Lainasin tämän hetken mielijohteesta kirjastosta, sillä ajattelin tämän olevan sopivaa kesälomalukemista, enkä ollut väärässä. Tässä oli sopivasti historiaa, yhteiskunnallista sisältöä ja hauskoja anekdootteja, jotta tätä oli mukava lukea laiturinnokassa. Miinuspuolena kirja sortuu journalistien tekemien kirjojen helmasyntiin: tässä on ihan liikaa kuvailua. Ei tarvitse kuvailla jokaisen kohdatun henkilön ulkonäköä. Kirjassa oli myös liikaa toistoa. Sata sivua olisi voinut helposti leikata pois.
Tarina alkaa Neuvostoliiton romahduksesta. Sotilaat eivät saaneet palkkojaan ja silloinen puolustusministeri Šapošnikov oli huolestunut mahdollisuudesta, että epätoivoiset ja nälkäiset sotilaat aloittaisivat sisällissodan. Siksi hän teki yllättävän ratkaisun ja antoi kasarmeille luvan myydä "ylijäämäaseita". Tähän tilaisuuteen tartuttiin innolla, eikä se tarkoittanut pelkästään Kalasnikovien kauppaamista: isot kuljetuskoneetkin vaihtoivat omistajaa. Nämä kuljetuskoneet ovat siitä lähtien lentäneet hämärillä lennoilla ympäri maailmaa kuljettaen mukanaan vaikka mitä.
Kirjan pääosassa on entinen puna-armeijan lentäjä ja Afganistanin sodan veteraani Mihail, jota Potter kutsuu ärsyttävästi "Mickeyksi". Jo Neuvostoliiton aikoina Afganistanissa oli laajaa salakuljetusta, joten siirtymä puna-armeijasta salakuljettajaksi ei ollut niin iso uranmuutos kuin voisi ehkä kuvitella.
Alaotsikko "Maailman vaarallisimmat salakuljettajat" on joko ironiaa tai sitten täyttä clickbaitia, koska päähenkilöt eivät totisesti tunnu vaarallisilta. Lentäjät eivät vaikuta hyviksiltä eivätkä pahiksilta vaan täysin neutraaleilta. Moraalittomilta, mutteivät epämoraalisilta. He vain tekevät hommiaan ja yrittävät tienata elantoaan. Nämä hommat vain tapahtuvat hämärässä puolimaailmassa, jossa mikä tahansa hoituu, kunhan vaan dollareita riittää.
Eivätkä läheskään kaikki lennot ole laittomia. Mihail hoitaa paljon humanitaarisia kuljetuksia, lennättäen hätäaputavaraa sellaisille seuduille, joille kukaan virallinen taho ei uskalla lentää. Mukana tosin on aina myös salakuljetustavaraa, joskus myös aseita. Tämä oli kreisein osuus koko kirjassa: samalla lennolla tuodaan humanitaarista apua sisällissodan keskelle - ja aseita sen sisällissodan jatkamiseen. Hyväntekeväisyysorganisaatiot eivät yleensä tiedä asiasta mitään, ja vaikka he epäilisivätkin jotain, niin nämä lentäjät ovat usein ainoita, jotka kykenevät lentämään niin kurjille kentille. Usein he ovat myös halvimpia - toisinaan avustuslentoja voi tarjota jopa ilmaiseksi, mikäli niiden avulla saa tarpeeksi hyvän savuverhon tuottoisan salakuljetuslastin kuljettamiseen.
Myös muut viralliset järjestöt käyttävät näitä hämäriä lentoja. Kirjassa oli hauska tarina, kun USA:n armeijan piti saada iso generaattori kuljetettua Afganistanin syrjäisempään osaan, mutta Talebanit olivat räjäyttäneet lentokentän kiitoradan. Laskeutuminen voisi onnistua, mutta mikään kone ei pystyisi nousemaan uudestaan. Yksi Iljusin-miehistö tarjoutui kuitenkin hoitamaan keikan kahdesta miljoonasta ja kone saapuikin paikalle. Jenkit tuijottivat konetta: "Kuinka ihmeessä te saatte tuon uudestaan ilmaan ilman kiitorataa?" Samassa paikalle kurvasi maastoauto, jonka kyytiin lentäjät hyppäsivät ja huusivat ajaessaan pois koneenraadon luota: "Pitäkää hyvänänne: se maksoi puoli miljoonaa!"
Kuten tuosta vitsistä voi päätellä, eivät koneet ole mitenkään laatukunnossa. Lentäjiä kuoleekin aika ajoin, kun ne lastaavat koneensa ylitäyteen yrittäessään säästää kustannuksissa. Salakuljettajat eivät tienaa mitenkään suuresti, koska koneet nielevät niin paljon bensaa, ja toisaalta koneen pitäminen maassakin maksaa paljon. Koneita myös ammutaan alas aika ajoin: sotatoimialueille lentämisessä on riskinsä.
Kirjasta käy selväksi, että valtiolliset toimijat ovat selvästi hommissa mukana. Potter on ehkä ymmärrettävästi tässä kohdassa aika epämääräinen, mutta osoittaa ainakin Venäjän ja USAn tiedustelujoukkoja (FSBtä ja CIAta) kohti ja mainitsee myös tarinoita Ukrainan, Serbian ja Ugandan viranomaisten hämärästä toiminnasta. Valtiot tarvitsevat hämäriä toimijoita hämäriin bisneksen ja esim. lunnaiden maksamiseen.
Mutta kuka nämä koneet varsinaisesti omistaa? Tätä on ilmeisen vaikea selvittää, mutta jäljet johtavat korkealla Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän tiedustelupalveluihin kytkeytyviin ihmisiin, jotka saattavat edelleen kuunnella lähinnä valtion ohjausta. Venäjän hybridisotastrategioihin tuntuisi sopivat hyvin, että epämääräiset salakuljettajat kiihdyttävät erilaisia konflikteja eri puolilla maailmaa.
Mutta ehkä vastaus on vielä hämärämpi. Muistan erään somessa näkemäni kirjoituksen (jota en harmikseni enää löydä), jossa todettiin Neuvostoliitossa syntyneen jotain ihan uutta. NL kielsi yksityisyrittäjyyden, mutta kuten tiedämme, niin antiseptinen tila ei tuhoa kaikkia bakteereita. Suurin osa pieneliöistä kuolee, mutta samalla syntyy valtava evoluutiopaine superbakteerien kehittymiseen. Neuvostoliitossa kävi samoin: suurin osa yrittäjyydestä tukahdutettiin, mutta selviytyjät loivat tilalle jotain, joka on kapitalismille samaa kuin MRSA tavallisille bakteereille. Sitä voi kutsua vaikka "valtiomafiataloudeksi" paremman termin puutteessa. Siihen liittyy juuri omistusten epämääräisyys: monilla on intressejä johonkin omistukseen, jonka virallinen omistaja voi olla pelkkä kulissi - tai sitten virallista omistajaa ei pystytä edes osoittamaan.
Ei siis varsinaisesti tarvitse olettaa, että Venäjän valtio omistaa nämä lentokoneet. Valtio on vain yksi tekijä monien joukossa, mutta sekin hyödyntää näitä koneita omiin tarkoituksiinsa tarvittaessa.
Kommentit
Lähetä kommentti