Harari jatkaa Homo Deuksesta tutulla tyylillään. Hän kommentoi ajankohtaisia kysymyksiä, mutta ottaa useimpiin kysymyksiin suhteellisen pessimistisen asenteen. Hän ei kuitenkaan ole mielensäpahoittaja, joka valittaa kaikesta tai haikailee menneisyyteen, vaan hän osaa olla suhteellisen pirteä pessimismissään.
Kirja alkaa käsittelemällä liberaalin demokratian kriisiä ja teknologian vaikutusta ihmisiin ja yhteiskuntiin. Harari jäljittää kriisin syyksi merkityksen ja ideaalin puutteen. Aikaisemmin laajoista, koko maailmaa selittävistä ideologioista ei ollut pulaa. Vuonna 1938 oli kolme globaalia tarinaa: fasistinen, kommunistinen ja liberalistinen. Vuonna 1968 jäljellä oli enää kaksi, kun fasismi oli poistunut valikoimasta, 1998 jäljellä oli enää yksi, mutta 2018 ei yhtään - liberalismikin on menettänyt tenhonsa, kuten Brexit, Orban ja Trump ovat osoittaneet. Meillä ei enää ole kunnon ihannetta jäljellä, minkä takia opportunistinen populismi saa jalansijaa. Tämä on ihan hyvä analyysi sinänsä, mutta ei mitään uutta.
II.
Harari on hyvin huolestunut tekoälystä ja algoritmeista. Kirjasta löytyy standardi "tekoäly vie työpaikat" -selostus, mutta paljon enemmän aikaa Harari käyttää algoritmien voimasta puhumiseen.
Harari ajattelee, että algoritmit osaavat ennustaa ihmisten toimintaa niin hyvin, että se on uhka demokratialle ja ihmiskunnalle yleensä. Ei siinä mitään, onhan vaikka kohdennetulla mainonnalla jonkin verran valtaa, mutta Harari kuvittelee massadata-algoritmien voiman selkeästi suuremmaksi kuin mitä se onkaan. Harari tuntuu unohtavan, että lähes kaikki algoritmit ovat ihan surkeita. Juuri äskettäin Facebook mainosti minulle juhlamekkoja ja ironisia kommunistisloganeita sisältäviä villapaitoja. Jos tämä on esimerkki siitä, kuinka algoritmi tuntee minut paremmin kuin minä itse, niin ilmeisesti en tunne itseäni lainkaan.
Teknologista työttömyyttä käsittelevässä luvussa oli mielenkiintoinen huomautus israelilaisista ultraortodoksisista juutalaisista. Suunnilleen puolet ultraortodoksimiehistä ei tee lainkaan palkkatyötä, vaan he käyttävät päivänsä Talmudia tutkien ja siitä keskustellen. Vaikka tämä herättää jonkin verran paheksuntaa Israelissa, niin tällaiset alakulttuurit kuulostavat itse asiassa erittäin hyvin varautuneilta tulevaisuuteen, jossa tekoäly hoitaa suurimman osan töistä.
III.
Harari ei kuitenkaan ole konservatiivi, jonka mielestä ennen asiat olivat paremmin. Hän huomauttaa, että vaikka maailma tuntuu polarisoituneelta ja jakautuneelta, ei ihmiskunta ole koskaan ollut näin yhtenäinen. Meillä on enemmän tai vähemmän yhteiset pelisäännöt. Ympäri maailmaa järjestetään vaaleja, osallistutaan kansainvälisiin konferensseihin, katsotaan televisiota.
Meillä on jaetut tavat hahmottaa maailma: tieteellis-rationaalinen maailmankuva on varsin yleisesti hyväksytty, ja sielläkin missä se hylätään, on tilalle tullut aika kansainvälinen näkemys uskonnollis-traditionaalisesta maailmankuvasta. Vaikka detaljit vaihtelevat, taustalla olevat oletukset pysyvät samana.
IV.
Maahanmuuttoa käsittelevä luku oli yksi parhaista. Harari kehystää maahanmuuttokeskustelussa olevan ainakin kolme eri alakeskustelua, jotka menevät ihmisiltä varsin usein sekaisin:
- onko maahanpäästäminen velvollisuus vai palvelus?
- kuinka paljon tulijoiden pitää sopeutua tai assimiloitua?
- kuinka nopeasti maahanmuuttajia pitää kohdella samanveroisina kuin kanta-asukkaita?
Tässä Harari onnistuu harvinaisen hyvin ymmärtämään sekä maahanmuuton vastustajia että puolustajia. Yksikään yllä mainituista kysymyksistä ei ole ilmiselvä, niihin ei ole selkeästi yhtä oikeaa vastausta.
Jakamalla maahanmuuttokysymyksen kolmeen osaan Harari myös tekee selväksi, kuinka erilaisia näkemyksia maahanmuuton vastustajilla voi olla - ja sama koskee tietenkin myös kannattajia. Maahanmuuton vastustajilla tuntuu olevan taipumus nähdä kaikki ei-nuivat yhtenä ja samana massana, jotka sinisilmäisesti haluavat avata rajat uskoen, että mitään ongelmia ei tietenkään voi tulla. Tämä on tietenkin absurdia: maahanmuuton puolustajat ovat hyvin erilaisia ja heillä on hyvin monenlaisia tapoja suhtautua maahanmuuton ongelmiin.
Ja sama pätee tietenkin myös toisinpäin: maahanmuuttoa vastustetaan hyvin erilaisista syistä ja motiiveista.
V.
Kirjan olemuksesta saa hyvän kuvan, kun Harari vertaa Uljasta uutta maailmaa ja 1984:ää. Hararin mielestä Huxleyn teos on parempi dystopia kuin Orwellin, koska se on hämmentävämpi. 1984:n Oseania on niin ilmiselvän ikävä paikka elää, että sen tunnistaa jo kaukaa dystopiaksi ja sitä vastaan on mukava taistella.
Sitä vastoin Uljas uusi maailma on pintatasolta katseltuna hyvin miellyttävä paikka. Vasta vähän syvemmälle jatsottaessa huomaa, kuinka mitätöntä tarinan ihmisten elämä on, kuinka heidän elämällään ei lopulta ole minkäänlaista merkitystä. Mukava dystopia on uskottava lopputulos, koska siihen emme osaa varautua eikä kukaan jaksa innostuneesti taistella sellaista vastaan.
Yleisarvosanaa kirjalle on vaikea antaa. Jos on seurannut ajankohtaista keskustelua ja pohtinut erilaisia tulevaisuuskuvia, ei kirja ole juurikaan mitään uutta. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja käsittelee tarpeeksi monia eri asioita, jotta kirja laittaa omat ajatukset liikkeelle.
Harati on monissa asioissa hyvin samoilla linjoilla kuin minä itsekin, ja olenkin tyytyväinen, että Harari on niin suosittu; minun näkemykseni ovat tietenkin kaikista fiksuimmat, joten on erinomaista, että ne nousevat yleiseen tietoisuuteen.
Kommentit
Lähetä kommentti