Saamelaisista heidän omilla sanoillaan, mutta pinnallisesti (Vastatuuleen)

Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. (S&S 2019)

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä sen aihe on erittäin kiinnostava. Saamelaisten pakkosuomalaistaminen on yksi historiamme häpeäpilkkuja, jonka tekee vielä pahemmaksi se, ettei virallinen Suomi vieläkään oikein ota siitä vastuuta: Suomi ei ole esittänyt virallista anteeksipyyntöä asiasta. Totuus- ja selvityskomissio pääsi sentään aloittamaan toimintansa viime vuonna, vaikka sitäkin vastustettiin pitkään. Eikä saamelaisten oikeuksien polkeminen ole loppunut vieläkään, mistä muistuttavat vaikkapa Jäämeren rata -hanke tai Tenojoen kalastusluvista syntynyt kiista.

Korkeiden odotusteni vuoksi pettymykseni oli sitäkin suurempi, kun Vastatuuleen paljastuikin varsin kehnoksi kirjaksi. Aiheen tärkeys ei vielä tee kirjasta hyvää. 

Kirjan molemmat tekijät ovat suomalaisia, ja he vähän pyytelevät tätä anteeksi jo esipuheessaan. Ilmeisesti välttääkseen asetelmaa, jossa valtaväestön edustajat tulevat kertomaan vähemmistöjen asemasta, kirjailijat ovat antaneet teoksessaan äänen saamelaisille itselleen. Tämän he ovat toteuttaneet laajojen haastattelujen avulla. Kirjoittajat selvästi pyrkivät olemaan mahdollisimman kunnioittavia tutkimuskohteitaan kohtaan.

Juuri sen takia Vastatuuleen epäonnistuu. Kirja pohjautuu lähes puhtaasti muisteluihin, mutta kuten kaikki historiantutkijat tietävät, ihmisten muistiin ei voi luottaa. Vuosikymmenet tekevät tehtävänsä ja ihmiset muokkaavat omia muistojaan rajattomasti. Kaikkea muistitietoa pitäisi aina peilata säilyneitä aikalaislähteitä vasten.

Muisteluihin ja kertomuksiin pohjautuminen tekee kirjan lukemisesta myös todella tylsää. Epäilen, että kirjoittajat ovat taas pyrkineet olemaan kunnioittavia haastateltaviaan kohtaan ja siksi ovat tahtoneet aina merkitä kirjaan, kuka sanoo mitäkin. Tämä vain tekee tekstistä todella rasittavaa lukea. Kun joka kolmas lause alkaa "Aslakin mukaan..." tai "Magga kertoo, että...", katoaa tekstistä sujuvuus. Vaikka kirjoittajat ovat toimittajia, eivät he onnistu tekemään tekstistä luontevan haastattelun kuuloista. Tekstissä on myös aivan liikaa epäolennaista jaarittelua ja turhia detaljeja, jotka eivät elävöitä tekstiä vaan vaikuttavat laiskalta toimitustyöltä: tekstiä ei olla uskallettu tai jaksettu työstää tarpeeksi ja leikata tarpeettomia kohtia pois. 

Kirjasta puuttuu myös kunnon lähdekritiikki. Ranta & Kanninen antavat saamelaisten kertoa oman näkemyksensä asioista ja tuntuvat hyväksyvän sen totuutena. Mutta erityisesti vahvasti politisoituneissa aiheissa ihmiset kertovat tietenkin asiat niin, että he itse ovat tarinan hyviksiä ja uhreja, kun taas vastapuolen edustajat ovat tehneet väärin. On raivostuttavaa lukea kirjaa, jossa aihetta käsitellään näin yksipuolisesti kuin tässä. Kirjoittajat väistelevät hankalia kysymyksiä eivätkä tunnu haastavan haastateltaviaan lainkaan.

Ylipäänsä uhri-narratiivi heikentää kirjaa pahan kerran. Kirjoittajat tuntuvat näkevän yllättävän monessa asiassa sortoa. Niinpä vaikka saamelaisten käännyttäminen kristinuskoon herättää kirjailijoissa pahennusta "On vaikea arvioida, minkälaisia henkisiä vaurioita tämä on saamelaisissa synnyttänyt". Tämä käännytys tapahtui siis 1600-luvulla. Aivan analogisesti voisi kysyä, millaisia henkisiä vaurioita suomalaisille aiheutti, kun ruotsalaiset käännyttivät heitä muutama vuosisata aiemmin, mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään esittää tuollaista kysymystä. Mutta saamelaiset ovat ilmeisesti kirjoittajien mielestä niin herkkiä luonnonlapsia, että heihin jää syviä henkisiä arpia hyvin helposti. Tämä on todella ongelmallinen näkökulma. Kirjoittajat tuntuvat aika ajoin suhtautuvan saamelaisiin jonkinlaisina jaloina villeinä, mikä on jo suorastaan (uus)kolonialistinen asenne.  

Kirjan pahin ongelma on kuitenkin siinä, että uskomatonta kyllä se ei itse asiassa kerro varsinaisesta pakkosuomalaistamistamisesta muiden kuin kolttasaamelaisista kertovassa osuudessa. Jos kirjan alaotsikkona on "Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta", niin jotenkin kuvittelisin, että tässä kerrotaan, tiedättehän, pakkosuomalaistamispolitiikasta. Vaikkapa asuntolakouluja on yleisesti pidetty merkittävänä pakkosuomalaistamispolitiikan välineenä, mutta koska kirjailijat ovat rajoittaneet itsensä haastatteluihin, eivät he saa asuntolakouluja koskevaan lukuunsa tätä näkökulmaa. Heidän haastateltavansa nimittäin sattui käymään asuntolakoulua, jossa saamen kielen käyttöä ei ollut kielletty. Oppilaat kyllä jättivät kielen, koska he jostain syystä häpesivät sitä - mutta aihetta ei sitten käsitellä tämän syvemmin. Jos ei tietäisi saamelaisista mitään, niin tämän kirjan perusteella lukijalle voisi jäädä kuva, että saamelaiset luopuivat kielestään aika pitkälle vapaaehtoisesti, koska he kokivat suomen kielen olevan hyödyllisempi. Tämä on valtava epäonnistuminen.

Kirjassa on onneksi hyviäkin osia. Nykyajan kiistoja, kuten Saamelaiskäräjien äänioikeustaistelua, kuvataan melko hyvin. Myös julkisuudessa paljon nähty saamenpuvun käyttöön liittyvät kulttuurisen omimisen kiistely saa hyvää taustoitusta.

Mutta oli tämä kyllä iso pettymys.