Siirry pääsisältöön

Recursion (Blake Crouch)

Tämä oli ihan kiinnostava aikamatkustustarina. Aikamatkustuskirjojen perusongelma on vanha kunnon isoisäparadoksi: mitä jos matkustat ajassa taaksepäin ja tapat isoisäsi ennen kuin hän on siittänyt vanhempaasi? Silloinhan sinuakaan ei ole ikinä syntynyt, joten kuka murhasi isoisän?

Eri tarinat vastaavat isoisäparadoksiin eri tavoilla. Yksi tapa on tehdä menneisyydestä muuttumaton: kaikki mikä tapahtuu, on jo tapahtunut, joten me tiedämme jo valmiiksi, että ET murhannut isoisääsi. Vaikka matkustaisit menneisyyteen pistooli mukana ja murhanhimo sydämessäsi, niin tavalla tai toisella salamurhayrityksesi epäonnistuu ja historia menee eteenpäin täsmälleen muuttumattomana. 

Toinen vaihtoehto on Paluu tulevaisuuteen -leffoista tuttu: pystyt muuttamaan menneisyyttä ja saat vastata seurauksista. Jos tapat isoisäsi, niin uusi historia korvaa saman tien vanhan ja katoat kuin tuhka tuuleen. Historia kuitenkin muuttuu vain tästä pisteestä eteenpäin, joten aikamatkasi ei katoa mihinkään.

Kolmas ja nykyaikana suosituin vaihtoehto on turvautua monimaailmateoriaan, jonka mukaan uusia maailmankaikkeuksia syntyy jatkuvasti. Tässä variaatiossa matkustaminen menneisyyteen luo uuden aikalinjan, jossa asiat voivat mennä eri tavalla kuin alkuperäisessä, mutta alkuperäinen aikalinja ei katoa mihinkään: molemmat versiot historiasta ovat olemassa "yhtä aikaa". Recursion edustaa aika pitkälle tätä versiota, mutta siinä on kiintoisia twistejä. 

Aikamatkustusseikkailut vaativat totuttelua. Monet arvioijat tuntuvat pitävän Recursionin juonta vaikeana seurata; toiset pitävät sitä tajunnanräjäyttävänä tai aivot solmuun laittavana. Mutta kokeneelle scifi-fanille kirjan käänteiden seuraaminen ei vaadi suurtakaan keskittymistä. Recursionin aikamatkustusversio oli elegantti muttei ennenkuulumaton.

Tarina seuraa kahta henkilöä: Barry on poliisi, joka törmää omituiseen itsemurhatapaukseen. Helena on neurotieteilijä, joka haluaa parantaa Alzheimerin taudin rakentamalla koneen, joka pystyy lukemaan ja synnyttämään muistoja. Ilmeisesti tästä syystä äänikirjassa on kaksi lukijaa: miesääni lukee Barryn luvut ja naisääni Helenan. En olekaan törmännyt tällaiseen ratkaisuun aiemmin, mutten toisaalta olekaan kuunnellut aiemmin äänikirjaa, jossa olisi kaksi näkökulmahenkilöä.

Aikamatkustus on tässä mietitty loppuun asti ja sen mekaniikka on olennainen juonen kannalta, mutta lopulta tämä on hyvin henkilövetoinen kirja. Barry ja Helena ovat tarpeeksi hyvin mietittyjä hahmoja, jotta tämä ratkaisu toimii. Oikein hyvä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kadonnutta tiiliskiveä etsimässä

Tällä kertaa Tiiliskivien ystävät -lukupiirillämme oli vihdoin vuorossa tiiliskivien tiiliskivi, Marcel Proustin yli 3000-sivuinen eepos Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos on julkaistu alunperin vuosina 1913 - 1927. Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen puhkesi ensimmäinen maailmansota, joten toinen osa sai odottaa julkaisuaan vuoteen 1918 saakka. Ensimmäiselle osalle Proust ei meinannut löytää kustantajaa, joten hänen piti lopulta maksaa kustantajalle kirjan julkaisemisesta. Se oli suurmenestys, joten toista osaa varten kustantajat suorastaan kilpailivat teoksesta. Ranskaksi Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi seitsemänä kirjana, suomennos on jaettu kymmeneen kirjaan (neljä ensimmäistä osaa on suomennoksessa jaettu kahtia). Kolme viimeistä osaa julkaistiin Proustin kuoleman jälkeen, joten niihin kirjailija ei enää ehtinyt tehdä muutoksia tai korjauksia ennen julkaisua - ja sen ilmeisesti myös huomaa. Luimme teosta Tiiliskivien ystävät -FB-ryhmässä vuoden päivät. Suomennoksen näkökulmasta

Ulysses-savotta

Tällä kertaa savotan kohteena on James Joycen mestariteos Ulysses vuodelta 1922, joka on varmaan aika yleismaailmallisesti tunnettu tosi vaikeana kirjana. Moni aloittaa, harva lukee loppuun asti. Ruben Bolling tekikin sarjakuvan " Kuvitetut klassikot: Ulysseksen puolitoista ensimmäistä sivua ". Ulysses on suomennettu kahdesti: Pentti Saarikoski käänsi sen 1964 nimellä Odysseus. Leevi Lehto teki uuden suomennoksen kirjasta vuonna 2012. Lehdon suomennos on oikea järkäle, koska se sisältää niin tajuttomasti alaviitteitä. Joillain sivuilla on enemmän suomentajan huomautuksia kuin itse tekstiä. Suhtaudun vähän ristiriitaisesti Lehdon ratkaisuun liittää näitä alaviitteitä mukaan kirjaan. Monesti ne ovat todella hyödyllisiä ja perusteltuja. Tekstin viittaukset erilaisiin roomalaiskatolisen messun osiin tai Irlannin symboleihin olisivat olleet ilmiselviä irlantilaislukijoille kirjan ilmestymisvuonna, mutta ne ovat täysin tuntemattomia suomalaislukijalle vuonna 2017. Näissä tapauk

Tuntematon sotilas (Väinö Linna)

( Heti alkuun: Hei sinä yhdeksäsluokkalainen, joka etsit epätoivoisesti plagioitavaa esseetä lukupäiväkirjaasi varten! Tämä minun arvioni on erittäin selvästi keski-ikäisen kirjoittama. Äikänopettajasi huomaa sen heti, joten jatka etsimistä. Tai vielä parempaa: kirjoita se lukupäiväkirja itse.  Protip: äikänopettajasi on jo kyllästynyt teksteihin, joissa sanotaan "suosikkihahmoni oli Rokka, koska hän oli niin rohkea". Yllättävämpi - ja arvostetumpi - veto olisi sanoa "suosikkihahmoni oli Hietala, koska hän oli niin inhimillinen". Tai jos haluat pelata ns. all-in, kirjoita "suosikkihahmoni oli Lammio, koska hän oli niin epämiellyttävä, että aloin pohtia, onko kyseessä epäluotettava kertoja".) Helmet-lukuhaasteeseen kuului lukea "suomalainen klassikkokirja", joten Suomi 100 -hengessä tartuin tietty Tuntemattomaan. En ole ikinä lukenut kirjaa aiemmin. Edvin Laineen leffaversion olen tietysti nähnyt toistakymmentä kertaa ja Mollbergin version