Jos ei ole ikinä perehtynyt positiivisen pedagogiikan kovinkaan syvällisesti, on tämä kirja varmasti ihan hyvä alustus. Minulle vain kaikki asiat olivat jo enemmän tai vähemmän tuttuja, joten en saanut kirjasta paljoakaan irti. Asiaa ei auttanut sekään, että kirjassa oli niin vahva luokanopettajan näkökulma.
Leskisenoja mainitsee usean otteeseen, kuinka hän on itse juuri ennen kirjan kirjoittamista tutkinut positiivista pedagogiikkaa vuoden ajan ja innostunut siitä paljon. Oma innostus ei kuitenkaan aina muutu innostavasti tekstiksi, ja välillä kirjoittajan hehkutus omasta innostaan vain tylsistyttää. Joo, olet täpinöissäsi aiheesta, kiva juttu sinulle. Voitaisiinko nyt jatkaa itse aiheen käsittelyä?
Kirjan nimi on "työkalupakki", mutta työkaluja esitellään tekstin seassa, ei selkeinä irrallisina kokonaisuuksina. Tämä on osin makuasia, mutta minusta se oli heikkous. Kirjasta on vaikea jälkikäteen löytää ne työkalut, joihin haluaisi palata.
Leskisenoja pippuroi tekstiä viitteillä erinäisiin tutkimuksiin. Sinänsä tutkimusperustaisuus on ihan hyvä asia, mutta katsoin viitteitä kulmiani kurtistaen. 2012. 2009. 2014. Lähes jokainen viitattu tutkimus oli 2000-luvulta, useimmat 2010-luvulta. Tämä ei ole hyvä.
Nyt on replikaatiokriisi. Alle viisi vuotta vanhoihin tutkimustuloksiin pitäisi parhaimmillaankin suhtautua alustavina tuloksina, jotka saattavat replikoitua tai sitten ei. Alle kymmenen vuotta vanhoihinkin tutkimuksiin suhtautuisin vähän epäillen. Ja kas: bongasin viitteistä varmuudella yhden tutkimuksen, joka ei ole replikoitunut ja jonka tuloksia nykyisin pidetään kumottuina. Kuinka monta muuta tällaista pommia viitteissä piilee?
Yhteenvetona: luokanopettaja, joka haluaa saada käsityksen positiivisesta pedagogiikasta voi hyötyä tämän kirjan lukemisesta, mutta ei tämä hyvä ollut.
Kommentit
Lähetä kommentti