FB-lukupiirissämme "Tiiliskivien ystävät" tartuimme tällä kertaa kotimaiseen teokseen: huhtikuusta lokakuuhun 2019 luettavanamme oli Volter Kilven Alastalon salissa vuodelta 1932. Tätä tajunnanvirtateosta pidetään yleisesti "Suomen Ulysseksena". Senkin kaikki tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään (tarkasti ottaen kuuteen tuntiin "jonain lokakuisena päivänä") ja sitäkin pidetään sekä todella vaikeana että hyvin merkittävänä teoksena. Täydellinen meidän lukupiirimme tarkoituksiin, siis!
 |
| Lähde: Yrjö Karilas, Koululaisen muistikirja 1930-31 (kiitos Esko Räntilä!) |
Luku 1 (Alastalo ottaa vieraita vastaan) & luku 2 (Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.)
Kirjan alussa tapaamme nimihenkilö Alastalon, jonka luokse ihmisiä saapuu laivalla. Miljöö käy hyvin selväksi: tässä ollaan saaristossa ja laivat ovat selvästi tärkeässä osassa tarinaa. Ainakin minun silmiini Alastalo vaikuttaa rehvakkaalta, reteeltä ja lipevältä: ei välttämättä erityisen miellyttävältä hahmolta. Ehkä tämä on laajemminkin saaristolaisisäntien tapa, mutta Alastalo oikein toivoo pääsevänsä piikittelemään ja nolaamaan vieraitaan - tai ainakin Pukkilaa, joka ei selvästi ole Alastalon sydänystävä.
Joka luvun alussa on myös otsikko, jossa kuvataan luvun sisältöä. Melkein tikahduin nauruun nähdessäni luvun 2 otsikon: "Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan". Tämä kirja on todella hitaan maineensa arvoinen, jos koko luku kuluu siihen, kun yksi tyyppi kävelee salin poikki!
Ja joo, eihän toisessa luvussa oikeastaan tapahdu ulkoisesti mitään, mutta sisäistä tapahtumista on sitäkin enemmän. Kyllähän sitä ehtii ajatella vaikka mitä, kun saapuu saliin ja näkee siellä tuttujaan, erityisesti kun kirjassa pitää asettaa mietteet vielä sellaiseen muotoon, että ajatusten konteksti tulee lukijalle selväksi. Pukkila löytää paikan sohvalta: lukija saa suunnattomasti tietoa salin tyypeistä ja Pukkilan asenteista heitä kohtaan. Samalla tilaisuuden luonne alkaa myös seljetä: ilmeisesti Alastalo haluaa rakentaa parkin ja tarvitsee muita isäntiä mukaan rahoittajiksi. Tämä on laivanvarustajien - retarien - kokous.
Kirjassa on myös esiluku, jossa kertoja kulkee kirkkomaalla. Se ei vaikuttanut liittyvän itse kirjaan mitenkään, enkä ainakaan vielä oikein ymmärrä, miksi se on mukana.
Kirjassa on huomattavan paljon sanoja, joiden merkitys ei heti aukene. Useimmat selviävät kontekstin perusteella, mutta joitain joutui googlaamaan. Tällaisia sanoja olivat ainakin:
- Tampuuri (eteinen)
- Kuutto (saaristolaisalus)
- Puksprööti (kokkapuomi)
- Akumentti (rusthollin aputila, augmentti)
- Retari (laivanvarustaja)
- Ripi (jonkinlainen asuinrakennus)
Luku 3 (Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä)
Nyt pääsimme kuuluisaan piipunvalitsemislukuun. Tiesin Alastalosta tasan kaksi asiaa etukäteen: että kirjaa pidetään hyvin vaikeana ja että siinä on kymmenien sivujen mittainen kohtaus, jonka aikana yksi tyyppi miettii, minkä piipun valitsisi. Tässä se nyt jo on; onkohan tämä kohtaus tullut kuuluisaksi siksi, että moni luovuttaa suunnilleen tässä vaiheessa?
Edellisessä luvussa Pukkila oli jo manannut, kuinka Härkäniemi on asettunut piippuhyllyn eteen. Härkäniemi ottaa piipun valinnan vakavasti ja pohtii tarkkaan eri piippujen välillä. Hän samalla myös sijoittaa mielessään, kenelle mikäkin piippu parhaiten sopisi, joten saamme paljon tietoa eri isäntien luonteesta - tai ainakin Härkäniemen näkemyksen heidän luonteistaan.
Härkäniemi on Alastalon naapuri, joten hän on ollut paljon tekemisissä talon isännän kanssa. Alastalo on Härkämäen ajatusten perusteella eteenpäin katsova, kunnianhimoinen kapteeni. Hän on ollut primus motor, kun paikkakunnalla on siirrytty uusiin ja isompiin laivoihin. Hänen ideansa oli myös tasata riskejä nokkelalla omistuskuviolla, jossa kaikki paikkakunnan kapteenit omistavat osuuksia toistensa laivoista. Vaikka yksi laiva uppoaisi, ei se tarkoittaisi kenellekään katastrofia, vaan se olisi pienempi isku koko porukalle.
Härkäniemen ja Alastalon laivatarinat olivat hyvin kiinnostavia ja luku muutenkin jaksoi pitää otteessaan, vaikka olihan se aika pitkä sivumäärä valita yhtä piippua. Ollaan sivulla 120, ja kirjan tarina on ajallisesti edennyt ehkä kymmenen minuuttia.
Ajankohta tarkentuu, sillä tekstissä mainitaan Oolannin sota, joka päättyi 1856. Yritin hetken aikaa laskea, kuinka monta vuotta Oolannin sodasta on Härkäniemen muistelmissa, mutta jossain vaiheessa hän alkoi harppoa vuosia eteenpäin muistoissaan. Joka tapauksessa ainakin kymmenisen vuotta siitä on, joten tässä ollaan varmaan 1860-luvun loppupuolella. Toisaalta tekstissä mainitaan myös, kuinka Alastalo oli maksanut tuomarin piipusta "ruplan ja kymmenen kopeekkaa", mikä sijoittaisi ostohetken ennen vuotta 1865, jolloin rupla lakkasi olemasta käypä raha Suomessa. Sain sellaisen tunteen, ettei piipun ostamisesta ole kovin montaa vuotta, joten 70-luvulla ei missään tapauksessa olla.
(Lukupiirissä Harri Päiväsaari osasi kertoa, että Kilven mukaan tapahtumavuosi on 1866).
(Lukupiirissä Harri Päiväsaari osasi kertoa, että Kilven mukaan tapahtumavuosi on 1866).
Luku 4 ( Pukkila katselee ja tuntee itsensä kiiskiseksi, kun Langholma saapuu Alastalon saliin ja isonen saatetaan keinutuoliin istumaan)
Luvun alussa näkökulmahenkilönä toimii Alastalo, joka odottaa stressaantuneena Langholman saapumista. Hänen suunnitelmansa toteutuminen riippuu olennaisesti Langholman myötämielisyydestä, joten ei ehkä ihmekään, että Alastalo on malttamaton.
Kun Langholman vene saapuu näköpiiriin ja Alastalo lähtee tätä vastaan, vaihtuu näkökulmahenkilöksi taas Pukkila. Alan pitää Pukkilasta aika tavalla: ei siksi, että hän olisi jotenkin miellyttävä henkilö, sillä sitä hän ei ole. Pukkila on kateellinen ja katkera, hän tuntuu ajattelevan, että toisten menestys on häneltä itseltään pois. Samalla Pukkila on kuitenkin hyvin inhimillinen ja tiettyyn pisteeseen asti samaistuttava hahmo. Kukapa ei olisi joskus tuntenut pienen kateuden piston, kun kuulee jonkun itseään vähemmän pätevän tai taitavan saavan menestystä ja kunniaa. Kukapa ei myös pitäisi jollain kosmisella tavalla epäreiluna sitä, että toiset ovat saaneet syntymälahjaksi esimerkiksi karismaa ja vangitsevan läsnäolon voiman. Ehkä emme jää niin pitkäksi aikaa manaamaan näitä epäreiluuksia mieleemme kuin Pukkila, mutta ajatus on helppo tunnistaa.
Pukkila on kateellinen Alastalolle, mutta eniten häntä harmittaa Langholma. Jopa Alastalo liehittelee Langholmaa minkä kerkeää, ja sekös sapettaa Pukkilaa aivan erityisesti. Pukkila haluaisi selvästi itsekin olla Langholman kaltainen, tai ainakin saada osakseen samanlaista kunnioitusta. Toisten nöyryys ja pokkurointi Langholman edessä korpeaa Pukkilan Petteriä, mutta kun hänen vuoronsa tulee, niin hänkin kättelee ja kumartaa kiltisti. Pukkila kuitenkin on realisti: hän tietää, ettei hän ole Langholman veroinen paikallisten isäntien arvoasteikossa. Ainoa, jonka Pukkila arvioi olevan Langholman vertainen, on Härkäniemi.
Oletan, että näkökulmahenkilö tulee vaihtumaan vielä moneen kertaan, mutta toivon todella, ettei tämä ole viimeinen kerta, kun pääsemme kurkistamaan Pukkilan ajatuksiin.
Luku 5 (Siviä kantaa kahvin sisään ja Alastalon Eevastiina on emäntä salissa, Langholma on juhlallinen ja Härkäniemi ajattelee erilaisia, elämän kukoistusta niinkuin turhuuttakin ja on onnellinen siitä, ettei hänellä ole vaimoa, mutta kyllä toppakahvit.)
Nyt on luvulla nimeä!
Kilpi kuluttaa aika monta sivua siihen, kun vanhat äijät kuolaavat talon tyttären nuoruuden ja kauneuden perään. Siviä ei ehkä ole ihan #metoo-tilanteessa, mutta ei kyllä paljon puutukaan.
Härkäniemi ei näytä parhaita puoliaan tässä luvussa. Ensin hän jaksaa läähättää aika monen sivun verran Siviää tuijotellen. Sitten hän pilkkaa mielensä sopukoissa talon emäntää ja päätyy yleiseen misogyyniseen johtopäätökseen: "Ymmärrän minä sen, että senlajisessa hosumisessa järki kuluu toisenkaltaisille kanteille kuin meissä oikeassa ihmisväessä". Ei varsinaisesti hienovaraista.
Tämä oli ensimmäinen luku, jotta lukiessa alkoi vähän kyllästyttämään. Härkäniemen ajatukset pyörivät niin paljon samojen asioiden ympärillä, että olisi vähemmälläkin pärjännyt.
 |
| Inari Krohn: Alestalon salissa (sic). Kiitos, Kanerva Cederström! |
Luku 6 (Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan)
Tämän luvun nimi jaksaa huvittaa minua. Kilvellä on itseironian tajua! Kuvaus toki pitää pitkälti paikkansa, mutta toisaalta se on kaksinkertaisen ironinen, sillä tässä luvussa itse asiassa tapahtuu selvästi enemmän kuin vaikkapa edellisessä luvussa.
Aiemmat luvut ovat pysyneet aika hyvin yhden henkilön pään sisällä. Luvun alussa seurattu hahmo on vaihtunut, mutta sitten Kilpi valitsee jonkun hahmon luvun keskushenkilöksi ja seuraa tämän ajatuksenvirtaa luvun loppuun saakka. Tässä luvussa puolestaan seurattu henkilö vaihtuu alussa melko tiheään. Aluksi seurataan Lahdenperän mietteitä, hetken hypätään Siviän mukaan, kunnes vuoroon tulee Alastalo ja sitten siirrytäänkin melkein dialogimuotoiseen kerrontaan, mikä onkin jo uutta. Tai no, dialogi ja dialogi, ennemminkin perättäisiä monologeja, mutta kuitenkin.
Lahdenperä vaikutti luvun alussa suunnattoman ärsyttävältä passiivis-aggressiiviselta tyypiltä. Hän esittää olevansa vain kohtelias eikä halua tuppautua tai tehdä numeroa itsestään, mutta joka itse asiassa kursailullaan pakottaa muut jatkuvasti kiinnittämään häneen huomiota. Hänen muistelunsa häistä, joista hän lähti kesken kaiken pois kun isäntäväki ei vaivautunut koko ajan maanittelemaan häntä mukaan kemuihin, oli raivostuttava. Luvun loppupuolella hän on jo vähän vähemmän rasittava.
Alastalo on kuin tulisilla hiilillä, kun kukaan vieraista ei älyä lähteä puhumaan asiaa, eikä hän itse voi aloittaa bisnesneuvotteluita jonkinlaisten arvovalta- tai sopivuuskysymysten vuoksi. Vieraat puhuvat ja muistelevat lähinnä vanhoja menestyneitä lastauskeikkojaan, erityisesti sitä, kun isännät kuljettivat sokeria salaa tullin ohi, Alastalon juottaessa tullimiehiä.
Oikein viihdyttävä luku.
Luku 7 (Tulli rommitetaan Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niinkuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkia)
Edellisessä luvussa aloitettu tullinpuijaustarina kerrotaan monen miehen voimin koko luvun verran. Periaatteessa koko tarinan juoni on nopeasti kerrottu: Lahdenperä, Härkäniemi ja kumppanit olivat tuomassa sokerilastia, mutta tullin laiva olikin juuri laiturissa ja kundit olivat jäämässä kiinni. Alastalon ja Pukkilan hoksottimet olivat kuitenkin kohdallaan ja he kutsuvat tullimiehet saliin juomaan rommia. Tullimiesten juopotellessa sokerilasti saadaan tuotua rantaan.
Mutta tietenkään tarina ei kerrota näin nopeasti, vaan kaikkiin yksityiskohtiin käytetään paljon kuvailua. Tarina on selvästi kehotti monen kertaan tässä porukassa, monet paikallaolijat olivat mukanakin, mutta onhan se "mukava muistella mukavia".
Tarinan detaljit ovat juuri niin liioiteltuja kuin tällaiselta sataan kertaan kerrotulta tarinalta voi olettaakin: tarjottu rommi ei ole vain pahaa vain suorastaan juomakelvotonta myrkkyä (kumma kyllä tullimiehet eivät tätä huomaa); Tullikapteeni Blomberg on täysi taulapää, joka puhuu herraskaisen "hoonoa soomea" vaikka on supisuomalainen rymättyläläinen; laivan kokki on suorastaan isäntien liittolainen ja muutenkin veijari.
Tuli muuten tarkistettua Sarpatin leskenkin tarina, kun Alastalo viittasi siihen kahteen kertaan luvun aikana: Profeetta Elia oli vieraana Sarpatin lesken luona, joka valitteli öljyn ja jauhojen vähyyttä, mutta profeetta vakuutti, etteivät ne lopu. Ja vaikka jauhot ja öljy vaikuttivat joka päivä olevan ihan lopussa, niistä aina riitti vielä yhdeksi päiväksi.
Luku 8 (Muinaisia siitäkin, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuulen kyörillä Turkuun) ja luku 9 (Luku, jossa todenperään puhutaan parkistakin, parkkilaivasta)
Härkäniemi muistelee toistakin tullinpuijaamiskertaa, jossa Blomberg vaikuttaa jo vähemmän tyhmältä, mutta tulee silti lopulta puijatuksi. Itse muistelo oli ihan hauska veijaritarina, mutta minulle kahdeksannen luvun huippukohta oli sen loppu, jossa Härkäniemi lopettaa tarinansa ja tajuaa tyrmistyksekseen, että hän on huomaamattaan hörppinyt toisen kahvikuppinsa tyhjäksi tarinoimisensa lomassa. Mikä onnettomuus!
Mutta sitten vihdoin, yhdeksännessä luvussa, 360 sivun jälkeen, päästään vihdoin puhumaan itse asiasta: parkin rakentamisesta. Alastalo haluaisi taas, että joku muu ottaisi asian puheeksi, mutta kun kukaan ei tunnu hoitavan hommaa, niin hänen pitää itse alkaa kierrellä asian ympärillä. Aluksi Alastalo vähän härnää Pukkilaa ja käyttää Pukkilan ärsyyntymistä aasinsiltana kääntää keskustelu parkin rakentamiseen. Langholma ja Karjamaa tarttuvat heti aiheeseen, onhan alkuturinat, kahvitukset ja muu ilmeisesti tarpeellinen seremonia hoidettu pois alta. Isännät ovat hyvinkin myötämielisiä hankkeelle ja Härkäniemi komppaa Alastaloa parhaansa mukaan. Mutta vaikuttaa siltä, että Pukkila ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa.
Luku 10 (Pukkila ja Alastalo kilpasilla)
Nyt päästiin kauan odotettuun Pukkilan ja Alastalon battleen! Oli selvää, ettei Pukkila loputtomiin hiljaisena pysy, ja nyt kuppi vuoti yli. Molemmat isännät yrittävät vuoron perään nolata toisen sanallisesti lähinnä muistelemalla vanhoja tarinoita, joissa toinen on epäonnistunut. Alastalo yrittää ensin pysyä suhteellisen rauhallisena, mutta hänelläkin alkaa lopulta keittää ja hän käy hyökkäämään sanan säilällä Pukkilaa vastaan hyvinkin kipakasti.
Isäntien kilpalaulanta on hyvin virkistävää luettavaa, siinä hyödynnetään koko muutenkin laaja sanallinen repertuaari viimeiseen asti. Pukkila on välillä niin raivoissaan, että jää melkein sanattomaksi, mutta nämä hetket eivät kestä kauan, vaan uusia sivalluksia ja solvauksia lentää parran keskeltä keinutuolia päin - ja välistä vähän muuallekin.
Pukkilan puolesta vähän harmitti, kun tällä olisi ollut mielessä paljon parempia piikkejä Alastaloa vastaan, mutta hän jätti ne sanomatta ja sen sijaan lähti muistelemaan kertaa, jolloin hän päihitti Alastalon rekikilvassa. Kai se voitto oli niin makea, että sitä piti päästä kääntelemään mielessään taas kerran ja fiilistellä koko salille, mutta jos tarkoitus olisi ollut saada Alastalo hiljaiseksi tai käännyttää toiset Alastalon parkkisuunnitelmaa vastaan, olisi ollut paljon fiksumpi veto kääntää Alastalon oma rehentely häntä itseään vastaan. Alastalo niin rehvasteli parkista, ettei hän huomannut, kuinka hän oli epähuomiossa tullut epäsuorasti loukanneeksi kaikkia muita isäntiä, jotka eivät parkeilla tietenkään ajele. Pukkila mietti tämän piikin heittämistä Alastalon lihaan, mutta sittenkin päätyi nautiskelemaan aivan asiaan liittymättömällä hevostarinalla.
Luku 11 (Totivesi kannetaan saliin, ja Härkäniemi, niinkuin muutkin, ja varsinkin eräs, saavat taas mielikseen katsella Siviä-neitosta salissa, jopa peilinkin pohjilta. Muutakin mukavaa sattuu, kuten esimerkiksi sitä, että Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein sekoittamattomana ja että Pukkila pääsee liikkumaan komeasti) ja luku 12 (Välipalanen, jossa ajatellaan omia ja valmistaudutaan enempiin sillä aikaa kun odotellaan ja verissä on hieman humausta)
Kun lukujen nimet ovat tällaisia, niin ei sen kummempaa alustusta melkein tarvitakaan; ne toimivat yhteenvetoina jo itsessään. Kahden luvun verran kaadetaan totia laseihin.
Alastalon mittapuulla luvussa 11 tapahtuu kuitenkin huomattavan paljon: Alastaloa harmittaa, kun Langholma on jo alkamassa puhua papereista, vaikkei totiakaan ole vielä tarjottu. Hän hoputtaa naisia tuomaan vettä ja laseja tarjolle. Talon tytärtä taas ihaillaan ja tämä tulistuu, kun Janne tuijottaa häntä liian pitkään ja suoraan.
Saamme seurata Langholman ajatuksia hänen lähtiessään ensimmäisenä totilasia täyttämään - ja Pukkilan mietteitä vähän pitempäänkin. Krooklakin pääsee liikkeelle ja paljastuu väkijuoman ystäväksi.
Totilasien kanssa säädetään puolin ja toisin. Isäntien luonteiden erot näkyvät lasin täytössä. Langholma ottaa konjakkia vain pienen tujauksen veden sekaan, Krookla kursailematta vahvan sekoituksen - ja Pukkila seuraa mallia. Härkäniemi on rauhallinen ja Alastalo pitää itsensä maltissa kuin isäntä ainakin.
Pukkilan oli tarkoitus saada sanottua, että hänen Evaldinsa oikeastaan olisi sopiva mies parkin kapteeniksi, mutta kivastuksissaan sotkeutuu ajatuksissaan eikä oikein saa sanotuksi mitään. Evaldista muuten emme ole vielä kuulleetkaan paljon mitään, mutta tässä luvussa ensi kertaa jotkut muutkin kuin Pukkila ajattelevat häntä, eikö ainakaan Härkäniemi suhtaudu hänen lainkaan negatiivisesti, tosin kuin isäänsä.
Oli muuten pakko eilen sekoittaa itsellenikin ensimmäistä kertaa elämässäni rommitoti, kun näissä luvuissa niin hekumoitiin juoman ihanuudesta. Se oli ihan kelpo juomaa, ei valittamista.
Luku 13 (Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä)
Härkäniemi pääsee nyt kertomaan viime luvun lopussa lupaamansa tarinan. Tämä luku on hyvin erilainen kuin muut: se on jaettu alalukuihin ja se kulkee ihan selkeästi tarinana, pysähtymättä missään välissä kiertelemään kuulijoiden tai edes kertojan ajatuksissa. Tarina jopa etenee melko suoraviivaisesti, mikä on jo täysin poikkeavaa tämän kirjan mittapuilla. (Lukupiirissä tiedettiin, että tämä luku on myös julkaistu omana pienenä kirjasenaan.)
Tarina on sinänsä oikein hauska ja kiinnostava. Kaupassa työskentelevä Vaasan Ville säästää ja lainaa rahaa voidakseen varustaa fregatin, jonka hän aikoo lähettää Rioon ostamaan kahvipapuja. Hän pestaa kapteeniksi vanhan rippikoulukaverinsa Kallen. Laiva tulee valmiiksi ja lähtee matkaan - mutta sitten siitä ei kuulukaan mitään. Kuluu vuosi toisensa jälkeen. Ville käy joka päivä postitoimistossa kysymässä, onko mistään satamasta tullut kirjettä laivasta, mutta hänelle tarjotaan aina vain eioota. Ville käy joka päivä satamassa katsomassa, olisiko Albatrossia näkynyt, vaikka kaikki tietävät jo parin vuoden jälkeen, että toivo on turhaa. Laiva on selvästi uponnut jossain merillä.
Kunnes seitsemäntenä vuonna Albatrossi palaa. Laiva on säädyttömän näköinen, purjeet riekaleina ja maali karissut, mutta perillä yhtä kaikki. Ville ryntää laivaan. Kalle tervehtii häntä partasuuna. Ville on raivoissaan: miksi laiva on niin surkeassa kunnossa? Miksei kapteeni ole kirjoittanut ja kertonut, missä mennään? Hän on jo antamassa Kallelle kenkää, mutta leppyy välittömästi, kun Kalle näyttää laivan kulta-arkut ja kertoo koko ruuman olevan täynnä kahvisäkkejä. Jostain syystä Albatrossi ei seilannutkaan suoraan Rioon ja takaisin, vaan jäi kiertelemään Itä- ja Länsi-Intiaa, tehden kauppoja joka satamassa. Kalle ei oikein ollut kirjoitusmiehiä, niin kirjeiden lähettäminen oli jäänyt. Ja miksi taas laiva on niin huonossa kunnossa? No, maali maksaa rahaa, ja Kalle on niin itara, ettei halunnut käyttää voittorahoja laivan kunnostamiseen matkan varrella.
Ville päättää pitää Kallen kapteenina, mutta koki parhaaksi laittaa hänelle täst'edes jonkun kirjurin matkaan - ja lisäksi korottaa kaikkien merimiesten palkkoja, jotta he enää suostuvat niin umpinuukan miehen matkaan lähtemään.
Tämä oli erittäin mieluisa välipala. Lukupiiristä Laura Keskinen tiesi, että luku on julkaistu myös erillisenä kuvitettuna teoksena, josta hänellä oli kuvakin (yllä). Eikä ihme: koko luku vaikuttaa olevan alunperin ihan irralliseksi novelliksi kirjoitettu.
Luku 14 (Alastalo levittää parkinpaperit pöytään) ja luku 15 (Nimien kirjoitus alkaa ja laivaosia merkitään kirjaan, kunnes Pukkila päästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä varomattomampia, ja Siviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan)
Nyt päästiin jo itse asiaan ja ensimmäiset nimet ilmestyvät paperiin! Johan tätä asiaa on kierrelty ja kaarreltu ja parkinpaperit mainittukin jo luvussa 12, mutta nyt Alastalo kaivaa piirustukset ja sopimukset pöytään. Langholma kirjoittaa itselleen juhlallisesti heti kahdeksasosan parkista ja Alastalo toisen mokoman. Edes Pukkila ei löydä Alastalon piirustuksista mitään vikaa.
Itseäni jäi hieman mietityttämään, miten nämä piirustukset on oikein tehty. Moneen kertaan on mainittu, että Alastalo ensin veisti parkin muodon halkoon, ja sitten jonkinlaisten välineiden ja laskukaavojen avulla hän on siirtänyt muodot suoraan halosta paperille. En ole kuitenkaan ihan varma, miten tämä prosessi oikeastaan toimii, enkä ainakaan itse osaisi tehdä mitään vastaavaa. Näillä retareilla on varsin monenlaisia taitoja.
Juhlallinen nimienkeruu kuitenkin hieman keskeytyy, kun Pukkila aloittaa kunnon draaman. Ensin hän yrittää vakuuttaa Lahdenperän siitä, ettei hänen kannata luvata omaa metsäänsä parkintekoa varten, mutta hän aloittaa suostuttelunsa aivan liian myöhään - Lahdenperä on jo selvästi mukana parkkihommissa.
Siitä Pukkila tulistuu niin, että luvun nimen mukaisesti menee liian pitkälle jutuissaan ja vetää talon tyttären mukaan juttuihinsa: "En minä Lahdenperänä sinua metsääni päästäisi, en, vaikka veräjän suussa noikkisit ja tyttäresi miniäksi lupaisit!" Tämä ei minun korvaani kuulostanut mitenkään kovin ihmeelliseltä: kyllä Pukkila on minun nähdäkseni sanonut paljon törkeämpiäkin juttuja aiemmissa luvuissa, mutta tässä selvästi ylitettiin joku raja. On ihan OK haukkua isäntää lihavaksi tai epäpäteväksi, mutta selvästi talon tyttärestä ei pitäisi mainita sanaakaan. Tässä on varmaan joku kunnian säilyttämiseen liittyvä ajatus, joka ei enää oikein puhuttele nykylukijaa.
Mutta saliin kokoontuneet isännät tyrmistyivät tällaisesta puheesta ja Alastalo tulistui niin paljon, ettei voinut olla laukomatta samalla mitalla takaisin. Se oli virhe, sillä koko ilta uhkasi päättyä tähän. Alastalon onneksi Siviä tulee juuri sillä hetkellä sisään ja huomaa salin kuolemanhiljaisuudesta, että nyt on jotain epätavallista menossa. Hän päättelee virheellisesti Härkäniemen taas jutelleen hänestä jotain ja purkaa kiukkunsa tällä kertaa täysin viattomaan Malakias Afroditeen täydellä voimallaan.
Härkäniemi ei jää neuvottomaksi vaan pelastaa tilanteen parhaansa mukaan, jolloin Siviä puolestaan häpeää omaa kiukunpuuskaansa ja ryntää takaisin tupaan hetimiten. Vain totivesikannu jää lattialle.
Taas sattui ja tapahtui vaikka mitä! Luultavasti olen jo niin tottunut ja turtunut kertomuksen hitaaseen etenemiseen ja jokaisen lauseen venyttämiseen mahdottomiin pituuksiin asti ja miksei vielä pitemmällekin, mutta tuntuu siltä kuin näin kirjan loppua kohden tapahtumia alkaisi olla vähän enemmän lukua kohti kuin alussa.
Lukupiiriläisemme Laura Keskinen tiesi, että Alastalon parkilla on ollut historiallinen esikuvansa, parkki Kaitainen. Kyseisestä parkista on myös tietoa Turun maakunta-arkiston sivuilla.
Lukupiiriläisemme Laura Keskinen tiesi, että Alastalon parkilla on ollut historiallinen esikuvansa, parkki Kaitainen. Kyseisestä parkista on myös tietoa Turun maakunta-arkiston sivuilla.
Luku 16 (Parkinkirjojen kirjoittamista ei jatketakaan tässä luvussa, koska on muuta estettä ja ajatuksen aihetta, ja Siviän jättämä totivesikannu edelleen röyhää laattialla, kunnes Härkäniemi sen nostaa ja kantaa kiehuvia kämmenurakalla, vaikka varvaspolskassa, kynsissänsä pöydälle sylkemään), luku 17 (Pukkila tulee sittenkin nyt käsketyksi lähinnä Karjamaan jälkeen ja ennen Härkänientä ja Krooklaa kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan) ja luku 18 (Krooklan nenänkärjestä tipahtaa kirkas rommiveden helmi parkkipapereille, Härkäniemi aprikoi Athanasiusta ja puoli parkkilaivasta tulee merkityksi)
Luvussa 16 taidettiin tehdä ennätys siinä, kuinka nopeasti vaihdettiin ajatuksenvirrasta toiseen. Lyhyen luvun aikana ehdittiin piipahtaa ainakin Alastalon, Härkäniemen, Pukkilan, Krooklan ja Langholman päiden sisällä.
Edellinen luku loppui jännittyneeseen tilanteeseen, melkein cliffhangeriin, kun Alastalo ja Pukkila olivat molemmat puhuneet sopimattomia, mutta Siviän yllättävä saapuminen saliin ja kiukunpuuska jähmettivät tilanteen. Alastalo ei heti alkuun kiukultaan kyennyt lepyttämään tilannetta, mutta onneksi Härkäniemi tulee taas apuun ja huvittavalla operaatiollaan totivesikannun kanssa saa isännät vähän naurahtamaan, jolloin jännitys salissa laukeaa, ainakin jonkin verran.
Jäin ihmettelemään kannun designiä: miksi Härkäniemi poltti näppinsä sen kanssa? Härkäniemi harmitteli, ettei kannussa ole kunnon kahvaa, ainakaan kovin isoa. Onko kannua siis tarkoitus kantaa vain patalapun avulla? Tuntuu vähän kummalliselta.
Pukkila on edelleen paras. Hänen luontonsa vetää häntä kahteen suuntaan: toisaalta kunnia vaatisi, että pitäisi lähteä ovet paukkuen, mutta toisaalta - mitäs siitäkin sitten tulisi, kun monta vuotta joutuisi kuuntelemaan, kun kaikki puhuvat parkista, eikä itsellä olisi laivaan osaa eikä arpaa? Pukkila ei oikein tiedä, mitä tekisi, mutta sitten Alastalo saa vihdoin nieltyä kiukkunsa ja siirtyy lepyttelemään Petter Pihlmania oikein urakalla. Niin Pukkila saa kirjoittaa nimensä parkinkirjaan ennen Krooklaa tai Härkäniemeä, mikä kovin miellyttää turhamaista Pukkilaa - vaikkakin vielä jäi korpeamaan, että toisen nimen "Filemonin" kohdalla kynänjälki ei pysynytkään niin siistinä kuin olisi tahtonut. Ei ole asiaa, joka ei Pukkilaa harmittaisi!
Härkäniemi taas pohtii filosofis-teologisia mietteitä. Athanasioksen uskontunnustus oli tuottanut Härkäniemellä nuorempana paljon päänvaivaa. Nykyisin tunnemme lähinnä apostolisen uskontunnustuksen ("Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen..."), mutta näiden lisäksi on kaksi muutakin uskontunnustusta käytössä: Nikean uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Nikean tunnustus on aika samanlainen kuin apostolinen, vaikka se meneekin vähän syvemmälle teologiaan, mutta Athanasioksen tunnustus on jo toista maata: siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi, mitä Jumalan kolmiyhteisyys oikeastaan tarkoittaa. Se on aika diippiä shittiä, kuten nuoriso kai nykyisin sanoisi. Ainakin Härkäniemelle se oli vähän tarpeettomankin diippiä, mutta lopulta hän oivalsi kolmiyhteyden ajattelemalla laivan keulaa, perää ja laitoja. Laivassa on monta osaa, jotka kuitenkin muodostavat yhden, jakamattoman kokonaisuuden; samalla tavalla Jumalallakin voi olla kolme osaa, mutta kuitenkin olla yksi.
Parkinosia kirjataan kiinnostavissa osissa: ei kymmenyksissä tai sadasosissa, kuten nykyisin varmaan tehtäisiin, vaan jako-osat ovat kahden potensseja: 1/8, 1/16, 1/32. Härkäniemi mainitsee ennen vanhaan kirjanneensa neljäsosiakin pienemmistä laivoista. Toisella tavalla ajateltuna parkki on jaettu 32 osaan, josta jotkut lunastavat useamman osan. Luvussa 18 saadaan luvun nimen mukaisesti merkittyä jo puolet parkista:
Langholmalle 1/8 eli 4/32
Alastalolle samoin 1/8 eli 4/32
Karjamaalle 1/32
Pukkilalle 1/16 eli 2/32
Krooklalle 1/32
Härkäniemelle 1/8 eli 4/32
Enää kuusitoista 32-osaa jaossa lopuille isännille. Mahtaakohan kaikille riittää osansa? Onko missään vaiheessa mainittu kuinka monta isäntää salissa oikeastaan on?
Luku 19 (Lahdenperäkin kirjoittaa viimein parkkiosansa sekä ajattelee Friisi-juttuja, joita hän ei tällä erällä kuitenkaan kerro, ja mitenkäs käykään, tekee pienen kompastuksen, ennenkuin pääsee valmiiksi kirjoituksissa) ja luku 20 (Luku, jossa ilmestyy jo muitakin ja uusia tuttuja pöydän viereen ja kirjoittelevat useatkin osansa parkkikirjaan, vaikkeivät vielä kaikki)
Pääsemme pitemmäksi aikaa Lahdenperän ajatuksiin. Hänen päivänsä ei olekaan ollut niin hyvä kuin hän oli alunperin toivonut: Alastalo ei tervehtinyt heti aluksi ja sitten Lahdenperä joutui istumaan huonoon paikkaan Härkäniemen ja Pukkilan väliin: toinen ei puhu eikä pukahda ja toinen puhuisi vähän liikaakin ja liian terävästi, joten juttuseuraa ei kannata kummastakaan etsiä. Lahdenperää tämä harmittaa, sillä hänellä juttuja piisaisi. Hän muisteleekin vanhoja juttuja jostain "Friisi"-nimisestä henkilöstä, jonka suhde Lahdenperään jäi minulle vähän hämäräksi.
Lahdenperä kutsutaan vihdoin parkkiosaa kirjoittamaan, ja tästä hän leppyy nopeasti. Hän kirjoittaa 1/16-osan parkista, tosin aluksi väärin, ja sehän Pukkilaa riemastuttaa. Ja kun Pukkila pääsi vauhtiin, ei hän heti pysähdy. Hän samalla kertaa käy mielessään Langholman siunatun elämän, jossa kylän isonen tuntuu vain menevän voitosta voittoon. Tämä tietekin sapettaa Pukkilaa suuresti.
Nyt oikeastaan melkein kaikki tähän mennessä tutut hahmot ovatkin jo kirjoittaneet nimensä parkkikirjaan, Janne Pihlmania ja Evaldia lukuun ottamatta. Mutta parkista on vieläkin aika paljon kirjoittamatta. Luvussa 20 tavataankin liuta salissa istuvia isäntiä, joiden kohdalle tarina ei ole aiemmin pysähtynyt. Ensin parkkikirjan kimppuun käyvät pienempien tilojen isännät Söröpäri ja Syöpäri, jotka molemmat kirjoittavat 1/32-osan parkista. Sitten on vuorossa Haukisten Iso-Franssi, joka suurista puheistaan huolimatta kirjoittaa myös 1/32-osan, kun Langholma käy häntä puhuttelemassa. Iso-Franssi onkin selvästi isompien isäntien halveksunnan kohteena, hyvän perinnön tuhlannut nuori uhoaja.
Viimeiseksi tapaamme Nordevallin, kalaporvarin, joka tyytyy 1/64-osaan. Näinkin pieniin osiin siis päädyttiin! Tässä huomataan taas yhteisön vahva hierarkkisuus: Nordevall ei lopulta kehtaa kirjoittaa yhtä isoa osaa kuin Krookla, joka on kuitenkin ison tilan omistaja ja selvästi Nordevallille tärkeä hahmo.
Parkista on jäljellä kymmenen ja puoli 32-osaa. Yhteensä tähän mennessä on mainittu 17 henkeä istumassa Alastalon salissa. Nimeään eivät vielä ole kirjoittaneet ainakaan Nordberg, Abrahamsson, Engblom ja Huuskerin Hermanni eivätkä Janne ja Evald.
Luku 21 (Luku, jossa Pukkilalle tulee muissa hengenpinnistyksissä mieleen asioita, jotka tähän asti ovat olleet salaisia, ainakin muutamat, ja jossa Janne Pihlman kirjoittaa laivaosansa, suuruudeltaan sen, minkä Pukkilakin luvun lopussa saa lukea parkkikirjasta) ja luku 22 (Luku, jossa Pukkila edelleen kärsii sieluntuskia ja tuntee hengenpeukalonsa puristetuksi kuin ruuvipenkin pihtiin, mutta jossa lopulta kuitenkin Evaldinkin osa tulee merkityksi parkkikirjaan ja Evaldista parkkiretari, niinkuin Jannesta, vaikka lopulta sittenkin pienempi)
Lisää väkeä saapuu kirjoittamaan osuuksiaan parkinkirjaan: Raha-Simu ja Risu-Simu, Jäderholm, Pöyli, Tupinkorven vanha isäntä, Nordblom... Näiden pienempien isäntien kirjausten kokoa ei enää edes mainita, mutta voimme olettaa niiden olevan aika pieniä, luultavasti 1/64-osia. Alastalon salissa istui siis 23 isäntää, ellei paikalla ollut myös joku, jonka nimeä ei mainittu koko kirjan aikana.
Nämä pienet retarit eivät kuitenkaan ole kuin pienen pienessä sivuosassa näissä luvuissa. Ei, nyt keskitytään Pukkilaan ja Janne Pihlmaniin. Seuraa JUONIPALJASTUKSIA, joten jos et ole vielä lukenut lukua 21, kannattaa ehkä lopettaa lukeminen tähän. Totta tosiaan, Alastalossakin tulee yllätyskäänne ja jotain, jota voidaan pitää spoilerina! En olisi uskonut.
.
.
.
.
.
.
.
Olinkin jo ehtinyt muutamaan kertaan ihmetellä, ovatko Janne ja Pukkila jotain sukua, kun heillä on sama sukunimi. Sukulaisuussuhde olikin paljon läheisempi ja monimutkaisempi kuin olisin kuvitellut: Janne on Pukkilan avioton lapsi! Pukkilan vanha piika Fiina meni ottamaan sukunimekseen Pihlman ilmeisesti jonkinlaiseksi kostoksi siitä, ettei Pukkila nainut häntä sen jälkeen kun pisti tämän paksuksi, ikuiseksi muistutukseksi Pukkilalle.
Kaiken muun harmin lisäksi äpäräpoika nappasi ison talon tyttären, Siviä Mattsonin, suoraan laillisen pojan Evaldin nenän edestä. En tosin tiedä, kuinka todennäköisesti Siviä olisi oikeasti Evaldille lämmennyt, tai miten auliisti Alastalo olisi kosiopyyntöön suostunut. Ehkä koko ajatus siitä, että Evaldilla oli mahdollisuuksia Siviän suhteen, on vain Pukkilan toiveajattelua? Vaikea sanoa, varsinkin kun emme ole Evaldista saaneet juuri mitään tietoa, mutta useimpien kuvausten sivulauseiden perusteella Evald vaikuttaa ihan kunnon pojalta. joskin varsin hiljaiselta hissukalta.
Ja nyt, kaiken kukkuraksi, Alastalon ja Langholman myötävaikutuksella Janne menee kirjoittamaan yhtä suuren osan parkista kuin Pukkila itse, 1/16. Pukkila meinaa tukehtua kiukkuunsa ja aluksi uhoaa mielessään kirjoittavansa Evaldille vähintään yhtä ison osuuden. Lopulta hänelläkin järki voittaa, kun hän kuvittelee elävästi ja hupaisasti mielessään, miten rahanhakureissujen kanssa kävisi. Evald saa tyytyä 1/32-osaan.
Luku 23 (Luku, jossa vihdoinkin Alastalo kokoo parkkikirjan pöydältä ja lukitsee sen klahviin ja jossa tapahtuu muutakin juhlallista, kuten esimerkiksi se, että Härkäniemen aikaisemmat aamupäiväiset aprikoimiset maaherran piipusta osoittautuvat oikeiksi ja Alastalo virittää kuin virittääkin piippuhyllyn edessä helmitaatin työnvirkoihin suupielessänsä ja kävelee salissa niin, että savu jää taakse, keinutuolille keikuttelemaan niinkuin Langholmakin tuomarivainaan piippu suupielessänsä häntä vastapäätä)
Parkkikirja on nyt ilmeisesti kirjoitettu valmiiksi, tai ainakin melkein. Jäi vähän epäselväksi, saiko Evald viimeisenä nimensä kirjaan. Jos noin oli, niin parkista jäi ainakin 1/32-osa kirjoittamatta: eihän Pukkila muuten olisi edes voinut haaveilla kirjoittavansa pojalle 1/16-osaa, mikäli jäljellä on vain 1/32-osa. Alastalohan pari lukua sitten suorastaan piti toivottavana, että vähän jää yli, jotta sitä voi kaupata vielä myöhemmin ja yksityisemmin, ehkä liikesuhteiden luomiseksi?
Alastalo innostuu kehumaan Pukkilaa ja tämä riehaantuu ihan tanssimaan ja nappaa Alastalon ja Härkäniemen mukaansa. Langholma näyttää tylsän luontonsa ja pilaa toisten ilon ilmoittamalla lähtevänsä mokomista juhlista. Alastalokin, joka yleisesti ottaen suhtautuu Langholmaan kuin puolijumalaan, harmittelee tämän puritaanista luonnetta.
Onneksi Eevastiina pelastaa päivän, ja kirjan ehkä hilpeimmässä kohtauksessa ohjaa Langholman takaisin tuoliin ja puhuu muutkin pyörälle päästään.
Lopuksi tämän kirjan Tšehovin pyssy laukaistaan: Alastalo palaa piippuhyllylle ja ottaa pramean maaherran piipun leukaansa - ja sehän sopii parkkiretarin naamaan kuin valettu.
***
Alastalon salissa oli ensimmäinen tiiliskivistämme, josta yksiselitteisesti pidin. Enkä pelkästään pitänyt, vaan suorastaan ihastuin koko kirjaan. Tämä on mestariteos, viiden tähden arvoinen. En ole ennen lukenut täysin samanlaista kirjaa, pelkkä kielen rikkaus oli jo kokemus, mutta myös tarinan itsetarkoituksellinen hitaus ja venyttäminen oli tehty hämmästyttävän taitavasti. Heikomman kirjoittajan käsissä Alastalo olisi voinut olla todella tylsä kirja, mutta Kilven huumorintajun ansiosta tämä oli hillittömän hauska lukukokemus.
***
Lukupiirimme aikataulu:
13.4. esipuhe ja luvut 1–2
27.4. luku 3
11.5. luku 4
25.5. luku 5
8.6. luku 6
22.6. luku 7
6.7. luvut 8–9
20.7. luku 10
3.8. luvut 11–12
17.8. luku 13
31.8. luvut 14–15
14.9. luvut 16–18
28.9. luvut 19–20
12.10. luvut 21–22
26.10. luku 23
Kommentit
Lähetä kommentti