Kuivamustekala

Matti Vuento kirjoittaa tietokirjoja, jotka ovat täynnä tietoa. Hän on mikrobiologi, ja niinpä hänen kirjansakin käsittelevät mikrobeja: viruksia, bakteereita ja arkeoneja.    Vuento ei kohtele lukijaa kuin lasta, vaan kuvailee tarvittaessa vaikkapa bakteerien puolustuskeinoja molekyylitason yksityiskohtaisesti. Hyvin usein piti pysähtyä lukemaan huomattavasti tavallista hitaammin, jotta pysyi kärryillä. Se on mahtavaa: tuntui, että näistä kirjoista oikeasti oppii jotain. Virukset: Näkymättömät viholliset ( Gaudeamus 2016) on näistä kirjoista vanhempi, mutta samalla ajankohtaisempi . Vuento on pyrkinyt jakamaan tekstin vähän yleistajuisempaan leipätekstiin ja teknisempää kieltä käyttäviin infolaatikoihin, mutta ei hän aina malta pysyä siinä jaossa, vaan leipikseenkin välillä livahtaa pitkiä selostuksia entsyymien emäsjärjestyksistä tai sellaisista. Päähuomio kirjassa on pelättyjä tauteja aiheuttavissa viruksissa: isorokko-, ebola, influenssaviruksissa ja HIV:ssä. ...

Jos tämä olisi romaani, olisin varmaan puolivälissä heittänyt sen pois liiallisen epäuskottavuuden vuoksi. Mirkka Lappalaisen Susimessu: 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (Siltala 2009) kietoo yhteen kolme yleensä erillisinä käsiteltyä tapahtumaa: nuijasodan, Kaarle-herttuan ja Sigismundin taistelun Ruotsin kruunusta sekä "missio Suetican" eli Ruotsiin suuntautuneen vastauskonpuhdistuksen. Kirja maalaakin kokonaiskuvan Ruotsista, joka oli jättämässä keskiajan taakseen, mutta ei ollut vielä siirtynyt uuteen aikaan. Murroskausina on usein levotonta, eikä 1590-luku ollut totisesti poikkeus. Perustarina on sukudraama, joka on samalla taistelu valtaistuimesta. Kustaa Vaasan kuoltua hänen vanhempi poikansa peri kruunun. Erinäisten käänteiden jälkeen toiseksi vanhin poika Juhana kuitenkin nappasi valtaistuimen veljeltään. Hänen poikansa Sigismundista pitäisi siis tulla kuningas, mutta kolmas veli, Kaarle-herttua, ei halunnut päästää puoli-puolalaista veljenpo...

Olen lukenut Paavo Castrénilta jo muutaman antiikkia käsittelevän kirjan, joten tartuin myös hänen pari vuotta vanhaan   kirjaansa Antiikin myytit (Otava 2017).   Täytyy sanoa, että petyin kyllä tämän kirjan kanssa. Ensinnäkin kirjan rakenne oli outo. Kirja esitteli ensin kreikkalaisia jumaltaruja ja loppuosassa roomalaisia legendoja. Nämä kaksi myyttityyppiä ovat kuitenkin luonteeltaan niin erilaisia, että niistä olisi ollut paljon järkevämpää tehdä erilliset kirjat. Toisekseen Castrén kertoo myytit yllättävän tylsästi ja yhteenvedonomaisesti. Aivan liian monessa tarussa hän toteaa tyyliin "sitten sankari surmasi hirviön", kertomatta mitään yksityiskohtia. Jos ei ole kuullut tarua ennen, on siitä joskus vaikea saada otetta. Mutta kun tulee kyse henkilöistä, Castrén luettelee heidän koko sukuluettelonsa, niin isän kuin äidin puolelta. Se tekee lukemisesta haastavaa, kun nimiä vilisee, mutta lähes kaikki niistä ovat suht merkityksettömiä tarinan kannalta. ...