisen provosoivasti, että teki mieli olla kirjoittajien kanssa eri mieltä ihan vain silkasta ärsytyksestä. Esimerkiksi Henry Laasanen kirjoitti artikkelin, jossa hän kritisoi naistutkimusta. Naistutkimuksen (tai sukupuolentutkimuksen) kritisoiminen on tunnetusti kuin ampuisi kaloja tynnyriin, sillä kreiseimmät sukupuolentutkijat ovat todella kreisejä: olen nähnyt tutkimusyhteenvetoja, joissa esim. patriarkaatin sortoa pidetään syynä sille, että naiset ovat miehiä lyhyempiä. Jep. Tämä on siis helppo kohde, ja siksi olikin hämmästyttävä saavutus kirjoittaa kriittinen artikkeli, jonka jälkeen tunsin suurempaa sympatiaa naistutkimusta kohtaan kuin aiemmin. Laasanen ei nimittäin malta olla heittelemättä halpoja vitsinpläjäyksiä tekstinsä sisälle. Esimerkiksi hän kirjoittaa: "Feminismin, biologian ja evoluutiopsykologian yhdistäminen on teoriassa aivan mahdollista, mutta projekti ylittäisi luultavasti useimpien naistutkijoiden kognitiiviset kyvyt". HEH HEH, olipa varmaan omasta mielestä tosi hauskasti sivallettu. Tällaisilla heitoilla varmaan saa peukutuksia samanmielisiltä, mutta ei tällä edistetä minkäänlaista dialogia.

Se on todella sääli, koska kirjalla olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Parhaimmillaan se tuo esiin erilaisen näkökulman, joka ei ole mitenkään väärässä. Tiukemmalla toimitustyöllä tästä olisi saanut kirjan, jota uskaltaisi suositella oman kuplan ulkopuolelle katsomaan haluaville ihmisille. Koska on tässä tekstejä, joista olisi pienellä korjailulla saanut ihan hyviä.

Persujen 3. varapuheenjohtajaksi juuri valittu Juha Eerola kirjoittaa ehkä vähän yllättäen kirjan parhaimman tekstin miesten huonosta asemasta erotilanteessa, etenkin lasten huoltajuuden suhteen. Eerola on tästä aiheesta puhunut usein, eikä hänen tekstinsä ollut vihamielinen tai naljaileva, vaan ennemminkin surumielinen. Erotilanteessa lapset määrätään usein naiselle, ja jos nainen haluaa estää miestä tapaamasta lapsiaan, on se varsin helppoa. Tämä on tunnettu miehiä kohtaava tasa-arvo-ongelma, jolle pitäisi oikeasti tehdä jotain.

Marko Hamilo kirjoittaa taas kerran konservatismista. Tällä kertaa siitä, miksi sukupuoliroolit ovatkin just jees asia, tai vähintään väistämätön asia. Hamilon kirjoitustyyli on asiallinen, kuten yleensä, vaikka tekstin sisältö oli vähän tavallista köykäisempi. Mutta on siinä ihan hyviä kohtia, joissa hän puhuu sukupuolierojen biologiasta. Jos naisilla ja miehillä on pieniäkin eroja keskimääräisessä kiinnostuksen kohteissa, kilpailunhalussa tai joissain kognitiivisen kyvykkyyden osa-alueissa, näkyvät nämä erot todella isoina eroina jakauman ääripäissä. 180-senttisiä miehiä on enemmän kuin 180-senttisiä naisia, mutta 190-senttisten tapauksessa ero on vielä hurjasti vääristyneempi. Näinollen jos sukupuolten välillä on minkäänlaisia eroja, ja tarkkailemme vain äärimmäisiä esimerkkejä (esim. huippujohtajia tai nobelisteja), voi sukupuolten jakauma olla todella vääristynyt ilman minkäänlaista syrjintää. 

Nimimerkki Musta Orkidea oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hän on biseksuaali transmies, joka on LGBT-liikkeen vastustaja. Tämä on ihan tuore näkökulma, ja siksi Orkidean tekstiä luki ihan mielellään, vaikka se onkin esseenä aika heikko. Liian paljon "2edgy4you"-asennetta, jossa hän selvästi ajattelee laukovansa rankkoja totuuksia, mutta päätyy kuulostamaan Ylilaudan juuri löytäneeltä teiniltä. "Sukupuolenkorjaushoidot turmelevat alkuperäisen kehon ja sen lisääntymiselimistön. Minusta ei koskaan voi tulla miestä. Tulen ikuisesti olemaan vain leikelty ja muokkailtu nainen". Hoh hoijaa. Tämä on aika väsynyttä edes provoksi.

Jukka-Pekka Rahkonen on Aito avioliitto -liikkeen nokkahahmo, joka kirjoittaa sukupuolineutraalin avioliittolain etenemisestä ja kamppailusta sitä vastaan. Tämä oli myös tosi kiinnostavaa, sillä oma tuttavapiirini oli about 100% homoliittolain puolella ja lain läpimenoa pidettiin loistavana askeleena tasa-arvon edistämisessä. Oli jännää lukea näkökulma, jossa lain vastustajat pääsivät kertomaan oman näkemyksensä tapahtumien kulusta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Mirka Lappalainen)

Kesällä tulee matkustettua myös maalle, jolloin peltoja katsellessa ryhtyy väistämättä ajattelemaan ruoantuotantoa. Nykyinen tehomaatalous tuottaa isoja ylijäämiä, mutta aikaisemmin elämä ei ollut yhtä helppoa. Aina välillä kävi kuin Saarijärven Paavolle: viljan vei halla, piti panna puolet petäjäistä. Ja joskus ei puolet riittänyt. Suomen historian suurin nälänhätä tapahtui 1695-1697. Tämä ei ole se Nälkävuosi-kirjassa kuvattu nälänhätä. Se tapahtui 1860-luvulla, ja oli ihan piece of cake verrattuna 1600-luvun nälkävuosiin. 1800-luvun nälkävuosina kuoli "vain" suunnilleen 10% väestöstä. 1690-luvun nälkävuosissa arvioidaan kuolleen uskomattomat 25% väestöstä. Joka neljäs kuoli nälkään ja tauteihin. Se on täysin omaa luokkaansa kuolinluvuissa: Biafran tai Etiopian nälänhädät olivat isoja, mutta niissä kuolleisuus laskettiin yksinumeroisissa prosenteissa. Mitä pitää tapahtua, jotta neljäsosa väestöstä kuolee nälkään? Lappalaisen mukaan kyseessä oli monien asioide

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

1590-luvun Trump (Susimessu)

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo