Meidän koulu (Toim. Timo Saloviita)

I.

Timo Saloviita on ärsyttävä tyyppi. Koulukeskusteluja seuranneet ihmiset ovat väistämättä törmänneet hänen melko provosoiviin mielipidekirjoituksiinsa, jossa hän vähintään epäsuorasti päätyy väistämättä syyttämään opettajia huonoiksi ja/tai epäpäteviksi, mikäli he eivät pärjää erityisen tuen oppilaiden kanssa. Vielä ärsyttävämmäksi Saloviidan tekee se, että hänen kirjansa ovat niin järkeviä. Vaikka kuinka yritin, en löytänyt Meidän koulusta melkein mitään, jonka kanssa olisin suuresti eri mieltä. 

Meidän koulussa useat eri kirjoittajat kertovat artikkeleissaan tapoja parantaa koulun työrauhaa ja luoda hyvää ilmapiiriä. Se on jaettu kolmeen osaan: yhteinen koulupäivä, miten hallita ristiriitoja ja osallistuminen koulussa. Ensimmäinen osa on lähes kokonaan Saloviidan artikkeleita, ja siinä hän esittelee ryhmätöiden, aamupiirien ja samanaikaisopetuksen mahdollisuuksia koulun parantamiseen. Saloviita on hyvä kirjoittaja, ja hän osaa esitellä ajatuksensa innostavasti. Hän osaa myös vastata vastaväitteisiin: esimerkiksi samanaikaisopetusta pidetään yleisesti hyvänä, mutta ei siihen kuitenkaan ole resursseja. Saloviita ennakoi tämän ja uhraa hyvän pätkän artikkelistaan luettelemalla keinoja, joilla tätä resurssia voi kasvattaa. 

II.

Samalla tässä näkyy Saloviidan heikkous: hänellä on tapana vetää mutkia suoriksi ja esittää asioita ehkä yksinkertaisempina kuin mitä ne ovatkaan. Hän mainitsee viisi tapaa löytää resursseja samanaikaisopetukseen:

1. erityisopettajien siirtyminen pienryhmistä samanaikaisopettajiksi, eli käytännössä erityisopetuksen syvempää integroimista. Ok, mutta jotkut oppilaat oikeasti hyötyvät enemmän pienryhmistä, joten mitä siinä tilanteessa tehdään?
2. Kasvattamalla ryhmäkokoja. Viidestä 20 oppilaan ryhmästä voikin tehdä neljä 25 oppilaan ryhmää, jolloin yksi opettaja jää irtonaiseksi ja voi toimia samanaikaisopettajana. Ok, mutta jos koulu on vain kaksisarjainen, mitäs sitten tehdään?
3. Kahden luokan yhdistäminen: tehdäänkin 40 oppilaan ryhmä, jossa on kaksi opettajaa. Ok, mutta eikö tällaisesta tule ihan sikana häiriöitä tunnille, ja oletko ihan vakavissasi laittamassa ekaluokkalaisia 40 oppilaan suurryhmiin?
4. Inkluusio: Pienryhmäluokka lakkautetaan, erityisoppilaat sijoitetaan tavallisille luokille ja erityisluokanopettaja tulee samanaikaisopettajaksi. Ok, mutta jos erityisoppilaat on sijoitettu vaikka kolmelle eri luokalle, niin 2/3 heistä on joka tunti luokassa, jossa on vain yksi aikuinen. Tätähän on pidetty inkluusion suurimpana miinuspuolena: opettajalle on hyvin kuluttavaa olla yksin luokassa, jossa on useita erityisen tuen oppilaita. 
5. Lakkauttaa koulunkäyntiavustajat ja palkata sen sijaan erityisopettajia. Ok, mutta silloin vaihdetaan kaksi avustajaa yhteen erkkaopeen: onko tämä hyvä diili? Aika usein olisi hyvä, jos aikuisia olisi ennemminkin enemmän kuin vähemmän. 

Tämä sama asenne näkyy paitsi Saloviidan artikkeleissa, myös monessa muussa kirjan luvussa. Monet ehdotukset ovat sinänsä ihan järkeviä, mutta samalla haluaisin kysellä hieman tarkemmin. Kirjoittajat eivät mielestäni tarpeeksi ennakoi mahdollista kritiikkiä. Opettaja, joka on innostunut omasta metodistaan, saa sen kyllä helposti toimimaan, mutta toisten opettajien on usein yllättävän vaikea saada menetelmää toimimaan järkevästi. Osittain kyse on eri koulukulttuureista, mutta usein kyse on siitä, etteivät uusien metodien puolestapuhujat muista tai osaa kertoa kaikkia niitä yksityiskohtia, jotka saavat menetelmän heidän kohdallaan toimimaan. 

III.
Kirjan paras artikkeli on Päivi Hamaruksen Miten estää koulukiusaamista? Vaikka kiusaamiseen liittyvät asiat ja tutkimukset ovat minulle hyvin tuttuja, innostuin silti artikkelista. Hamarus onnistui varsin lyhyessä artikkelissa käymään läpi kiusaamisen vastaisen työn tärkeimmät periaatteet ja varoittamaan virheaskelmista. Hän lähtee liikkeelle siitä, mistä kiusaaminen johtuu ja miksi kiusaajat kiusaavat. Kiusatun ominaisuudet eivät sinänsä ole kiusaamiselle tärkeitä, sillä mikä tahansa asia voi nousta kiusaamisen tekosyyksi. Kiusaajat eivät myöskään yleensä ole reppanoita, jotka purkavat pahaa oloaan, vaan kiusaaminen on keino parantaa omaa asemaa kouluyhteisössä. 

Ja avainsana on yhteisö. Kiusaaminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja sen vastustamiseen tarvitaan yhteisöllisiä keinoja. Hamarus esittelee vuosikellon, johon kuuluu mm. oppitunteja, luokanvalvojan tunteja ja vanhempainiltoja. Siitä huomaa helposti, ettei kiusaamisen vastustamiseen riitä, että perustetaan KiVa-ryhmä ja sitten nostetaan jalat pöydälle. Jos kiusaamista halutaan saada kuriin, pitää koko koulun toiminta organisoida tämän tavoitteen ympärille.
Toinen huippuartikkeli kirjassa oli Petri Salon Opettaja pedagogisena johtajana. Jostain syystä opettajainkoulutuksessa ei ainakaan minun aikanani puhuttu lainkaan luokan johtamisesta, vaikka sitähän opettajan työ on. Opettaja ei huolehdi vain opettamisesta tai oppimisen ohjauksesta, vaan hän myös rakentaa luokkahuonekulttuuria omilla rutiineillaan ja työtavoillaan; hän määrittelee luokan arvot ja periaatteet ja toivon mukaan myös toimii itse niiden mukaisesti; hän kommunikoi selvästi ja toimii aktiivisena kuuntelijana; ja hän on vallankäyttäjä, joka ehkäisee ristiriitatilanteita olemalla ylin auktoriteetti. Näitä asioita jokainen opettaja joutuu oppimaan kantapään kautta, siksi varsinkin aloittelevaa opettajaa hyödyttäisi lukea Salon artikkeli mielellään jo opintojensa aikana.

Lisäksi kirjassa esitellään vertaissovittelua, oppilaskuntia ja muita rakenteita, jotka voivat edistää koulun hyvää yhteishenkeä ja työrauhaa. Nämä vaikuttivat hyviltä esittelyiltä aiheeseen. Tämä voisi toimia hyvin tenttikirjana. 

Toisaalta moni artikkeli käsitteli koulun rakenteiden muuttamista, eikä niille yksittäiset opettajat voi mitään. Näiden kohderyhmänä tuntui olevan ennen kaikkea koulujen johtoryhmät ja rehtorit. Toki kaikille opettajille tekee hyvää miettiä oman koulunsa rakenteita ja keskustella niistä.